15.4.06

Tapaus Bento/Baruch/Benedictus

Vapaapäivät ovat jokseenkin siunattuja. Lähdemme koiran kanssa ulos jo ennen kahdeksaa, kiertelemme pari tuntia päämäärättä, kävelemme vain ja fiilistelemme, kumpikin aistiensa mukaisesti. Keitän pannullisen vihreää teetä, syön kauramössöä ja viipaleen hedelmäkakkua, onhan sentään lankalauantai.

Saan viimein pääteltyä Damasion kirjan, jonka taisin lainata työpaikaltani jo joulukuussa. Talvi on kadonnut, kirja lopussa. Olen lukenut siemauksen kerrallaan, innostunut joka kerta, melkein villiintynyt.

Lukiessani Damasiota mietin, kuinka ihmiset siivilöityvät toistensa läpi, taittuvat toisistaan erilaisina kuvina ja hahmotelmina. Osittain siivilöitymistä, taittumista ja heijastumista innoittaa pohdiskelemaan se, että puhumme entiseni kanssa eilen pitkään ja lämpimästi muun muassa suhteestamme, joka tuntuu sekin siivilöityvän, taittuvan ja heijastuvan lähes ad infinitum, olevan täynnä muunnelmia ja variaatioita, ehkä jokainen katse on varsinainen peilisali, kertautuva ja pienenevä, ehkä siksi silmiin katsominen on niin vaarallista. Entiseni ei lue blogeja, ja tavallaan se on hyvä. Hänellä on siihen mainio syykin, jonka tunnistan ja ymmärrän ja joka liittyy tähän taittumiseen: hän ei halua oppia tuntemaan toisia sellaisina kuin nämä ovat puhuessaan jollekulle toiselle. Koska silloin tuttu on äkisti joku toinen, joku vieras, ja välillä vallinnut ja edelleen vallitseva intiimi tulee uhatuksi.

Damasio kirjoittaa kirjaansa ihmismielestä, mutta Spinozan persoona on koko ajan hallitsevana läsnä. Lukiessa ei voi olla ajattelematta sitä, kuinka suuren sykäyksen optiikka antoi ajattelulle, ja kuinka optiikan vallassa edelleen olemme. (Muille havaintokanaville kuin visuaalisuudelle rakentuvista maailmankuvista voi lukea esimerkiksi Constance Classenilta. Classenin lukeminen todellakin avaa nenän, korvat, liikeaistin ja niin edelleen.) Ei pitäisi unohtaa, että Spinoza hioi linssejä työkseen. Damasio ei korosta tätä mielestäni tarpeeksi - omalta kohdaltani ainakin tiedän, kuinka paljon jokin maanviljelyn, huovuttamisen, tanssin tai keramiikan kaltainen aktiviteetti vaikuttaa käsityksiin maailmasta ja ihmisistä, miten selityksiä ja kuvailutapoja etsivä mieli poimii aktiivisesti ja tarkkana metaforan aina sellaisen löytäessään. Optisten linssien hiominen tuntikausia ei voi olla vaikuttamatta.

Ajattelen, millaiselta Spinozasta on täytynyt tuntua lukiessaan Descartesin kuulut adjektiivit "kirkkaus ja selkeys".

Ajattelen sitäkin, kuinka onnistun aina naarmuttamaan omien aurinkolasieni linssit. Mutta tunnistan metaforan: ikkunaa pestessä voi nähdä, mitä kirkkaus ja selkeys saattaisi olla. Mutta minä yhdistäisin sen, kuten Spinozakin, enemmän emootioon ja tunteiden hallintaan kuin johonkin itsen olemassaolosta tietämiseen, johonkin pitkäkestoisempaan ja ponnisteltavampaan asiaan, askeleeseen, joka täytyy ottaa joka ikinen kerta, kun kohtaa toisen ihmisen, esineen, ylipäänsä valveillaolon tilan.

Ajattelen sitä, kuinka ihmiset kuvaavat toisensa, ja miten paljon kuvauksesta tunnistaa kohdetta, miten paljon kuvaajaa. Lukiessa Damasion näkemystä Spinozasta kysymys on jälleen kerran relevantti, sillä Spinoza on samaa sarjaa, vain hivenen helpompi kuin Sokrates, Aspasia ja monen henkilön äiti. Spinozan näkymättömyys on samaa luokkaa kuin G.H. Meadin näkymättömyys - kumpikin kyllä näkyi ja kuului, vaikutus on ilmiselvästi huonostiymmärretyn laaja sillä viittaukset ovat harvassa tai viittaavat näkyvämpiin ajatusten matkijoihin, tekstejä on säilynyt, mutta varsinaisesti kovinkaan paljon emme tiedä. Spinozasta toki vähemmän, hänestä on kauemmin aikaa ja häneen kohdistuivat niin paljon vahvemmat sensuuritoimenpiteet. Meadiahan ei ikinä sensuroitu - hänen ajatustensa monipuolisuus ja laajuus vain yksinkertaisesti ovat suunnilleen itseään sensuroiva piirre, eihän hän loksahda minkään tieteenalan tai ajattelusuuntauksen sisään siististi ja helpostimääriteltävästi, mikä tuntuu olevan pahin virhe, minkä ajattelija voi tehdä. Luin Meadia gradua varten siinä vuoden, ennen kuin aloin saada selkoa siitä, mitä Mead yritti sanoa. Liikaa kerralla. Ilman opinnäytetyötä en olisi ikinä jaksanut kahlata Meadia läpi. (Tämän takia blogin pitäminen on hyödyllistä - näkee ideoiden kehittymisen vähän kerrassaan. Ei tarvitse jättää kerralla kuusisataasivuista järkälettä, josta kukaan ei tajua höläsen pöläystä, paitsi ehkä pari lähintä keskustelukumppania, ja hekin sanovat sitten hienoa ja kaunista ja todella omaperäistä.)


Ilahdun löytäessäni Damasion listan ajattelijoista, joihin Spinoza on vaikuttanut. Yksi ajattelijoista on Wilhelm Wundt, Meadin jonkinlainen oppi-isä. Mead-tutkimus, joka on melko tuntematonta monelle pragmatismin tuntijallekin, osoittaa selkeästi, kuinka Euroopassa opiskelleen Meadin kautta pragmatismi sai vaikutteita samoilta ajattelijoilta kuin mannermainen filosofiakin. Moni Spinozan ajatus näkyykin myös Meadin kirjoituksissa, vaikka toki toisen vuosisadan kielelle käännettynä. En tarkalleen tiedä, miksi löytö tuottaa niin kovin iloa; ehkä tämä on iloa vahvistuksesta jonkinlaiselle epämääräiselle hypoteesille siitä, että Spinoza, De Waalin kaltainen primatologi ja pragmatistit olisivat sommiteltavissa yhdeksi ajattelijaperheeksi, joka myöntää vaikutuksen kulkevan ennenkaikkea kehosta mieleen, mutta myös suunnan toisinpäin etiikan mahdollisuutena. Heidän kaikkien etiikkakäsityksensä ja käsityksensä ihmisestä maailmassa heijastelee jotakin kovin tuttua - sitä, millaisena olen itse päätynyt mieltämään tämän asian, eikä vähimmin noiden henkilöiden tekstien ansiosta. Kulttuurista on syytä olla kiitollinen. Jos itse pitäisi sanallistaa kaikki, etenisi tuskin kynnystä peremmälle.

Spinoza on valtavan kiinnostava hahmo. Ensinnäkin, mitä tulisi ajatella miehestä, jolla on kolme etunimeä elämänvaiheiden ja viittausympäristön mukaan? Bento, Baruch, Benedictus. Ainakaan minä en tuomitse - minusta ihmisten ottamat nimet ovat viehättäviä ja usein kovin osuviakin, ja oletan, että ne kertovat todellisesta tarpeesta paaluttaa selkeä rooli itsen eri ilmentymille. Ihmisillä on reaaliset syynsä pelätä sitä, että heihin viitataan kaikkialla samalla nimellä. Spinoza on ehkä tuntenut samaa outoutta kuin itse tunnen joutuessani esittäytymään blogitapaamisessa nimellä Veloena (itse asiassa esittäydyin ensin eräällä toisella nimellä, kunnes joku korjasi, että pitää sanoa Veloena, ei muuten kukaan sinua tunne). Sillä en ole Veloena, Veloena on tämä kirjainten massa. (Sanon ystävälle, joka ei lue tätä blogia, hyvin harva ystäväni lukee sillä tietenkin kanssani on miellyttävämpää kommunikoida suoraan, "kirjoitin vähän aikaa sitten Veloenaan, että..." - Veloena on näiden kirjoitusten nimi, ei minun nimeni. Vaikka tietenkin minä ja kirjoittamani kietoudumme yhteen kuten kirjoittaja ja kirjoitettu kaikkialla muuallakin. En ole ainakaan vulgaariruumisti.) Miltä Bentosta on tuntunut hylätä lapsuutensa ja nuoruutensa nimi, kaupallisten suhteiden allekirjoitusten nimi ja muuttua yhteisöstään erotetuksi ajattelijaksi?

Oikeastaan jakso, jossa Damasio käsittelee Spinozan elämää, on kiinnostavin tämän kirjoituksen kannalta. Aivan kuin Spinoza olisi jonkinlainen esibloggaaja. Öh, suokaa anteeksi, luon pyhimyksiä. Damasio koettaa ymmärtää, kuinka Spinozasta tuli Spinoza - ajattelija, joka nousi olosuhteidensa yli ja alkoi kritisoida niitä voimakkaasti, jopa niin terävästi, että ajatukset käytännössä kiellettiin, niihin viittaaminen kiellettiin suunnilleen sadaksi vuodeksi, ne unohdettiin pitkäksi aikaa.

Yksi tekijöistä, joka nostetaan esiin, on Spinozan lapsuusaikana sattunut Uriel da Costan tapaus. Damasio kirjoittaa, ettei Spinoza voinut olla tietämättä da Costasta - se nyt oli yksinkertaisesti mahdotonta. Kuitenkaan Spinoza ei viittaa da Costaan, vaikka he jakoivat saman kannan järjestäytyneestä uskonnosta ja tapahtuma ilmeisesti vaikutti Spinozan uskontokäsitykseen. Damasio kirjoittaa da Costasta ja Spinozan suhteesta tähän: "Hän oli levoton ihminen, joka luontojaan kärsi kaikista mahdollisista väärinkäytöksistä ja reagoi suuttumalla. Hän ilmaisi monien tuolloin eläneiden aistiman tekopyhyyden ja marttyyrius oli hänen omintakeisin saavutuksensa. On mahdollista, että Spinoza vaikeni tapahtumasta, koska päätti kieltää kaikki da Costan vaikutukset, sillä nämä ajatukset olivat kaikesta huolimatta ilmassa eikä da Costa milloinkaan analysoinut niitä yhtä syvästi kuin Spinoza aikanaan. Tai kenties Spinoza yksinkertaisesti pelkäsi da Costan vaikutteita eikä halunnut tunnustaa niitä, sikäli kuin niitä oli, tietoisesti tai tiedostamattomasti. (Sivumennen sama voidaan sanoa hänen suhteestaan Van den Endeniin. Spinoza ei milloinkaan lainaa häntä nimeltä mainiten.)"

Historiallisia vaikutuksia jäljittäessä tapahtuu miltei aina näin. Yhden hahmon sisältä löytyy taas uusia, eri tavoin vaikutustaan jakaneita. Eikä voi olla ajattelematta, tai ainakaan minä en voi olla, että elämät ja kohtalot ovat toisinaan yhtä vaikuttavia tai vaikuttavampiakin kuin kirjoitukset. Ajattelen esimerkiksi Sokratesta ja tämän kuolemantuomiota. Luulen, että filosofiaan kiintyneiden morbidius, mistä aina yhtä briljantille Eufemialle esitinkin äärimmäisen epäselkeän ja heittomaisen hypoteesin "meissä on sitä", saattaa juontaa juurensa suurten historiallisten ajattelijoiden kohtaloiden tunnistamisesta. Ajatusten systemaattinen kehittely, niiden toitottaminen myös käytännössä, epäsuosio ja vallanpitäjien epäilevä suhtautuminen tai vaihtoehtoisesti turpansa kiinni pitäminen ja mielistely. Sokrateen tapauksessa kuolemantuomio, Spinozan tapauksessa yhteisöstä erottaminen ja teosten julkaiseminen kuoleman jälkeen varovaisuustoimenpiteenä - ei se kyllä hänen ystäviään juurikaan auttanut, tuo varovaisuus, vaan kuten tapana on: kaikki kärsivät. Ei sellainen voi olla vaikuttamatta parikymppiseen, joka on juuri jättänyt taakseen turvalliset kotiolot ja valmistautuu astumaan aikuisuuteen. Minusta tulee filosofi, minusta tulee tuollainen. Ei ihme, että moni saa vastareaktion aika rajustikin. Pitäisi olla pahasti päästään vialla, jotta tieten tahtoen haluaisi marttyyriksi.

Spinozallekin on ollut tuttu vaikenemisen periaate: "Spinoza kasvoi sellaisten aikuisten keskuudessa, joiden tuoreessa muistissa oli, että toiminnot ja ajatukset tuli salata... Kun Spinoza joutui viimein salaamaan omat ajatuksensa, syyt eivät olleet aivan toisenlaiset ja esi-isien kokemuksesta oli hyötyä." Tosin kyllä on aiheellista epäillä, että sellaista kulttuuria, jossa kaikki mieleen tuleva voidaan tuosta noin vain oksentaa päivänvaloon, ei ole vielä koettanutkaan - eiköhän sellaisen yli-innokkaat airuet koulita kaikkialla melko kovalla kädellä. Eikä tähän tarvita edes institutionalisoitua väkivaltaa. Yksilöt pitävät kyllä huolen siitä, ettei heidän mieltään pahoiteta sanomalla jotakin heitä ärsyttävää. Ärsytä riittävän usein, ja sinulle ei enää puhuta. Ja ei, en ole sitä mieltä, että kaikki pitäisi sanoa heti ääneen tai kirjoittaa blogiin. Tai että se olisi kannatettavaa muussa kuin pitämisen mielessä. En sano, ettei niin saisi tehdä, mutta tuskin se järkevää olisi. (Minua ihmetyttävät suuresti ne ihmiset, jotka ovat kysyneet, eikö minulla ole mitään intiimiä aluetta, josta en kirjoita. On tietenkin. Se, mistä en kirjoita. Suurin osa elämästäni ja ajatuksistani. Ehdoton intiimi, johon en kajoaisi mistään hinnasta. Mutta minusta yhteisönä meidän intiimimme rajat ovat liian tiukat ja itsesensuurimme liian tuskallisen hirttävää, pakottunutta. No ei blogeissa niinkään, kyllä, ainakaan kaikissa. Mutta oli suuri järkytys huomata, kuinka parisuhteen aikana minulle ei puhunut juuri kukaan vaikeuksistaan, irtosuhteistaan, masennuksestaan jne. ja nyt taas, kun olen "virallisesti" "onneton" "yksineläjä", heh, tuskin mahdun nukkumaan kissan ja koiran puristuksissa kapealla laverillani, nyt aivan joka tuutista pulppuilee tuskaa, surua, masennusta, salarakkaita ja mitä näitä nyt onkaan. Ja pahinta kyllä, huomaan itsekin sensuroivani juttuja "onnellisten" kanssa - voisiko joku onnellisesti seurusteleva ymmärtää joitain kuvioitani ja tämänhetkistä sitoutumiskammoani?)

Damasio myös listaa Spinozan olosuhteet: "Hollantilainen vapaus ei aivan riittänyt ottamaan vastaan Spinozan työtä, kun se oli valmis ja julkaistu, sen tervetulleeksi toivottamisesta puhumattakaan. Se kuitenkin riitti antamaan hänelle aikansa uuden ja olennaisen luettavan. Se riitti siihen, että hän saattoi keskustella ajautksistaan muiden, eri uskonnollisista ja sosiaalisista taustoista tulleiden kanssa. Ja se riitti juuri ja juuri siihen, että hän oli riippumaton olio, joka omistautui yksinomaan ihmisluonnon uudelleen ajattelemiselle." Kuulostaa tutulta. Meilläkin olisi nuo edellytykset, eikö vain? Tieto saatavilla, yhteydet helpommat kuin koskaan, vapaa-aikaakin. Joskus tekisi mieli huomauttaa jollekulle menestystä ja suosiota penäävälle, että se on kyllä kenties aivan liikaa vaadittu (ja sitäpaitsi tyhmä toive ylipäänsä - valta vahingoittaa yleensä kantajaansa joskin huonon kantajan kimpassa muitakin). Että on syytä olla onnellinen siitä, että saa ylipäänsä tehdä sellaista, mitä pitää tärkeänä ja ettei pää siitä hyvästä tipahda harteilta. Tätä ei tietysti saisi kirjoittaa, tähän olisi helppoa vedota myöhemmin, ole sinä vain onnellinen noista raapustuksistasi, muruskelis mukkelis, äläkä syö mitään edes, mutta en tahdo sanoa, etten tahtoisi olla pidetty ja toimeentuleva ainakin hampaisiin paikat ja kävelyseuraa -mielessä, mitään sen enempää en ehkä tohdi toivoa.

Se on epäilemättä osittain Spinozan tarinan syytä, se. Eikö olekin jotakin sankarillista siinä, että joku älyltään ja kieleltään terävä asuu pienissä huoneistoissa, hioo merkillisiä optisia linssejään, julkaisee teoksensa latinaksi ettei aiheuttaisi liikaa hämmennystä, ei-oppineet eivät ehkä osaisi suhtautua uskon romauttamiseen kertalekaisulla? Spinozan tarinaan punoutuu paljon aatehistorian piilohistoriaa. Spinoza ei viittaa yhteyksiltään ilmiselviin Da Costaan eikä Van den Endeniin, Freud ja Leibniz eivät Spinozaan. Damasio kirjoittaa valistuksesta: "Yksityisesti Spinoza näytti valistuksen virallisille majakoille suuntaa, mutta julkisesti he kielsivät tämän."

Kuinka moni luki Unabomberin manifestin heti sen ilmestyttyä ja vaikuttui siitä? Minä voin kyllä sanoa lukeneeni sen, koska kirjoitin siitä entiseni kanssa lehtijutunkin. Olisi absurdia väittää, ettemme olisi tuolloin lukeneet manifestia ja jotenkin sähköistyneet siitä, tosin tietysti teoreettisesti. En ole yössähiippailijatyyppiä. En tiedä, tuskin Unabomber enää tuntuisi niin ihmeelliseltä, mutta eiköhän vain selkäpiissä jokin jäydä edelleen tuon manifestin seurauksena. (Ainakaan terrorismi ei ole sen jälkeen tuntunut miltään uudelta tai hämmästyttävältä - miettiessä, kuinka kirjoittaa noissa olosuhteissa muotoillusta manifestista, joutui käymään läpi aika paljon omaa suhdettaan väkivallalla tai sen uhalla vaikuttamiseen. Ja samalla tarkentui kuva terrorismista - termiä käytetään ihan liian löyhästi kuten rasismiakin; tuntuu siltä, ettei terrorismia ja sabotaasia osata suomalaisessa kielenkäytössä erottaa sitten lainkaan.) Hämmästyin, kun manifesti suomennettiin vuosi tai pari takaperin. Vasta silloin tulin ajatelleeksi, että saattaa tosiaan olla, että kaikki eivät lukeneet sitä tuolloin kauan sitten, kymmenisen vuotta sitten?

Spinoza on tapauksena kiinnostava, koska hänessä ajatukset ja elämä tuntuvat saavuttaneen hämmentävän koherenssin. Sen ei tietenkään saisi antaa vaikuttaa ajatusten lukemiseen klassisen käsityksen mukaan, mutta pakostikin se vaikuttaa. Sillä miten pitäisi suhtautua oppineeseen, joka julistaa onnellisuutta, muttei itse kykene siihen? Miten pitäisi suhtautua hänen teoriaansa?

Ja: kuinka pian on tultava onnelliseksi? Damasion kirjassa esitetään, että Spinoza alkaa asettua kolmissakymmenissä. "Spinoza alkaa mitata askeliaan. Hän rajoittaa älyään. Hän on aikaisempaa ystävällisempi läheisilleen ja kärsivällisempi tylsimysten kanssa. Kypsä Spinoza on vakaa uskomuksissaan, mutta vähemmän dogmaattinen, ja vaikka hän vaikuttaakin suvaitsevaisemmalta toisia kohtaan, hän vetäytyy ja etsii yhä hiljaisempaa ympäristöä."

Tuttavapiirissäni on niin monia henkilöitä, jotka ovat tehneet juuri kolmissakymmenissä tämäntyyppisen liikkeen, kääntyneet tietoisesti tällaiseen suuntaan, etten voi pitää tätä kaikkea sattumana. (Sanalla sanoen, tuttavapiiriini kuuluu niin hienoja ihmisiä, että välillä tunnen oloni heidän seurassaan vaivautuneeksi. Heillä on niin paljon selkeämpi kokonaiskuva, minä olen vasta aloittanut eettisen hakemisen yksilönä, parisuhteen ja kodin seinien ulkopuolella.) Miten paljon lämpimämpi onkaan nyt kuin vielä viisi vuotta sitten, miten paljon tietoisempi ihmisen käsittämättömästä hauraudesta, ilon ja surun kuvioiden läpitunkevuudesta, miten paljon enemmän selvillä siitä, kuinka helppoa on erehtyä ja ajatella väärin, ja siksi: kuinka tärkeää on kuunnella muita hyväntahtoisesti ja kärsivällisesti, vaikka se onkin maailman vaikein asia, ja hyväksyä heidän kantansa heidän kantanaan, vaikkei sitä ymmärtäisikään ja vaikkeivät he sitä itsekään ymmärtäisi, sillä toisia ei voi pakottaa muutokseen, vaikka voikin pyytää, että he kertoisivat, miksi ovat sitä mieltä kuin ovat tai toimivat kuten toimivat, ja voi toivoa, että laskiessaan perustelut yhteen he oivaltaisivat, mikä heidän elämässään mättää.

(On ihan pakko huomauttaa sivumennen, että Spinozan iloon pyrkimistä vastustanut William James käytti aivan huvittavaa "ärsyttävän luonnostaan iloinen Spinoza on rakenteellisesti kyvytön kärsimään pitkään ja kärsimys on hyväksi kohtuullisissa määrin" -lätistysmetodia; tämä on suomennoksen sivuilla 248-9. Damasio tekee tässä luontevan eleen: jos Spinoza ei olisi tuntenut kärsimystä, olisiko hän kirjoittanut iloon pyrkimisestä? Eiväthän ihmiset usein ajattele asioita, jotka ovat heille itsestäänselviä. Eräässä viimeaikaisessa yksityiskeskustelussani keskustelu alkoi lopulta kiertyä sellaiseen tilaan, että jouduin miettimään, onko tietyn kannan kannattaminen tietyllä persoonallisuustyypillä itse asiassa merkki vastakkaisista taipumuksista - itse teen näin melko usein. Se tarkoittaa, tietysti, että pohdin etiikkaa otsa rutussa, koska eettinen toimintani on varsin intuitiivista ja intuitiot jos mitkä kaipaavat kurinpitoa, karsimista ja tukiin ohjailua.)


On omalaatuista keskustella entisen poikaystävän ja avomiehen kanssa. Hyväntahtoisuudesta voi olla varma, samoin toisen intressittömyydestä mihinkään oman elämän käytännön järjestelyihin, tietää mitä toinen inhoaa keskustelustrategiana ja osaa välttää sitä, ymmärtää puolesta sanasta, ei ole pelkoa eikä ahdistusta. Pelon ja ahdistuksen puute näkyy selvästi, se kirkastaa keskustelun, puhuimmeko me yhdeksän ja puoli vuotta kauhun tasapainon vallitessa, huomaan äkisti ajattelevani, että ideaalimaailmassa jokainen ihminen olisi eksä. Mutta en aio ryhtyä käytännön toimiin tämän tilanteen vallitsevaksi saattamiseksi, yhdessä erossa on riittävästi kokonaisen vuosikymmenen tarpeiksi, kiitos vaan. Yksi täysin kirkas, selkeä eksäsuhde harvinaisen tasapainoiseen ja koherenttiin ihmiseen riittäköön tällä erää.

Seuraavaksi taidan lukea Spinozan Etiikan kokonaisuudessaan. On saatava lukea kokonaan teos, jossa on seuraava sitaatti: "Jos näet pelastus olisi kaikkien ulottuvilla ja löytyisi ilman suurta vaivannäköä, kuinka silloin useimmat silti laiminlöisivät sen? Mutta kaikki erinomainen on yhtä vaikeata kuin harvinaistakin."

8 Comments:

Blogger Mikko said...

Eräässä viimeaikaisessa yksityiskeskustelussani keskustelu alkoi lopulta kiertyä sellaiseen tilaan, että jouduin miettimään, onko tietyn kannan kannattaminen tietyllä persoonallisuustyypillä itse asiassa merkki vastakkaisista taipumuksista - itse teen näin melko usein.

Ei varmastikaan aina.

15/4/06 17:01  
Blogger Eufemia said...

Eufemian lisäksi voisin olla Laetitia. Spinozan lukeminen on aina yhtä autuaaksitekevää. Koulukuntarajaennakkoluulottomasti kysyn: oletko lukenut Levinasia ja Merleau-Pontya?

Pitäisi olla pahasti päästään vialla, jotta tieten tahtoen haluaisi marttyyriksi.

Höpsis, sehän on aivan tavallinen fantasia. Kuka muka ei ole lapsena haaveillut siitä, kuinka muut liian myöhään ymmärtävät ja joutuvat sitten voimattomasti katumaan?

huomaan äkisti ajattelevani, että ideaalimaailmassa jokainen ihminen olisi eksä.

Ei, vaan ideaalimaailmassa ihmisten kanssa osaa luoda suhteita, jotka ovat läheisyyden määrästä riippumatta yhtä vapaita kuin hyvä suhde eksään.

15/4/06 17:25  
Blogger Veloena said...

Mikko - ei varmastikaan aina. Mutta itselleni se on aika tyypillinen juttu.

Eufemia - Merleau-Pontya marginaalisesti, yhden kirjan vain. Pitäisi lukea lisää, pidin lukemastani kovasti. Höh, pitäisi-lista ulottuu jo kuuhun ja takaisin. Levinasia en ole lukenut, ehkä johtuen kauheasta prosemppakokemuksestani, jossa opponentti tarkasteli masturbaation filosofiaa levinaslaisittain; minullapa ei ollut paljon mitään sanottavaa ihmiselle, joka samasti itsensä TÄYSIN masturbaatioaktiinsa, ööh. Ehkä kuvani Levinasista on siis hieman spermaläikikäs. Ja tuskin Levinas kuitenkaan... Elisa Aaltola kyllä viittasi häneen kiinnostavasti, alkoi heti vähän kutkuttaa siinä vaiheessa.

Nyt kun olen luopunut "olen vakavastiotettava ajattelija tämän hiljaisuuteni takana" -proggiksestani ja uskallan revitellä pöljyydelläni julkisesti ja ajatella tekstinä, voisin samantien tosiaan rouskuttaa koulukuntarajat paskaksi vulgaariargumentein. Aikanaan kuitenkin ajauduin enemmän analyyttisehkoon (tai siis öhh, eivät pragmatistit, etenkään Dewey, mitään ANALYYTTISIA kyllä ole, vaan jotain siltä väliltä, mutta ne olivatkin jo myöntö älylliselle homssuisuudelleni) filosofiaan juuri siksi, että laverteleva ja epämääräinen ajatteluni saisi rigidiä ryhtikoulutusta... mutta ehkä voisin lopullisesti heittää kuolaimet nurkkaan, kun olen joka tapauksessa karannut jo aika kauas kaikesta kurinalaisuudesta. Mitä Levinasta suosittelisit?

Pöh, ei kai kukaan aikuinen enää elättele noita ja sit ne huomais -juttuja? Tai siis TOIVOTTAVASTI ei...

Viimeinen pointsi on huippu. Ihan totta. Hihitystä. Ideaalimaailma, toden totta, olisi ideaali eikä tämä raivostuttava todellisuus. Aina sen unohtaa!

15/4/06 18:32  
Anonymous va said...

Mister Benedictus sai kyllä aikaan varsinaisen mielen harhailun. Kävin lukemassa hiukan wikipediaa, mikä herätti yhtä aikaa arvostusta ja epäilystä kyseistä henkilöä kohtaan, ihailua matkasta jonka hän valitsi, ja toisaalta epäilyä tuloksista... olikohan se kaikki ihan viisasta, tai enimmäkseen, mutta kai siinä oli kuitenkin voimaa, herran tuotoksissa. Ehkä sellaista alkuvoimaa ja paloa.

Vai olenko vain turhanpäiten kade?

Kuka tänä päivänä lähtee vastaavalle purjehdukselle? Onko näitä lähtijöitä? Kuka on tämän päivän Spinoza? Ruben Stiller? (okei, ei ollut täysin reilu rinnastus, mutta myös oikeasti: missä ovat tänä päivänä julkisuuden helmet)

Pientä ärtymystä aiheuttaa postuumi julkaiseminen, kun anonyymi kirjoittelu (teos Theologico-Political Treatise vuodelta 1670) ei saanut kansanjoukkojen hurrausta osakseen, niin julkaisutoiminta loppui kuin seinään, sen jälkeen kirjoittamisen hyvettä harjoitettiin yksityisesti, kunnes kuoleman jälkeen pantiin taas painokone pyörimään.

Mutta toisaalta... olihan omat koirat purreet aikaisemmin (1656), kun juutalainen yhteisö oli niin sanotusti antanut potkut persuuksille. Eikä erityisen kypsässä iässä, vuosia oli kertynyt tuona vuonna mittariin 24, kohtuu rankka lähtölaukaus aikuistumiseen.

Näistä potkuista löytyy teoreettisempaa kehystä wikipediasta termillä Excommunication. Kyseistä juttua kannattaa vilkaista, kylmät väreet alkaa nousta pitkin selkäpiitä, siinä on sellaista institutionaalisen väkivallan hehkua mikä nousee kyseisestä artikkelista, sellaista ajan ja paikan ylittävää. Valitettavasti, niinkuin eräs Ahtisaari voisi rauhanomaisesti kommentoida.

Excommunicoinnin artikkeli alkaa aiheeseen sopivasti: "The factual accuracy of this article is disputed." Näistä asioista ei tunnuta pääsevän yksimielisyyteen.

Spinozaa pähkinänkuoressa, lausumia ja lainauksia hänen teoksistaan:

Theological-Political treatise (1670):

"Peace is not an absence of war, it is a virtue, a state of mind, a disposition for benevolence, confidence, justice."

"everyone should be free to choose for himself the foundations of his creed, and that faith should be judged only by its fruits."

Ethics (1677):

"Surely human affairs would be far happier if the power in men to be silent were the same as that to speak. But experience more than sufficiently teaches that men govern nothing with more difficulty than their tongues."

"Pride is therefore pleasure arising from a man's thinking too highly of himself."

"So long as a man imagines that he cannot do this or that, so long is he determined not to do it: and consequently, so long it is impossible to him that he should do it."

"He whose honor depends on the opinion of the mob must day by day strive with the greatest anxiety, act and scheme in order to retain his reputation. For the mob is varied and inconstant, and therefore if a reputation is not carefully preserved it dies quickly."

"None are more taken in by flattery than the proud, who wish to be the first and are not."

"Emotion, which is suffering, ceases to be suffering as soon as we form a clear and precise picture of it."

Paitsi tulkintoja, myös originaaleja tekstejä on käännöksinä saatavissa varsin näppärästi. Projekti Gutenberg tarjoaa antejaan:

1662. On the Improvement of the Understanding

1670. Tractatus Theologico-Politicus

15/4/06 19:20  
Blogger Mikko said...

Veloena, mikä on keskeisin kritiikkisi tuota Unabomberin manifestia kohtaan?

15/4/06 21:21  
Blogger Eufemia said...

Hassu ajatus, että joku Levinas ei olisi kurinalaista. Kyseessä on pitkälti vain hieman erityyppinen kurinalaisuuden ajatus ja aivan erilainen kirjoittamiskulttuuri.

Hmm, en minäkään ole ollenkaan riittävän hyvin perehtynyt Merleau-Pontyyn ja Levinasiin, vaikka erityisesti jälkimmäistä lisää on lukulistallani aika korkealla. Jonkin tietyn tekstin suositteleminen on siksi hankalaa. Tietysti Etiikka ja äärettömyys on kätevästi suomeksi. Minulla on jostain syystä sellainen kutina, että Levinasin tapa puhua etiikasta solahtaisi hyvin tekstimaailmaasi. (En kyllä oikein osaa tajuta miten Levinas saadaan spermaläikitettyä kuvaamallasi tavalla.)

Pöh, ei kai kukaan aikuinen enää elättele noita ja sit ne huomais -juttuja? Tai siis TOIVOTTAVASTI ei...

Ihanko totta luulet ettei?

16/4/06 00:22  
Blogger Veloena said...

Mikko: Julkaisutapa ja sen vaatimat kuolemat. Se on keskeisin. Pitäisi nyt kyllä lukea se uudelleen huolella, koska olen toisaalta monesta asiasta tarkentanut mielipiteitäni viimeisten vuosien aikana.

Suhteeni terrorismiin mainoskikkana on samalla tavalla ambivalentti kuin turkisiskujen kohdalla; pienkustantamon julkaisemana manifesti olisi tavoittanut tuskin minuakaan.

Eufemia, kyllä minä taidan uskoa, että tuota rakennetta käyttäessään aikuinen ihminen tuntee sisällään ainakin hivenen näivertävää vaikerrusta siitä, että kuvio on naurettava. Tietysti voi olla, että jotkut ovat mieluusti kuuroja noille epämukavuuksille ja jatkavat niiden kanssa teeskennellen, että heitä ei ärsytä sisäinen inkoherenssi.

Tai sitten se ei ärsytä heitä, mutta en oikein osaa kuvitella sellaista.

Taidan tarttua kätevään suomennokseen, koska äidinkieli on äidinkieltä ja erityisen tarpeellinen uusien ajatusten sisäänajattelemisessa.

17/4/06 21:38  
Blogger Mikko said...

Mikko: Julkaisutapa ja sen vaatimat kuolemat. Se on keskeisin. Pitäisi nyt kyllä lukea se uudelleen huolella, koska olen toisaalta monesta asiasta tarkentanut mielipiteitäni viimeisten vuosien aikana.

Suhteeni terrorismiin mainoskikkana on samalla tavalla ambivalentti kuin turkisiskujen kohdalla; pienkustantamon julkaisemana manifesti olisi tavoittanut tuskin minuakaan.


Odotan analyysiäsi mielenkiinnolla. Manifestissä oli joitakin osuvia pointteja, vaikka aika monista jutuista (kuten keinoista) onkin pakko olla eri mieltä.

18/4/06 07:40  

Lähetä kommentti

<< Home

<