Nämä aamut

Herään joka aamu niin aikaisin, että ainoastaan alakertani 7-23 -kauppa on avoinna. Tänään kadunkulma on sumusta vaalea, mustilla ja sinkityillä kattopelleillä lunta satunnaisina, ohuina levyinä. En osaa kuunnella muuta kuin Leonard Cohenia, se on väärin, Leonard antaa minulle vääriä kuvitelmia siitä, mitä elämä on. Eilenkin kävelen toimituskokouksesta kotiin ja kirjaston kohdalla, kun mäki leudontuu, melkein itken Leonardin laulaessa. Mutta onko se vain väsymystä vai esteettinen kokemus? Väsymystila on epäilemättä osa sitä mystistä tunnetta, että lumisade tanssii Leonardin tahtiin, ja tunnen itseni siksi olkapääksi, jota vasten kuolema käy parkumassa, ja karusellin imelä plimplom soi taustalla.

Aamuisin kaikki on toisin. Syön kauralesepuuroani, lorotan sen sekaan mansikkakeittoa, pidän kiinni oikeudestani surullisuuteen. Isä on espanjantunnillaan, hän ehtii kanssani hankkimaan puuttuvia tavaroita vasta sen jälkeen. On uskomatonta, miten paljon asioita olen jakanut vuosikausia, ensin Kissan kanssa, sitten lainannut vuokraemännältäni. Itsellisyys on hankalaa, kasvan ankarammaksi ja kovemmaksi. Koululaisuudesta muistan retken Mannerheim-museoon, Mannerheimin makuuhuoneen kokoontaitettavine kapeine sänkyineen ja askeettisine huopineen, ajatukseni, että noin minäkin tahdon elämäni pedata.

Huomenna menen Käpylään, käyn entisen kotini ovesta sisään, jaamme loputkin tavarat. Sitten kaikki on lopullisen ohi enkä voi enää ikinä sanoa kellekään: on minulla se kirja, mutta se on entisessä kodissani. Tahdon viedä tavarani sieltä pois jo sen takia, että niiden sielläolo on väärin Kissan uutta kohtaan. Tunnen häntä kohtaan valtavasti myötätuntoa, tahtoisin ojentaa käteni kaupungin poikki ja koskettaa häntä kevyesti ranteeseen, sanoa, ettet tiedä, mihin olet ryhtymässä, sinä selviät, rakkaus paras leikki maailmassa, se jatkuu kuolemiseen saakka, mutta silti et tiedä, mihin käyt ja miten käy. En ole nähnyt häntä aikoihin, mutta tekstiviesteissä halaamme toisiamme.

Säpsähdän, kun Viive kirjoittaa ystävänsä puhuneen rakastelemisesta. Huomaan unohtaneeni sellaisen ilmiön mahdollisuuden vaikka olenkin selvillä siitä, että minun kanssani voidaan maata. Ja niin kuin minä olen tänä talvena vakuuttanut ihmisille yksitellen, hämärissä huoneissa, joulunalusessa ja joulunjälkeisessä pimeydessä, koskettanut kyynärtaipeen tienoille, katsonut suoraan silmiin ja sanonut, että kyllä sinäkin, kyllä sinullekin, kunhan löydät ihmisen, joka rakastaa sinua, joka pystyy siihen. En taida itse vain enää onnistua uskomaan, että minua voitaisiin rakastaa. Se taitaa olla liian vaikeaa tämän kaiken jälkeen kelle hyvänsä.

Olen mennyt liian kauas, herään liian aikaisin, iltaisin kun muut ovat juhlatuulella, silmieni alla on tummat painaumat, väsymyksen makuuhaavat. Uskon muiden rakkauteen, mutten omani mahdollisuuteen. Olen niin monena aamuna maannut aikaisuudesta huikaistuneena miehen tai naisen vierellä nihkeissä, pehmeissä lakanoissa, piirtänyt sormella varoen kasvonpiirteitä kuin sokea pimeässä, vaikka on juuri päivän valoisin, suudellut otsaa ja poskipäitä, aamuisin suut haisevat kuolemalta ja hammaskiveltä, ehkä ne ovatkin sama asia, toivonut toisen avaavan silmänsä ja hymyilevän kuten itse aamuissa hymyilen, pohjattoman onnellisena kylkilämmössä, kietoutuen nivustaipeisiin kuin aamiaista kärttävä kissa. Ja nuo ovat kääntäneet päätä pois, inho on häivähtänyt unen läpi kasvoille, olen keventänyt sormenpäitä, koettanut maata hiljaa, vaikka sydämeni on pääskynen, joka tahtoisi heittäytyä lentoon. Toinen on sanonut universaalit vuorosanansa: "Ei voi olla totta että sä olet jo hereillä... nukutaan vielä hetki..."

Ja aamut puhkeavat kukkaan kenenkään näkemättä, kuulaina ja viileinä, ja on maattava tahmeissa lakanoissa vankina, yön vankina, tahdon nousta ja ravistella yöpaidan päältä, useimmat yöpaidoista voi tosiaan ravistella teilleen, ne on tehty leveäharteisille lihallisille ihmisille, ei aamua tanssiville huskynsilmisille tytöille. Ja nyt kun herään yksin, nousen heti, kartoitan huonen yksityiskohdat niiden uutuudesta levottomana, ei yhtään vierastakaan vielä.

Aamuisin tahdon parantua nopeammin näistä arvista, jotka kiskon auki kerta toisensa jälkeen nähdäkseni, että sittenkin veri vielä kiertää. Äitikin pelkää jo minua. Hän haluaa suudella poskeani nykyään aina, kun näemme, silmistä luen aavistuksen, että kerta se on viimeinenkin, vaikka nyt hän itse voikin puhua minulle vapaammin, kun minua ei kukaan rakasta, enkä voi siten vastata siihen auliisti ja epäröimättä, ponnistellen ja hammasta purren, aamuun peitonlämmön alla nuutuen, elämä juoksee ohitse ajatellen jonkun kyljen luona. Äiti on ihana. Hän ei sano lainkaan, että olen eksentrinen, erikoinen, erityinen tai että minun pitäisi kohdata viha ja mustasukkaisuus, joita minussa ei ole, missä ne kohdataan, baareissako, hänestä olen vain normaalilapsi, normilapsi. Normilapset eivät katso televisiota mutta osaavat kasvien tieteellisiä nimiä, eivät osta uusia vaatteita, tilaavat vegaanikengät netistä, diggailevat peräkkäisinä hetkinä mansikanpunaista huulikiiltoa ja Wallace Stevensia ja tahtovat kaikille kaikkea hyvää. Äiti ei kysy, miten minusta tuli tällainen, hän tietää.

Minulle ei ole koskaan sanottu, että pitää mukautua sääntöihin, joita ei voida perustella eettisesti koherentilla tavalla. Ei kukaan tärkeä, ja kun minulle on sanottu niin, olen ollut jo kyllin vanha kävelemään pois näin sanojien luota. Ajatelkoot muut, mitä ajattelevat. En tahdo palvella kauan sitten kumottuja reliikkejä, joiden mukaan mukavuus on arvokasta, nainen on huoramadonna ja niin edelleen.

On edelleen sumu, kirjoituspöytäruokapöytätarjoilupöytäni on ikkunan ääressä, vastapäätä ikkunoiden rivistö katukuilun takana, kattopellit ja ullakonikkunat, tikapuut savupiippuun, televisioantenni. Tämä aamu ei näytä puhkeavan edes sateeseen. Mutta olen virkeä ja valpas. Ostoslistassani on viisitoista puutekohtaa. Tänään suoritamme ne isän kanssa. Huomenna olen järjestetty, vesijuossut ja hallittu, ja avaan entisen kotini oven ja astun sisään.

Tuhlaan aamuani miettien, missä huulikiillossa vaikuttaisin tasapainoisimmalta itseni mielestä. Tähdistä kirkkain, Uneksija vai Kevyesti ilmaan? Huulikiiltojen nimien keksiminen voisi olla aika unelma-ammatti. Siltä varalta, että sieltä joku kykyjenetsijä luuraa täällä, tässäpä pari näytettä veloenisch huulikiilloista: kimononlaskos, laskimoveri, käsväskyväskynä, unohdettu lupaus, greippilusikka, pissismi, laamapaita ja niin edelleen. Tuo "niin edelleen" on oma suosikkini.

Koska sellaistahan elämä on. Aamuissa on jatkamisen varaa. Pidän onnellisia loppuja enemmän onnellisista aluista, ja minun aamuni ovat tätä nykyä onnellisia, vaikka iltaisin olenkin pelokas pieni kerääni kaipaava otus. Mutta niin olen ollut jokaisessa suhteessakin, muistan äkisti katsellessani sumun väistymistä katoilta. Olen pesinyt satiiniyöpäidassa, jalat peiton alla, kirja kädessä, kuunnellut ääniä olohuoneesta, huikannut välillä, milloin tulet, tai aiemmin, maannut tässä samassa asunnossa jossa tätä kirjoitan, ja kysynyt, onko ihan totta pakko vielä yksi rööki, se haiseekin niin kamalalle, kuvitellut hehkuvan pään tuuletusparvekkeella, päähän on sattunut, aina ne ovat halunneet keskustella iltaisin, iltaisin minulla ei ole juurikaan mielipiteitä käydäänkö nukkumaania lukuun ottamatta.

Ja kun sanon jollekin että se ja se tapahtui aamulla, tai että oli kuukautiset juuri alkaneet, ne ajattelevat, että on ollut kauhea olo, vaikka oikeasti olen ollut iloisimmillani ja onnellisimmillani, tasapainoinen ja täynnä niin edelleeniä, ongelmitta. Ja nekin, jotka muistavat, miten ajat ja asiat sujuvat maailmassani, pitävät minua jokseenkin hulluna, mutta hyvällä tavalla. Nyt lähden kävelylle, maailma ei odota. Ei minun, eikä etenkään muiden.