8.4.06

Vieraista

Ensimmäiset kerrat muistaa.

Massutti nousee junasta, heiluttaa kättään. Leveillä maalaistyttökasvoilla paistaa hymy, aurinko tekee asfaltista puolisulaa, tajuan ohimenevästi, että minunkin pitäisi olla maalta, minunkin kasvoni sopisivat sinne paremmin, niissä ei ole mitään hienotunteista eikä pidättyväistä, voisin irvistellä rauhassa rinteen katajille ja rannan lepikkoon. Mutta pisamia ei ole, paha-paha. Juoksemme laituria, Massutin laukku poukkoilee lonkalla.

Toinen kengistäni tipahtaa matkalla, koska on vuosi 1990.

Silloin kengät ostetaan kirpputorilta, harjoitan solidaarisuutta eläinkuntaa kohtaan kulkemalla liian suurissa kengissä, siinä on jotakin runollistakin. Kovin käytännöllistä se ei kyllä ole, mutta toisaalta, ainoa asia, johon käytännöttömyys on kai minua estänyt solahtamasta, on solipsismi.

Joudun kääntymään ja palaamaan kengälleni, asfaltti tuntuisi paljaissa jalkapohjissa kyllä mukavalta. Tunnen itseni tollukaksi, vaikka ei Massutti varmaankaan niin ajattele. Johdattelen häntä tungoksen läpi puhuen kaksinkertaisella nopeudella, hän sanoo jotain hidastetusti, silti ilmeet ja eleet heijastavat jälleennäkemistä, pitkää aikaa, yhteyttä. Otan laukun, vaadin saada kantaa sitä. Villakoira juoksee nauhoitta rinnallani, tarkkailee suhdettaan polvieni sijaintiin: niiden kohdalla on pysyttävä.

Dösassa on kuuma, aina jostain löytyy hienhajuisia lihavia miehiä. Ruoholahtea ei ole vielä rakennettu. Lepakko on olemassa. (Ajatelkaahan nyt, jos kertoisin normaalireittini paikoista: Olympiastadion on olemassa. Torkkelinmäki on olemassa. Stockmann on olemassa, sen kellonalunen on suosittu kohtauspaikka.) Kaapelitehdas on muutostilassa tehtaasta kulttuuripaikaksi. Massutti katselee ikkunasta ulos ja kyselee.

Tullaan sillalle. Saari avautuu edessä, äkisti näen sen ulkopuolisen silmin. Hitto vie, minä mikään helsinkiläinen olen, asun tuollaisessa pikkukaupunginnäköisessä lähiössä saarella, talot ovat pieniä, niiden seinät eivät kosketa toisiaan, ei ole mukulakiveä eikä katukuiluja, meininki on liian leppoisaa, ahdistun liikenteen hitaudesta. Selitän Massutille merestä ja kallioista ja huviloista ja lisään, että toki olen muuttamassa täältä pois heti kun vain pääsen. Osoitan lehtikuusimetsikön, lapsena se oli pyhä paikka, talloin kaikki suomumustesienet kun luulin niiden imevän puilta kaikki ravinteet ja lahottavan ne pystyyn. Massutti ei tajua pyhän paikan läppää.

Talot käyvät lähiöisemmiksi. Rumat seitsenkymmenlukulaiset laatikot pienine huoneineen tönöttävät tylsien nurmikkojensa ja vuoristomäntyistutustensa takana. Parkkitila pilaa pihat. Takapihalla on hiekkalaatikoita, rengaskeinuja ja koivuja, aina koivuja, halpaa puuta halvoille ihmisille, vaikka koivuallergikkoja on paljon ja koivut kuivattavat nurmen keltaisille länteille. Massutti ei ymmärrä matelemistani ja kiemurtelemistani.

Lopulta saan sanottua, että mieluiten asuisin tallissa tai navetassa tai kasvihuoneessa tai pilvenpiirtäjän katolla teltassa, ihan mitä muuta tahansa kuin tätä lähiösontaa, ikkunassa tylsistyneinä kyyröttäviä eläkeläisiä ja ikuisesti kirkuvia lapsia. Massutti näkee kaiken suurkaupunkina, jännittää, huomataanko heti, että hän on toisaalta. Tietenkin huomataan: hän puhuu toisella tavalla.

Nähtyäni saaren sillä tavalla en kykene enää palauttamaan sitä lapsuuteni leikkipaikoiksi. Näen masentavat talot, en pihojen sokkeloa, kuolleen miehen kanjoniksi kutsuttua metsikköä, taikavuorta ja salaperäistä lahdeketta, jossa ukuleletytöt keräävät viherlevää kalliolle kuivumaan suuriksi levyiksi. Näen paitsi saaren, myös itseni, vierain silmin. Näen äkisti haluni asua paikassa, johon voisin tuntea kuuluvani, johonkin joka vastaisi mielenjärjestystäni, johonkin seitsemänkymmentälukua vanhempaan. Sillä jokin on pielessä. On muutakin kuin My Little Ponyjen muovinen talli, iisibiisihaalarit ja punainen perseenmuotoinen liukuri, omppupomppupersletti, kuten Tsuju sanoo. Tuntuu kierolta, että tämän kaiken keskellä istun kalliolla ja on kesä ja kuumaa ja eväinä on maalaisleipää ja vesimelonia ja pommacia, salaattia suuressa rasiassa, koira nukkuu kylki reittäni vasten, männyn varjo on musta ja hipoo varpaita, mesiangervo kukkii, ja luen lisää mytologiasta.

Välillä vahdin pikkusiskoa, se pelkää muurahaisia, koetan opettaa sitä istumaan jalat muurahaisten polulla, ihan hipihiljaa, näin, ne vaeltavat mustana siimana paljaiden reisien yli, kun ei pelkää ne eivät purekaan. Sisko ei innostu keskittymisharjoituksesta.

Ei, en enää ole kotonani nähtyäni saaren vierain silmin siinä iässä, kun koko maailma on läähättävän vihaa ja himoa täynnä, eikä edes oma keho ole mikään turvapaikka, johon voisi käpertyä, pian sekin heittelehtii ja ryhtyy oudoksi, mäntii ulos punaruskeaa sotkua, jonka taideteollisia sovelluksia ja merkitystä sille, miksi tulen, ajattelen vasta vuosia myöhemmin.

Se on ensimmäinen kerta, kun näen olosuhteeni vierain silmin. Olen viisitoista ja puoli. Massutti on samanikäinen, samanikäisyys kulkee kalenterivuosittain, niinpä sitä on enemmän samanikäinen yksitoista kuukautta vanhemman kuin kaksikymmentä päivää nuoremman kanssa, sinä kesänä ovat muotia laajakaula-aukkoiset teepaidat ja liian isot sortsihaalarit, jotka kiristetään uumalta isolla vyöllä. Jumalat meitä varjelkoot tuon muodin paluulta. Arvaan, että muoti palaa, eikä se mitään: en uskonut niihin jumaliin muutenkaan.

Se ei ole viimeinen kerta, kun näen olosuhteeni vieraan silmin. Jossain vaiheessa ahdistus vaihtuu tajuksi siitä, että tästä voisi tulla työkalu. Samalla tavalla tuskasta tai surusta voi tehdä työkalun johonkin, tai ilosta, ilo on paras. Mutta jos on jotakin negatiivista, jota ei osaa muuten käsitellä, miksei samantien käyttää sitä hyväkseen? Olen tehnyt sosiaalisesta jännittämisestäni työkalun, samoin vierasahdistuksesta. Tällä tavallako elän, herramunjee, ei sen näin ollut tarkoitus jatkua. Syntyy tarmoa tehdä toisin, suunnitella ja pähkäillä.

Äiti hämmästyy käydessäni luonani uudessa kodissani. "Täällä on niin valmista", hän sanoo. "Olet tehnyt valtavasti huolellista työtä. Ja miten olet keksinyt laittaa tämän näin?" Nurisen eteisenlampusta, nyt vieraat eivät taaskaan näe olosuhdettani kuten tahtoisin sen järjestyvän, oikea lamppu on takertuneena edellisen kotini eteisenkattoon, sen saa vasta jälkikäteen, operaatio irti sieltä käynnistynee lähiviikkoina.

Olen sähköisellä tavalla neurottiseniloinen jo herätessäni kuuden pintaan. Monta ihanaa vierasta! Miten jännittävää! Sitten katselen hetken heidän eleissään, näen kaiken heidän ajatuksiinsa jäsentyen, kehittelen edelleen, hion, olen jo aika tyytyväinen itse, mutta toisen katse on aivan välttämätön viime silauksiin. Ja vaikka kukaan ei sanoisi mitään, tunnen mielikuvitukseni keträävän rakentavaa kritiikkiä silkkoja vilkauksia ja kiinnittymisiä tarkastellessa. Viime silauksen myötä murhe ja huoli raukeavat: enää ei voi mitään, kaikki tehtävä on tehty. Tänään tulevat vieraat.

Olenko ikinä muistanut kirjoittaa, että rakastan ihmisiä, jotka käyvät luonani? Siinä on jotakin hyvin primitiivistä - jos joku tyyppi vaikuttaa pelottavalta kiinnostavalla tavalla, keksin hyvin nopeasti syyn kutsua tämä kylään. Ja sitten olemme ystävät, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Istumme pöydän ääressä, kuuntelemme, puhumme, solmiudumme. Illat, jolloin pieneen asuntoon tulee monta vierasta yhtäaikaa, ovat toisenlaisia, niiden luomat siteet löyhempiä. Mutta niissäkin kajastaa arka toive tulla joskus vielä toimeen kaikkien kanssa saumoitta ja napinlävittä.

On edettävä pelotta tilanteisiin, joissa on jotakin uhkaavaa. On mentävä ovelle - tämä koskee enemmän yksilövieraita - kämmenpohjat housunsivuihin pyyhkäisten, sipaisten höröhiukset korvan taa, avattava ovi, virnistettävä, sanottava loikkaahan sisään sieltä, ystävä, saanko halata sinua. Haisteltava vaivihkaa halatessa, vai niin, tällainen tyyppi, jaa jaa. Astuttava taaksepäin, taltutettava huoli huudahdukseen no käyhän nyt peremmälle hyvä ihminen, ota päällysvaatteet pois! Soljuttava kuvitellun tyynenä huolellisesti valitun musiikin lävitse istumapaikoille, mietittävä mitä sitten.

Kun ihmisiä on sisällä jo pari tai kolme, ekstroja ei enää jaksa pohtia niin kovin. Sitä vain kiskoo ihmisiä eteiseen ja halaa ja ohjaa peremmälle liukuhihnatyönä. Silti joskus jonkun halaustuntuma pysäyttää. Ajattelee hämmästyneenä sillä tavalla seisoen, ettei tiennyt että tämä on tälläinen tyyppi, kas kas. Katsoo aavistuksen verran tarkemmin kasvoja, tahtoisinpa nähdä ilmeeni tuolloin, kun keskittyy täysin toisen skannaamiseen, oma ilme voi olla aivan mitä hyvänsä, en lainkaan tiedä, millätavalla kasvot asettuvat. Usein seurueen kasvaessa omassa huoneistossa iskee ujous. Näin ihania ihmisiä, näin paljon. Kuuntelee keskusteluita, polvissa lonksaa, en osaisi tuohon sanoa mitään, apua.

Tänään on juhlat ja teen ihmiskokeen itselläni. Katsotaan, mitä seuraa. Juoksen ja touhotanko itseni tuusannuuskaksi, vai laiminlyönkö hallinnointivelvollisuuteni, vai sujuuko kaikki nappiin? Joka tapauksessa, tuskin nahoissani pysyn. Kello seitsemään on aikaa viisi tuntia ja kaksikymmentäkaksi minuuttia.

3 Comments:

Anonymous k1m1 said...

Hei, asunto self-objektina (ee, tälle olisi varmaan joku kaunis käännöskin, vihaan vihaan fakkikieltä. paitsi että se on rumaa, se etäännyttää kaikki muut paitsi spesialistit asioista) on olennainen vain kun olet siellä yksin, tai joku muu on siellä kun sinä olet poissa.
Että ei sillä lampulla varmaan niin väliä, kunhan saat sanottua sen mitä lamppu nyt poissaollessan ei voi.

8/4/06 16:08  
Blogger Veloena said...

Eikä varmasti! Minä ainakin olen ihan pohjattoman utelias kotien tutkija ja iloisin, jos saan tarkastella kotia ja sen asukkaita yhtaikaa, niiden yhteentoimivuutta, toisiinsaistuvuutta jne.

On niin ihanaa, että viimein asun kodissa, jonka voin sanoa kertovan paljon itsestäni.

9/4/06 19:00  
Anonymous k1m1 said...

Olen itse miettinyt tätä kysymystä toistuvasti ihmisten ensivierailuilla kotiini.

Varsinkin tällaisessa kimppakämpässä vieraat esineet väärissä paikoissa häiritsevät enemmän kun järjellä ajatellen pitäisi.

Olen taipumassa ehkä sille kannalle, että asunto tuskin pystyy ihan kauheasti suuntaan tai toiseen muuttamaan käsitystä sen asukkaasta niin pitkään kun tämä on itse läsnä asettamassa perspektiivin suoraan.

Yksin ollessa taas, ainakin itselläni, asunto on selkeästi enemmän itsen jatke ja sisustuksella on oikeasti väliä.

Eli tuo nimenomainen asetteluni oli ehkä enemmän (hieman huonosti aseteltu) käytännöllinen heitto tilanteeseen missä yhden esineen hairahdus tuskin romahduttaa viestiä, minkä asunto antaa. Ainakaan tässä tapauksessa poikkeus EI luullakseni vahvista sääntöä...

10/4/06 01:40  

Lähetä kommentti

<< Home

<