Harjanteella

Tiedätkö, mitä tarkoittaa, että huipulla tuulee? Se tarkoittaa sitä, että päätä kylmää, ihokarvat ponnistelevat ohuiden vaatteiden alla pystyyn, viima vie sanat suusta ja vihloo hampaantyviä, että vesi ruoskiintuu silmistä, sormet ovat karheat ja tunnottomat, meinaa kaatua taaksepäin suorin raajoin, ja silti, näkymä häikäisee niin, ettei astu millimetriäkään taaksepäin.

Tavaroiden jakaminen on hirvittävän konkreettista. Tajuan ensimmäistä kertaa, että en voi enää palata ikinä takaisin, en vaikka olen taas nähnyt unta Kissasta, joka ottaa minut syliin ja kantaa lasinsirpaleisen kentän toiselle puolen lasi maihinnousukengissä rouskuen ja laskee minut maahan metri ennen tasaista, lämmintä rantahiekkaa, jonka takaa kuuraketit lähtevät, ja jalkoihini painuu lasia, ja äkkiä olen yksin ja tuulee viileästi ja sadattelen, etten ole tullut ostaneeksi ikinä kenkiä, ja Sitruunakissanminttupoika vilkuttaa ikkunasta aukion toiselta puolelta, pyykkini ovat hänen luonaan kuivumassa, hän on alkanut toimittaa unissani pieniä askareita siitä pitäen, kun ilmoitin matkustavani toukokuussa Jyväskylään, jossa aion tavata hänet kaiken muun ohella. "Ota kaikki, mitä haluat", sanoo Kissa, mutta alkaa kuitenkin venkoa vastaan, kun otan hänelle kirjoittamani kirjeet.

Ymmärrän, että kirjeet ovat olleet hänelle tärkeät vuonna 1996, mutta siitä on kymmenen vuotta. Hänellä on uusi nainen, minun on ajateltava heidän ja omaa parastani ja vietävä kirjeeni. Se on nyt ohi, paitsi että aion lukea kirjeenvaihtomme läpi, järjestää kirjeet pareiksi ja levittää arkit sellofaanin alle, jotta en kastele mustetta läiskiksi. Se on tehtävä, en ole pystynyt lukemaan niitä suhteessakaan itkemättä, korkkiruuvia ei voi kiertää korkin sisään tekemättä reikää, saati sitten nyt, mutta se on tehtävä, minun on opeteltava uudelleen ymmärtämään, mitä on tapahtuu, missä kohtaa kaikki alkaa vääntyä kieroon, miksi en enää pysty syömään enkä nukkumaan, miksi näen äkkiä toiset miehet, miten lakkaan näkemästä toiset miehet, miten minusta joka aamu tuntuu siltä, että kaikki on liian hyvin, että tämä ei voi olla totta, että minun täytyy jollakin tavalla olla unessa, sillä minulle ei tapahdu tällaista, maailma ei voi olla epäoikeudenmukainen näin onnellisella tavalla, epäilystä aina kärsimykseen saakka, sen tunnistan, äkkiä olen elementissäni, sähisen ja remmon karkuun.

Kissaa pelottaa, että omin suhteemme enkä anna hänelle siinä mitään roolia, että kieltäydyn ymmärtämästä, että hänkin rakasti minua. Ikään kuin sellaisesta voisi erehtyä. Mutta kuulen selvästi hänen käyttävän imperfektiä ja pakostikin huomautan siitä. "Sinä rakastit, minä rakastan, siinä on iso ero." En kykene käyttämään imperfektiä, tai jos kykenenkin, kyse on huonosta metaforasta tai jonkinlaisesta shokista, vielä, toistaiseksi. Saan satakaksikymmentä euroa, runokirjoja, tuoksupelargonit, pari kaktusta, syvät lautaset. En haluaisi tavaraa, haluaisin kuolla. Olen pelkkää tuhkaa, kyden persialaismatolla, en pysty neuvottelemaan osuudestani kirjahyllyyn tai pesukoneeseen.

Sanon monesta asiasta, etten halua, mutta kirjeistä en jousta. Tahdon ne kaikki. "Puolikkaalla kirjeenvaihdolla ei tee mitään", perustelen, tunnen itseni hirviöksi. Mutta vakuutan itselleni, että Kissalla on hyvä muisti, minulla ei. Minä tarvitsen kirjeet, itkemistä. Jotenkin tämä kaikki on surtava pois. Hän etenee toisia teitä, minä tarvitsen joka ikisen sanan repiäkseni itsestäni niin vakuuttavan tohjon, murskatakseni tuskaa työkaluna käyttäen koko sen psyyken, jota rakensin kaikki ne vuodet; vain riittävän hienojakoisesta aineksesta voi vaivata uuden kuvan, sorassa ei ole sitkoa. Kun savi kuivuu, se nostetaan pakkaseen, pakkanen hajottaa molekyylirakenteen, savesta tulee murua, muruun sekoitetaan vettä, haihdutetaan ja imeytetään kipsilevyyn, vaivataan. Vaivalloista, mutta tuloksena on yhtä hyvä massa kuin ennenkin. Kissa on paremmassa kunnossa, hänelle riittää kostuttaminen ja muovin alle muhimaan asettaminen, mutta minut on murskattava molekyylitasolla, on tultava joksikin aivan uudeksi.

Mutta vielä en ole mitään uutta, silmistä vihmoo. Itken naaman turvonneeksi, pelottaa soittaa isä kuskaamaan laatikoita, kantaa laatikoita alahuuli väpättäen ja posket märkänä, räkä valuen kuin leikkikoululaisella. Aina, kun niistän hihaan, Kissa taikoo jostain nenäliinan. Halaamista en kestä ollenkaan, Kissa pistää minut koville, tahtoo kuulla, miksi itken, sopertelen sekavia yliväsymyksestä remontissa, kuinka isä ei halua auttaa, vaan valittaa vain, miten hankala olen, miksen voinut jatkaa seurustelemista tai luojaties alkaa seurustella jonkun sellaisen kanssa, joka remontoi, Kissaa suututtaa, hän tunnistaa kuvauksesta isäni ne piirteet, jotka häntä ovat raivostuttaneet. "Mikset sinä pyydä apua?" hän tiukkaa, enkä osaa sanoa mitään järkevää.

Seuraus on, että hän tulee poraamaan loput reiät ja vääntämään kaikki ne inhottavat ruuvit, joita olen tuntikausia koettanut survoa seinän sisään. Koska hän tietää, mistä napista painamalla itken, ja mistä minut saa tarmokkaaksi, hän kiroilee ja heittää jätkäpoikaläppää, ja seurauksena kuskaan ruuveja ja proppuja lähestulkoon hyvinvoivan oloisena, mitä nyt hätäilen normaalia enemmän ja joka toinen sana on apua, ja huomaan pitäväni ranteita kroonisesti olkapäiden tasolla, kiinalaista paniikkivoimistelua.

Viimeiseksi kiinnitämme runohyllyn ikkunan luo seinälle. Se nököttää valkeana ja vinossa. No, mutta se on seinällä. Peilikin on vinossa, isällä ei ole vatupassia, emmekä ehdi ottamaan lattiamittaa, Kissalla on kiire saunomaan. Olen kiitollisuudesta löysä Kissan lähtiessä, itkettää lisää. Täällä näyttää melkein valmiilta ja aika hienolta. Saako omasta kodista sanoa niin? Kai saa. Näyttää siltä kuin täällä olisi asuttu jo hieman kauemmin. Se on ihmeellistä, mutta ovathan kalusteetkin niitä vanhoja tuttuja, joita olen raahannut mukanani jo kauan: äidin vanha kauneushoitolanhylly runohyllynä, isoisoäidin kirjakaappi puutarha- ja taidekirjojen kaappina, isoäidin nikkaroima lipasto. Ne olivat minulla täällä jo vuonna 1994, ja rakastan niitä melkein kuin vanhoja ystäviä.

Keramiikkaeläinten legioona vartioi kaapin päältä, Lontoosta ostettu teräksinen kannu on palannut kastelukannun virkaansa, mallinukke tönöttää alustallaan viinipunaisena ja omahyväisen näköisenä. Huomenna aamulla tulee tiikkiviiluinen laveri kierrätyskeskuksesta, ostin myös kotiinkuljetuksen. En jaksa enää yhtään säätöä. Laveri on aavistuksen lyhyt modernille patjalleni, mutta arvelen saavani patjan kyllä tungettua päätyjen väliin. Olenhan tehnyt niin kerran ennenkin, yksitoista ja puoli vuotta sitten. Seuraava vuokralainen oli heivannut laverin takaisin Kierrätyskeskukseen ja ottanut sadankahdenkymmenen sentin runkopatjan, jollaiseen vanhemmat minuakin koettavat suostutella. Mutta kahdeksankymmentä senttiä on tarpeeksi minulle, kissalle ja toisinaan-koiralle.

Kun sortteeraamme laatikoita, löydän mustavalkoisia automaattipassikuvia yliopiston ensimmäiseltä syksyltä. Näytän säikyltä metsäneläimeltä, pitkät suorat hiukset roikkuvat pupillien molemmin puolin takkuisina ja näemmä tummiksi värjättyinä. Silmäni ovat suurina, huulet epäröivät, vähän höröttävät ja tummiksi punatut. Kajalia on liikaa. Päälläni on valkoinen avokaulainen paita.

Silloinkin uskon, ettei kukaan voisi minua rakastaa. (Mutta en vielä, että rakastuminen on yhtä kilttiä ja somaa kuin itseään haulikolla päähän posauttaminen. - Taidan tuolloin uskoa vain, että minusta ei ole sellaiseen ikinäikinä, ettei minun tarvitse pelätä.) Kissa saa pitää omat kuvansa ja ne kuvat, jotka olen ottanut hänestä suhteemme aikana, ja ne kuvat, jotka minusta on otettu ollessani häneen rakastunut. Mutta nämä kuvat, nämä missä olen säikky metsäneläin, pääsevät lipastoon kirjeenvaihdon kanssa.

Täällä alkaa olla kodikasta, tuskin uskon tätä todeksi. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun olen vaivannut entistäni moisilla ruuvimurheilla, itken sitä hänen lähtiessään, helvetti kun en osaa tehdä kaikkea yksin, mutta tulos on toisaalta helpottava, koska lauantaina on tupaantulijaiset ja silloin asioiden on oltava valmiina. On oltava syitä jaksaa tehdä asiat, syitä jaksaa elää päivä kerrallaan hammasta purren ja itseään sättien. Jostain syystä olen siitä paska ihminen, ettei minulle riitä pelkkä yritys olla hyvä tai edes kohtuullinen, edistää hyviä ja kauniita asioita ja niin edelleen. On oltava tilaisuuksia, joissa on äkisti helppoa hengittää, ojentua täyteen mittaansa, lennättää kädet sivuille ja huudahtaa tervetuloa, loikkaa sisään,
jolloin on äkkiä helppoa unohtaa tällainen päivä, jolloin on enimmäkseen kai vain itkenyt tai ponnistellut itkua vastaan tai hämmästynyt sitä, ettei juuri sillä hetkellä itke.

Mielialani nousee jokainen kerta, kun vilkaisen runohyllyni siistiä ojennusta ja pelakuita ikkunalaudallani. Oranssi lilja on avannut ensimmäisen nuppunsa ja ylimmässä lipastonlaatikossa on koko kirjeenvaihto. Huomenna aamulla isä tulee säätämään pesukoneen poisto- ja sisääntuloletkuja, jotta saisin pestyä sen jätesäkillisen pyykkiä, joka pursuu päivä päivältä pahemmin yli.

Tähtitorninmäen vuokraemännästäni ei kuulu edelleenkään mitään. Epäröin, pitäisikö minun soittaa poliiseille ja ilmoittaa hänet kadonneeksi, mutta onhan hänellä äitikin. Sitä paitsi, vuokraemäntäni on sillä tavalla omalaatuisen innostuva ihminen, että saatan helposti kuvitella hänen nähneen jotakin mielenkiintoista ja päättäneen jäädä sittenkin vielä kuukaudeksi Intiaan hörhöilemään. Toivon ystäväni tulevan kotiin ennen lauantaita, jotta hän ehtisi tupaantulijaisiini tänne.

Tunnen pientä, näivertävää syyllisyyttä siitä, etten tänä iltana mennyt kirjoittajapiiriin. En vain ehdi kaikkeen ja kaikkialle, ja torstaiksi luvatusta ympäristöfilosofian luennosta en voi luistaa. Vihaan itseäni remontin kourissa: tapaamisen kaatuvat ja kariutuvat, säädän puhelimella aivan raivostuttavasti, perun sitä ja tätä ja tuota pahoitellen. Sellainen on täysin anteeksiantamatonta, suhtaudun lupauksiin vakavasti.

Sen takia en koskaan luvannut Kissallekaan rakastaa tätä ikuisesti tai kuolemaan saakka, ainoastaan toistaiseksi. Hän sanoi samoin minulle. Nyt hänen puoleltaan toistaisuus on loppu. Olen uupunut, mutta runohyllyn kirjat ovat suorassa ja yönkuningatar-kaktukseni on täällä. Ja kuu, se makaa sängyllä kirjoittaessa sitrukseni oksanhaarukassa, punertuneista kahvinmarjoista heti oikealle. Ja ikkunalaudalla nostaa kynttiläänsä taottu sammakko, ja jasmiinit ovat jo innostuneet tekemään täällä hyvässä valossa uusia lehtiä.

Olen ennenkin selvinnyt rakkaudetta, ja selviän tälläkin kerralla. Ja onhan minulla harmaa kolli, joka sanoo mou ja tahtoo maata kylpyhuoneessa jostain tuntemattomasta syystä. Se rakastaa jokaista elettäni, jonka suuntaan sitä kohti, ja minä sen jokaista kurahdusta ja peiton alle lurahtamista, polvitaipeeseen käymistä. Ja soitan Bachia, Celibidachen johtamana, ja joku yskähtää, tuolinjalat kolahtavat, ainutkertaisuus ja satunnaisuus on tallentunut noihin pieniin ääniin ja muistan äkisti Anna Magdalena Bachin kronikan, jossa kerrotaan, että tämä musiikki syntyi kahden Bachin lapsen kuoleman jälkeisessä surussa.

Näen katukuilun yli asunnot toisella puolen, lasin takana. Punapaitainen nainen tekee teetä, laskee kaihtimen. Säpsähdän, sillä minullakin on punainen paita ja vierelläni kupillinen haudutettua kanervankukkaa. Pian valo siellä sammuu. Katulamppu allani vaijerissa heijaa tuulessa, kun sammutan oman valoni se heijastaa seinälle kasvien varjot.