18.4.06

Nuori Virginia ei mainitse eläimiä

Koska Viive lupaa nähdä minusta unta, näen viimein unessa hänen talonsa unikaupungissani. Talon oven yläpuolella on hopeinen halokehä, se leijuu seinän edessä, eikä sen lähdettä näy. Kun kävelen halon alitse, kuulen kuisketta. Katsahdan ympärilleni käsi kolkuttimella, mutta pimeää katua rapeltaa vain sanomalehdistä revittyjä yksittäisiä, suuria kirjaimia. Kuiske ei silti vaimene, ja pian tajuan, että se tulee oudosta loisteesta, joka leijuu ja kääntyy liikkeideni mukaan.

Seison kolkuttimen kahva kourassani, tunnen kylmän hiipivän minuun jalkapohjieni lävitse, tässä unessa jalkani ovat ihmisen. Irrotan otteeni kolkuttimesta, kuiske jatkuu, roplaan taskujani, johon lukuisten ystävieni asuntojen avaimet ovat syöneet reiät vuoriin saakka. Viimein löydän pullon, avaan, jasmiinin tuoksu leviää kaikkialle, kallistan tuoksuöljyn suulleni ja juon sen. Äänet vaikenevat, halo sammuu. Mutta sisään en astu, vaan äänten lakkaamisesta päättelen, ettei kukaan ole kotona.

Keskustelut, joita käyn, muovaavat minut. Saatan pitää pintani kauan ja hartaasti, mutta en ole kovin varma, mistään. En ole objektiivinen kuten ei kukaan muukaan. Jopa matemaattisissa yhtälöissä silloin kun niitä vielä oli (niissä minua joskus pidettiin lahjakkaana, tuomio ärsytti suunnattomasti, halusin toista, nyt elän sitä, tämä on hyvin toista) tuntui aina siltä, että tahdoin asioiden menevän näin ja näin, kokeilin vain, ja sitten tulos oli oikea, ja minusta tuntui, että petkutin koska jätin välivaiheita tekemättä ja arvasin oikein. Kun kuuntelen noita kuiskuttavia ääniä, jotka puhuvat poljetuksi tulemisesta ja epävarmuudesta ja mistä voi tietää tahtooko edes, alan vähitellen löystää köyttäni, tempoilla ulapalle päin, syvempään.

Alan tulla epävarmaksi siitä, tahdonko enää koskaan olla kenenkään kanssa, tuntuu etten osaa sellaista leikkiä, poltan poroksi kaiken, minussa on liikaa jotakin villiä, en osaa asettua tuulipukuun ja television ääreen sohvalle, en viltin alle lukemaan vierekkäistä kirjaa. Minun on saatava juosta nyt kun olen takaisin jaloillani, kentaurinjaloilla, juosta kunnes väsyn. Enkä osaa enää valmistaa uuniruokia kahdelle enkä nostaa pöydälle kynttilöitä. Romanttisin ele, jonka tiedän, on kastelukannun täyttäminen. Jokin päivä jasmiinini kukkii, vettä sinulle valkotähtinen.

Ja olen tyyni ja tyytyväinen siinä, ja nauran ääneen lukiessani, mitä nuori Virginia kirjoittaa kaksitoistiaana. Taidan pikakääntää sen tähän samantien kokonaisuudessaan, niin herkullista tämä on (& suokaa anteeksi käännöksen pikuus, työpäivä on ollut mittava). Lähtöteksti on antologiassa Seeds in the Wind. 20th Century Juvenilia from W.B. Yeats to Ted Hughes.

Virginia Woolf, 12 vee:

Neiti Smith

Lapsuudestaan saakka neiti Smith tiesi olevansa aivan erityinen. Hän oli ollut kerran kaikista vauvoista ihmeellisin, ja varttuessa hänen älynsä hämmästytti häntä itseään yhä enemmän. Kaksitoistiaana hän piti Vergiliuksesta, neljätoistavuotiaana kirjoitti sonetteja ja kuusitoistavuotiaana ilmoitti, ettei elämä ollut elämisen arvoista, ja vetäytyi maailmasta. Tällaiselle haaveelliselle nuorelle naiselle nämä saavutukset tietenkin vain todistivat oman persoonallisuuden poikkeuksellisuutta. Ilmaantuessaan takaisin yhteiskunnan pariin kaksikymmentävuotiaana häntä uteloitti, kuinka maailma oli selviytynyt hänen siihen kohdistamastaan ylenkatseesta. Ensi töikseen hän ilmoitti, että yhteiskunta tulee uudelleenjärjestää täysin. Miesten ja naisten suhde toisiinsa oli näet täysin sopimaton. Hän kirjoitti unohtumattomia esseitä naisten oikeuksista ja julistautui raittiussaarnaajaksi. Hän oli varma, että miehet ovat petoja, joita vastaan naisen on taisteltava. Naisten seurassa hän oli pehmeäluonteinen, itseriittoinen tyttö. Mutta kun mies lähestyi, hän pörhisti piikkinsä kuin piikkisika ja heittäytyi niin epämiellyttäväksi kuin saattoi. Hän uskoi, että maailma pysähtyisi ja keskittyisi häneen. Ja jos hän ei saisikaan suosionosoituksia, niin ainakin hänen olisi onnistunut luoda siihen säpinää ja hämmennystä. Kuinka hän pettyikään tajutessaan, ettei kukaan erityisemmin kiinnittänyt häneen huomiota. Miehet eivät pitäneet hänestä ja naisista hän vaikutti tylsän tavalliselta. Kolmikymmenvuotiaana hän oli hylännyt naisten oikeudet ja raittiusliikkeen ja aikoi asettautua -
oh, ongelmia, yksikään sanakirjoistani ei tunne sanaa "hobly" , koko ilmaisu on "settle down to a mild hobly", hihkaiskaahan niin kirjaan tähän kohtaan-. Häntä harmitti kovasti aiempi käytöksensä ja hän valmistautui viettämään loppuelämänsä yksin. Juuri näihin aikoihin, kun hän suuren mielipahan saattelemana antoi itselleen luvan naiseuteen, eräs ritarillinen herrasmies ilmaantui kuvioihin. Neiti Smith oli käynyt niin yksinäiseksi ja kaipasi niin kovin rinnalleen jotakuta itseään vahvempaa ja viisaampaa, että hän myöntyi tämän miehen vaimoksi. Niinpä nämä kaksi avioituivat aivan kuten normaalit ihmiset, ja neiti Smith paljastui erinomaiseksi vaimoksi ja hieman myöhemmin myös uhrautuvaiseksi äidiksi.

Kaksitoistavuotiaalle asiat ovat selkeitä. Kas niin, muistan kyllä, millaiseksi kuvittelen oman elämäni, kun olen kaksitoista. Kirjoitan hevoskirjoja ja valmennan esteratsastajia, tietysti. Olen ehkä voittanut maailmancupin esteratsastuksessa. Asun maalla, nukunkin tallissa, on myös kasvimaa, pellon päällä pääskyset, aina kesä, tietysti. Viisitoistavuotiaana taidan tehdä töitä mainostoimistossa, mainosgraafikkona, ja yhdenyönjuttuilla siihen malliin, että oksat pois. Vesisängyssä, tietysti, ajan henki ja niin edelleen. Sitten iskee sokki - maailma tuhoutuu, en voi myydä turhaa tavaraa. En sovi mihinkään, kunnes pääsen filosofian makuun. Kaksikymppisenä kuvittelen kai tulevani vielä jokin päivä älyköksi. (Tämä on huvittavin haaveista. Älyköksi, sellaiseksi oikein kuivaksi ja narisevaksi, joka käyttää termejä, joita kukaan muu ei ymmärrä ja jähmettää silkalla ylenkatseella vastalauseet. Niin päinvastaista kuin nykyään tahdon; kommunikaatio on vaikeaa, on siis oltava helppotajuinen pieni pelle, jotta saa sanottua jotakin oleellista.) Virginian maailma on aivan toisenlainen.

Virginia tietää lapsena ja nuorena olevansa jotakin itsessään, ei vain yhdistettynä hevoseen. Mutta mistä ui tuo mies mukaan kuvaan? Hyvänen aika, ritarillinen herrasmies, todentotta, ja damsel in distress, ihan omien juontensa punomana. Ehkä minun pitäisikin hankkia hevonen, ei mies.

Koko kuvio alkaa hihityttää, sillä jo nyt sängyssäni on kovin ahdasta hevosettakin niinä öinä, jolloin hallaturkki koira yöpyy harmaan kollin ja minun luona. Tuskin mahdun hengittämään. Sikäli tilanne on sama kuin lapsuudessa, jolloin jokaisen karvaeläimen on päästävä sänkyyni, päiväpeitto on jo silloin sama, mummon kukkaniitty, tilkut toisella puolella, sängyssäni on kaksikymmentäkuusi nimettyä eläintä, joita ei saa laittaa pesukoneeseen eikä etenkään kuivata pyykkipojalla korvasta ripustaen, korvaan sattuu. "Eikö joku eläimistä voisi nukkua lattialla tai hyllyssä?" koettaa äiti luovia tilaa liikkua. Mulkoilen meduusankatsein, mutta äiti on immuuni. On löydettävä sanoja. Ei, ei se käy. Kaikkien on mahduttava, kukaan ei saa jäädä sänkyni ulkopuolelle, ei haittaa vaikken mahdu hengittämään kääntymään hikoilemaan myttäämäänlakanaa. Kun valo sammuu, kurottelen eläimet läpi ja suutelen niiden otsat ja kuvittelen siunanneeni ne. Pedot, armo valukoon otsilta vatsoihinne. Älkööt ne kurisko pimeässä vaahtomuovisesti. Ja pahus vaan, eikö juuri silloin pari eläintä suistu lattialle, eikä niitä voi nostaa, koska sängyn alla asuu pimeys, musta aukko saisi gravitaatiovoimalla otteen käsivarresta ja kiskaisisi sängyn alle, näen eläinten kelluvan pimeällä lattialla kuin puhallettavien mäntykangaskalliosaarten, koetan viestittää niille urheutta pimeän vaikutuspiirissä. Pimeä ei ota eläimiä ulapalta, joten sen täytyy vaania minua. En voi nostaa eläimiäni turvaan, joudun istumaan pilvenlonkareenkorkealla, en voi pilkistää aurinkonakaan, silmäilen onnettomia lapsiani lattian mustassa autiudessa, en saa unta turhan helposti. Pitäisi kai maata, mutta istun kädet polvia halaten ja hopotan isämeitää kunnes uskallan siepata eläimet yksi kerrallaan turvaan muhjeaan lämpöön.

Tarinoissa en asu miesten kanssa. En miesten, vaan eläinten ja kasvien. En ole koskaan kertonut tarinaa, jossa minusta olisi tullut uhrautuva äiti jollekulle muulle kuin karvaeläimelle, täytetylle tai vesipitoiselle. Ja silti, jos minun olisi kuvattava elämäni tähän saakka, mitä joutuisinkaan sanomaan? Että lapsena kuvittelin olevani uudestisyntynyt vapahtaja, mutta että käännyin maalliseksi yhdeksänvuotiaana enkä keksinyt olevani mitenkään erinomainen, kunhan vain luin kasveista ja eläimistä ja koetin kuvitella olevani hevonen, että keksin miehet monta vuotta myöhässä mutta ripeäotteisena ja metodisen pelottomana ryhdyin heti kartuttamaan kokemustani kovalla itsekurilla sekä kvantitatiivisin että kvalitatiivisin tavoittein ja kirinkin pian ystävättärien ohi silkalla päättäväisyydellä, seksuaaliemansipaatiota pelkästään käytännössä, mutta että sitten tuli eräs ritarillinen herrasmies ollessani kahdenkymmenenyhden ja vetäydyin maailmasta, mutta että ollessani kolmenkymmenen petyin aiempaan elämääni ja valmistauduin peruuttamaan takaisin maailmaan parisuhteesta, debytoimaan jollakin aivan uudella tavalla, aikuisena, miettien minkä kukan korvantaukseeni asettaisin, vaikka turhaahan se on, koska kuvittelen olevani näkymätön mitä suurimmassa määrin, siksi en pelkää, huhhahhei, minua nyt ei vain kukaan muista toiste, turha surramurra.

En ole neiti Smith, vaikka Vergiliuksesta pidänkin, enkä kahdentoista.

En voi olla ajattelematta sitä, kuinka joidenkin ihmisten elämä on lähestulkoon ihmissuhdetta. Olen aivan raivoissani siitä, että olen joutunut tänä talvena pitämään itseni koossa ajattelemalla noita asioita elämäni uutuudenoutoudessa. Koska on paljon tärkeämpääkin - ja koska parisuhteessa eläminen tarkoittaa etupäässä sitä, ettei ihmissuhdetta tavallaan tarvitse ajatella vaan voi keskittyä uusien kasvillisuustyyppien kartoittamiseen, sienestää ja kerätä kevään litulaukat wokkipannuun tarvitsematta miettiä, saako seksiä ja jos saa, mistä ja keneltä ja saako jonkin ilkeän taudinkin tai onnistuuko kutsumaan asuntoonsa kirvesmurhaajan. Parisuhteessa sellaista ei tarvitse ajatella, voi keskittyä asia-asioihin vuosikausiksi, kunnes jokin päivä huomaa, että näkee toisen vain viisi minuuttia ennen nukkumaanmenoa, ja toinen on käynyt vieraaksi sillä välin kun on opetellut tilaamaan siemeniä Visa-kortilla internetistä, huovuttanut pari huivia ja tullut maankäännön mestariksi. Ja silloin ajattelee, ei sille mitään voi: miksi minä olen täällä, miksi minun pitää varoa ilmeitäni ajatuksiani eleitäni tekojani kun on aivan sama jos eläisin yksin toisaalla, kukaan ei halua kuulla eikä kuunnella. Ihmissuhdetta tärkeämpää on käveleminen kevään polkuja, esimerkiksi. Jos ihmissuhde estää sellaisen tai saa tuntemaan niistä syyllisyyttä, se on tiensä päässä. Tai jos se ymmärrä tarpeeksi ylistää mustarastaan tapa viheltää (kaipaan Tähtitorninmäen mustaa oranssisaappaista lintua tarkkoine silmineen). Tärkeämpiä kuin sovinnainen lähiöelämä ovat eläimet, pienet ja suuret, karvaiset ja ryömivät, unissaan tuhisevat ja sanoja asettelevat.

Unissa, joissa liikun, on usein hämärää. Se hämärän hetki, jolloin taivas on hetken ruusunnupun värinen. Kyyhkysenlihan värinen, väitti kerran eräs mies. Mutta siitä on kauan, eikä se koskaan vakuuttanut minua, tiesikö edes miten nylkeminen aloitetaan, minä en tahtoisi edes tietää, opettelen vasta jos tarvitsen henkeni säilyttääkseni. Talot seisovat hämärässä, puistoissa kukkivat suurina pensaina ja niittyinä tuttavani kamelia, gardenia, italianjasmiini, kiinanjasmiini, arabianjasmiini, rosmariini, laventeli, kuningaslilja, madonnanlilja, siperianunikko, kärsimyskukka, heliotrooppi, leukoija, magnolia, sypressien sormet ovat sinimustat, amfiteatterissa kynttilät valaisevat katsomon mereksi, Aidan kulkue marssii maailman lattiaa (Veronan oopperajuhlat kahdeksanvuotiaana eivät lopu unessani koskaan; tästäkö kaikki suureellisuus ja käytettyjen iltapukujen kokoelma), amfiteatterin takana on lasimurskan aukio, vain muutama kortteli, poppelit ovat niin suuret, niiden nöftä lentää kaduilla hämärissä, köynnöskuusama tuoksuu, maailmanpyörä piirtää pimeään ikuista paluuta.

Unessa minulla on vain harvoin ihmisen jalat, jotka tapailevat kivien sileyden. Askelsileyden, pyöräsileyden, lumikolasileyden. Kivillä lipsuvat useammin kaviot tai sorkat. Minulla on neljä kylkeä, tai sitten neljä käpälää. Ravaan mukulakivetyksellä, kavioista pääsee kengittämättömän kalke, jänteet tärähtelevät, koetan etsiä pelkkiä bikiniyläosia, koska hännälle ei ole bikineissä tilaa ja muutenkin takapuoleni on suhteettoman kokoinen yläruumiiseen verrattuna.

Voi kunpa ongelmani unissa olisivatkin ihmissuhdehuolia sen sijaan, että koetan ylettyä rapsuttamaan kinnerniveltäni melkein ihmisen sormin. Mutta ihmiset ovat kaukaista kansaa, niitä on vaikeaa ymmärtää. En ole kirjoittanut yhdeksänvuotiaan Virginian tapaan rakkauskirjeoppaita nuorille henkilöille. Olen lukenut Kama Sutran ollessani kahdeksan, mutta se ei ole vaikuttanut - olen vain sukinut, luonut lantaa, repinyt paalinarun heinäpaalin päältä, kastellut heinät, löytänyt kauranlitistimen suuttimen alusämpäristä litistetynpilkotun rotanjalan, sulkenut silmät kipatessani kaurat. Olen istunut sillalla ylisille, potkaissut puukengät pari metriä alemmas, piirtänyt hiilellä hahmoja niityllä, ojentautunut selälleni, antanut auringon valua jäseniin, katsonut saunassa ratsastuksenopettajan nänninpihasta versovaa mustaa yksittäistä karvaa järkyttyneenä, muiden maatessa Hietsussa uittanut ponia merenrannassa, tai koiraa, ottanut aurinkoa alushoususillani pienellä karilla, jonne menemme kumiveneellä AMS:n kanssa, kun karille rantautuu poikia kanootilla litistynyt kampelanlitteälle vatsalle kallioon, sihissyt pojille menkää pois me oltiin täällä ensin, äkisti huomannut asuvani tässä samassa asunnossa, muuttanut toisaalle, koettanut hankkia eläimen kerrallaan, eläin kerrallaan kohti kuistia, jossa istuisin ja vaivaisin pullataikinaa ja katselisin hahmoja niityllä.

Tahdon ruudullisen esiliinan, tahdon auringonpaahtamanhajuisia pyykkejä narulla ulkona, tahdon narsissipenkin ja syreenin ja kissoja, koiran tohottamaan tulijoita, tahdon olla yksin ja virittää kakluunitulen, olen hyvä siinä, kulkea tanssia polkua, leikkiä hirveä kaurapellossa, kerätä punaiseen emalikannuun villivadelmia, hieroa jalkoihin oliiviöljyä. Tahdon hitto vie sen mehiläispesän ja vähän äkkiä.

Ihmiset vastapäisissä yksiöissään valmistautuvat yöpuulle, pistävät viimeisen pannullisen tulelle, vaihtavat teepaitaan ja verkkareihin. En tiedä, millaisia tarinoita he kertovat, onko niissä tarinoissa eläimiä lainkaan. Viimeinen kirja, jonka Kissalta saan, saa omistuskirjoituksekseen kiitoksen siitä, että olen opettanut hänet näkemään oman eläimyytensä.

Enkä voi olla ajattelematta, osaisiko joku opettaa minut ihmiseksi. Saada minut haluamaan ihmisyyttä, sisäelämää, ihmissuhteita ja sensellaista. Sillä nekin, mitä joku voisi sanoa ihmissuhteikseni, ovat pohjimmiltaan minulle eläinsuhteita: naaraita ja uroksia, joiden kanssa tapaan, joille elehdin, jotka elehtivät minulle, joiden kanssa vaellan löysänä laumana, risteämme ja loittonemme ja kokoonnumme, tunnistamme tutun hahmon ja ilahdumme, yksi meistä, turvallista, ehkä ihmisintä itsessä, jos pitäisi tuomita, on juuri tämä, että tunnistaa eläimen itsessään, ja siksi sanoo, että on hämmentävää kuinka nuori Virginia puhuu vain naisista.

Toisia aikoja on niin vaikeaa ymmärtää. Ja on taas yö, talvi on kadonnut, pelkään kesän katoavan yhtä nopeasti, ja äkkiä olen kahdeksankymmenen ja sanon, että silloin joskus kauan sitten kun aloin kirjoittaa niin että uskalsin asettaa sanat luettavaksi, silloin en tiennyt, ja voi kuinka pieniä murheita ja suuria onnia. Ja olen oikeassa, tietysti. Sitten kun olen kahdeksankymmenen. Ja lapsia huvittaa, mummot puhuvat aina vähän hassusti ja hassuja.

Mutta Virginiaa en ymmärrä, en ainakaan hänen ollessaan kahdentoista. Mikä ihme on tuo vahvempi ja viisaampi mies? Missä ovat eläimet?

8 Comments:

Anonymous Petja Jäppinen said...

Saat pitää tämän unen... tee siitä vaikka tvongyhh

19/4/06 01:15  
Blogger Veloena said...

Kiitos, Petja. Unia olisikin vaikeaa juuria.

Tajusin unessa, että perhana, kyllähän Virginia puhuu PIIKKISIASTA ja piikkisika on eläin. Onko niin, että kun ei tarkalleen tiedä, miltä jokin eläin näyttää, sitä ei "näe" tekstissä?

19/4/06 09:09  
Blogger viive said...

Jännää, toisen unista on niin ulkopuolinen etten tiedä kommentoida, mutta tuo katukuva viluttaa ja silti se on aika tuttu. Minun kanssani ovi ei yleensä aukea samantien, mutta tahtoisin ajatella että kun sisään pääsee niin siellä on lämmin. :)

19/4/06 09:36  
Anonymous Anu said...

"Parisuhteessa sellaista ei tarvitse ajatella, voi keskittyä asia-asioihin vuosikausiksi, kunnes jokin päivä huomaa, että näkee toisen vain viisi minuuttia ennen nukkumaanmenoa, ja toinen on käynyt vieraaksi sillä välin kun on opetellut tilaamaan siemeniä Visa-kortilla internetistä, huovuttanut pari huivia ja tullut maankäännön mestariksi."

Eikös tuo juuri osoita, että sellaista (ihmissuhdetta siis) nimenomaan pitää ajatella myös parisuhteessa.

19/4/06 11:19  
Blogger Veloena said...

Pitäisi.

En tiedä, ehkä kohdalleni on osunut vain sellaisia miehiä, joiden mielestä aikaa voi käyttää vain oleellisempiin asioihin kuin yhdessäoloon.

Eikä voi itse vain istua ja odottaa, rypistellä lautasliinan kulmaa. Se särkee nimittäin koko maailman. Silloin on pakko täyttää ikävä askareilla.

19/4/06 11:26  
Blogger Eufemia said...

... joiden mielestä aikaa voi käyttää vain oleellisempiin asioihin kuin yhdessäoloon.

Niin, sanopa muuta. Silloin on parasta tehdä itsekin muuta.

Tuli mieleen, että lapsuuteni tarinoissa omasta tulevaisuudestani (sen messiasvaiheen jälkeen siis) oli iso ja ränstynyt puutalo sekä lapsia, aika monta, esimerkiksi viisitoista. Ei omiani vaan adoptoituja. Joukossa ainakin muutama kaksospari. Enkä minä varsinaisesti äitinä niille lapsille ollut, sain olla omissa oloissani ja vaellella syysvaahteraisilla rinteillä talon lähellä, ainoa aikuinen. En ollenkaan ymmärrä tätä kertomustani, en edes lapsena erityisemmin viihtynyt lapsikatraissa.

19/4/06 12:49  
Blogger Veloena said...

Tarinat ovatkin vaarallisia. Mitä pitäisi ajatella esim. romanttisista elokuvista, jotka loppuvat häihin tai suutelemiseen? Siitähän vaikeudet vasta alkavat. (Ellei suuteleminen liity yhdenyönjuttuun, mutta oletettavasti ei. Eikä silloinkaan helppous ole tietenkään taattua.)

Tai "elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka", eh.

Tarinoiden varmistimet on poistettu aikaa sitten. Jonkun pitäisi antaa turpiin romantiikan keksijälle. Tietysti nämä ovat mahdottomia toiveita... hyödyttömiä.

Olisi löydettävä jokin toisenlainen muoto, jossa saattaisi, osaisi elää. Eikä sellainen löydy hetkessä...

19/4/06 12:58  
Blogger Näkymätön tyttö said...

Minä kirjoitin kuudennella luokalla aineen siitä millaista elämäni olisi 40-vuotiaana. Tarinassa asuin tyttäreni kanssa (jolla oli punaiset hiukset ja vihreät silmät ja nimenä Irene, se oli tärkeää), en tiedä oliko hän itsesynnytetty vai adoptoitu mutta miestä siihen perheeseen ei kuulunut. Taisin olla jo siinä vaiheessa varma etten mene naimisiin, se tuntui aivan mahdottomalta. En tiedä kyllä syytä siihen.

19/4/06 13:03  

Lähetä kommentti

<< Home

<