28.3.06

Orkideoita ja aprikoosinektaria

Koska ihminen ei voi vain remontoida, muuttaa ja käydä töissä, ruinaan ystäväni Svenin kanssani pikniklounaalle talvipuutarhaan. Saavun etuajassa. Kuvittelen, että siellä kukkii, mutta kameliapuun pirulaiset ovat jo lopettaneet. Osa kukista on kuivahtanut kukittuaan paikoilleen kiiltävän lehdistön lomaan, osa nupuista on mädännyt aukematta. Kameliat ovat tuollaisia vaativia otuksia; omani teki itsemurhan tänä talvena närkästyttyään muutosta kellarinikkunalle.

Panen närkästyneenä merkille myös, että jokin orkideaseura on vallannut kahvilapöydät tuoleineen. Ylätasanteen pöytäkin on varattu. Kuljeskelen ympäriinsä repussa Helios-aprikoosinektaripullon ja kahden vaaleanvihreän lasin kilk-klinke sekä Avikaisen oliivi-basilikaleipä. Ja konvehteja, tietty, Boleron tummaan suklaaseen dipattuja kandeerattuja sitruunanpalasia. (Pikniklunsjaus ilman suklaata on täysin mahdotonta. Etenkin kun Swendolyne on välillä vähän surullinen minusta nyt puhumattakaan.) Meinaan kyllä repiä konvehtirasian auki jo ennen Svenin tuloa, kun orkideaseuran röyhkeys - miksi aivan jokaikinen pöytä on pitänyt täyttää näyttelykukin - vituttaa niin kovasti.

Onneksi Svenin kassi on täynnä ruokaa. Kuten sisilialainen sananlasku sanoo, kukapa jaksaisi olla vihainen vatsa täynnä hyvää ruokaa. Majoitumme kaktus- ja agavehuoneen penkille, riisumme takit ja katamme pöydän penkille väliimme. Ulkona on kosteaa ja sumuista, kaktushuoneessa kuivaa ja vähän holotna. Ahdamme artisokkia, aurinkokuivattuja tomaatteja, oliiveja, viininlehtikääryleitä (ja Sven myös juustoja). Ah, klassinen piknik. Puhumme keväästä. Se on kyllä vähän hullunkurista tehdä kaktushuoneessa, jossa ei tuoksu samalla tavalla maalle ja kasvavalle kuin toisissa Talvipuutarhan huoneissa.

Tunnen tehneeni päivän hyvän työn tuotuani Svenin Talvipuutarhaan; hän ei ole ikinä ennen käynyt siellä. Onneksi olen itse käynyt satoja kertoja, joten osaan vastata kysymyksiin kasveista. Etsimme palmun runkoon kiivenneen peikonlehdenroikaleen päävartta, muttemme löydä. Maahan tulee vain lukuisia ilmajuuria. Kumartelemme, kurkistelemme, kierrämme nurkkaa eestaas, mutta päävartta emme löydä. Ehkä roikale kasvaa pelkästään puussa. Värikkäät kalat elävät edelleen lammikossa araukaarian juurella. Käsittääkseni tuollaiset kalat elävät vanhoiksi. Ehkä osa on samoja, joita kuvasin yksitoista vuotta sitten, ehkä osa samoja kuin ollessani lapsi ja käydessäni täällä isän kanssa joka lauantai, uneliasta kuljeksimista käytävillä. Isä puhuu kliiviasta, kameliasta, kahvista.

Näyttää freskon seinältä, näyttää ilmajuuret, kertoo araukaariametsistä. Mistä isä araukaariametsistä tietää? Enää hän ei tiedä, ehkä hän on opetellut kaiken minua varten. Katson isään tiiviisti, koetan vaikuttaa kiinnostuneelta. Aluksi en oikein osaa, vähitellen kasvan paikkaan kiinni, minun on vaikeaa kuvitella asuvani tavallisissa huoneissa, olen ansari-ihminen, haluan asua tällaisessa lasikattoisessa paratiisissa, nukkua narsissipenkissä kamelian alla. Kerron Svenille unen metsästä, joka on oikeastaan laajennettu Talvipuutarha ilman seiniä ja kattoa, ja jossa liikkuvat tiikerit. Sen lähemmäs ideaaliyhteiskuntaa ei mikään mielessäni pääse. Ei ihme, että haksahdan onnesta lukiessani ensimmäistä kertaa Atwoodin Oryxin ja Craken.

Svenin kommenteista - hän tuntee nämä ja nämä kasvit - kuulen, että hänellä on kotonaan pohjoiseen päin antavan ikkunan kasveja. En silti etene päätelmään ikkunan suunnasta - usein ihmiset valitsevat kasvit jollain muilla kuin kasvien hyvinvointiin liittyvillä kriteereillä. (Kuulun itsekin tähän joukkoon. Minusta on tärkeintä, että kasvit tuoksuvalehtisiä tai -kukkaisia tai ovat kiiltävälehtisiä välimereiseen tapaan tai että niillä on jokin hyötykäyttö tai että olen kasvattanut ne itse siemenestä. Pohjoisparvekkeellakin kukitan vuodesta toiseen kasvit, joista sanotaan, että Suomen kesän eteläparvekekin ottaa koville, trooppiset köynnökset. Nyt parveketta ei enää ole, tai siis on, mutta minä olen toisaalla, ei ole parveketta minulle, edes pohjoissuuntaan.)

"Ehkä jos täällä kävisi joka viikko voisi tuntea kaikkien kasvien nimet ja tietää niistä kaiken", sanoo kasveista hämmentyneen oloinen Sven, joka haluaa koskettaa joka ikistä lehteä, silittää ne läpi. Ei, ei ikinä kaikkea, eikä kerran viikossa riitä. On luettava, mietittävä, kokeiltava. Mietin, huomauttaako, että ehkä kaikkeen ei kannattaisi koskea, mutta kun olen itsekin lääppijä, miksi kieltäisin ystävältäni kasvien koskettelemisen yksinkertaisen ja väkevän ilon. Mutta sen taidan mainita, että kasveihin voi kyllä hurahtaa. Minäkin tahtoisin Toscanaan, mutten kulinaariselle matkalle tai kulttuuria fiilistelemään, tai etenkään shoppailemaan tapettujen eläinten nahoista tehtyjä kenkiä, vaan siihen puistoon, jossa keväisin vietetään kameliankukkien juhla. Tai kai sekin on kulttuuria, jotain vanhaa ja luonnosta vieraantumattomampaa kuin museot. Esteettisesti tuhansin verroin vaikuttavampaa, tietenkin.

Orkideat ja narsissit sentään kukkivat. Lumikuningatarten äärellä yllyn selittämään, kuinka useat orkideat matkivat hyönteisnaaraan parittelukutsua ja kuinka ristiinrastiin huijarikukkien kanssa parittelevat urokset tietämättään pölyttävät kukat tuottamatta jälkeläisiä. Onneksi puutarhassa on myös siveitä kasveja, kuten rohtoaaloe ja sisalagave. Muuten kasviharrastus kuulostaisi ihan hurahtaneiden hommalta, etenkin kun Sven valittaa, että kaikki kukoistus saa hänen päänsä särkemään.

Silti hän näyttää ilahtuneelta löytäessämme ruukkusitruunan, jossa on sekä kukkia että hedelmiä. Jos sijaitsette Helsingissä, käykääpä tuoksuttelemassa ne valkoiset, aika rumat vahamaiset kukat. Niissä on jumalainen tuoksu, parfyyminmakea ja sitkeästi hajuepiteeleille sitoutuvat. Sven ehtii kysyä jo kaukana, mistä tuoksu tulee, mutten osaa vastata, nuuhkin vain kukkia lähistöllä ja ilmaa yleensä kykenemättä paikantamaan, ja selitän, kuinka ilmankosteus ja lämpö ovat ihanteellinen olosuhde tuoksujen leviämiseen. En tajua tuoksun lähdettä edes haistellessani sitruunaa - olen yksinkertaisesti liikaa sen lumoissa. Sitruunan runko on ehkä puolet paksumpi kuin oman sitrukseni. Ehkä enää pari vuotta, ja se voisi kukkia...

Vasta lähdettyämme kumpikin omaa työpaikkaamme kohti raitiovaunuin tulen ajatelleeksi, että kauaskantoinen parfyymi on tietenkin sitruunan kukinnan tuoksu. Ja tulen ajatelleeksi muutakin sitruksista - kuinka näen ne appelsiinit junan ikkunasta Portugalissa mutten kiskaise hätäjarrusta, ja kuinka pirskottelen ruokaan usein appelsiininkukkavettä, ja kuinka Tukaani tuo minulle Kaliforniasta appelsiininkukkahunajaa, joka jää Kissalle kun eroamme, ja kuinka en tiedä, mikä sitruslaji sitrukseni on, se vain kasvoi, jonkin luomuhedelmän siemen iti, ja kuinka en ole ikinä saanut juurrutettua kaffirlimetin lehtiä, vaikka olenkin koettanut Vii Voanista ostetuista lehdistä monet kerrat.

Tyhjä aprikoosinektaripullo kolkkaa vaaleanvihreitä laseja vasten repussa kun kävelen pysäkiltä työpaikalle orastavassa räntäsateessa, pian on kuunvaihde, muutto. Ja ajattelen, miksi aina kasvihuoneiden näyttelyt vaikuttavat niin typeriltä. Vastaus on ilmeinen: orkideat ja bonsait näyttävät typeriltä nysiltä monimetristen palmujen, araukaarioiden ja köynnösten luona, ilma on kosteaa, kameliat kuiskivat ikuista kesää. Bonsaiden juuria on leikelty, ne ovat tehneet miniatyyrilehdet, ja niiden näkeminen suruttaa keskellä paratiisia, jossa kaikki muu kukoistaa rehevästi kasvihuoneen kattoon saakka. Ja orkideat, kuinka ihailla jotakin niin petollista ja kovaa, kun on kasveja, joilla on herkkyyttä ja luonnetta?

Olen ajatellut vaihtaa Phalaenopsikseni toiseen, mutta ehkä vain annankin sen pois. Minusta ei ole orkideatytöksi. Ne ovat toisenlaisia ihmisiä. Mietin uutta kotiani ja tulen siihen tulokseen, että siitä on melkein kasvihuoneeksi. Sillä eräs päivä kun makaan maalipilkkuisena lattialla ja syön myslipatukkaa, näen ikkunasta laajan taivaan, ja kuinka pilvet laiduntavat. Se on asunto taivaan kynnysmatolla, siinä on paljon valoa, paljon kasvatusikkunalautaa. Voi, aion saada sitrukseni kukkimaan siellä. Ja jasmiinit, ja kahvin, uudelleen.

Ja muistan äkkiä, juuri kirjaston ovesta käydessäni, varashälytin alkaa huutaa, en tiedä miksi, mutta juuri samalla hetkellä muistan, kuinka kahvissani on kaksi papua, jotka pullistuvat ja kovettuvat, ja kahvinkukan tuoksun. Voi kahvipensastani! Se oli ensimmäisiä kasveja, joita hankin, ja nyt se pääsee vaelluksen jälkeen takaisin alkuperäiselle ikkunalleen kuten passiflorakin. Astun työhön tyytyväisenä mutta hieman haikeana.

Mieluiten en poistuisi Talvipuutarhasta ollenkaan.

7 Comments:

Anonymous Laura K said...

Hei,

Luen blogiasi säännöllisesti, ja viime aikoina minun on tehnyt mieli halata sinua joka kerta kun olen merkintäsi lukenut. Niin hyvä olo minulle tulee. Oloni taitaa johtua keväästä, pikku hiljaa parantuvasta masennuksestani sekä ylipäätään kirjoituksistasi, joista paistaa elämän ilo - vaikka välillä olet alamaissakin.

28/3/06 18:48  
Blogger Näkymätön tyttö said...

Talvipuutarha kuulostaa hienolta, olen ajatellut että minun pitäisi mennä sinne jos pääsen Helsinkiin keväällä.

Minun kasvini on valittu sillä perusteella että niitä on vaikeaa tappaa ja ne eivät välitä vähästä valosta, ne ovat kyllä hengissä mutta eivät kukoistavia.

28/3/06 19:02  
Anonymous k1m1 said...

Meillä Viikin tiedekirjastossa on paras paikka tankata (korkeintaan auttavasti relevantteja) tentteihin: niilihuone missä on palmuja, vettä, epämääräisiä trooppisia kasveja, hiekaa ja kosteanviileä ilma. Ja lasiseinät suoraan ulos.

No, joktap pimahdin tuolla pari kuukautta takaperin, ja sain näynomaisen oivalluksen, miten kaikkien arktisilla leveysasteilla asuvien ihmisten pitäisi saada asua kasveilla täytetyissä lasitaloissa. Kouluissa olisi luentosaleissa/luokissa riippumatot, käytävillä vettä ja huoneesta toiseen liikuttaisiin uimalla.

Olen ollut monta kertaa menossa Kasvitieteelliseen, mutta aina se on kiinni. Tai no, itseasiassa tiedän kyllä aukioloajat, mutta käyn silti siellä aina silloin tällöin, jos joku ihme sattuisi. (minua sätitään usein tällaisesta epäloogisuudesta, mutta muut eivät vain tiedä kaikkea mitä minä päinvastoin kyllä...)
Talvipuutarha on hyvänä kakkosena listalla, sielläkään en ole käynyt _vuosiin_.

Jepjep. Kupolikaupungeista uneksien...
http://kim.apinavuori.net/misc-phot/atomiperhe.jpg

29/3/06 01:27  
Blogger Mika said...

Kasvien koskettelu on myös erittäin tähdellinen tapa tutustua niihin. Itse asiassa kaikki aistit ovat siinä oleellisia eikä vain näkö- ja hajuaisti. Tuulisella säällä voi esim. kuunnella, kuinka eri tavalla eri lajien lehvästöt muodostavat ääntä.

Itsekin aina myös koskettelen kasveja etenkin, jos kyseessä on uusi tuttavuus tai mikäli jollakin jo ennestään tutulla lajilla on "koskettelua kaipaava" jännä kasvutilanne; vaikkapa karvaiset hiirenkorvat lehtien puhjetessa.

Tuntoaistikin on siis eräs tapa olla vuorovaikutuksessa luonnon monimuotoisuuden kanssa ja kaikki aistit ovat siinäkin tapa opetella ja kehittää omien aistihavaintojemme kautta oman ihmisyytemme ja herkkyytemme ominaisuuksia kokea, antaa ja vastaanottaa.

29/3/06 13:43  
Blogger Veloena said...

Näkymätön, mennään sinne yhdessä jos tuut tänne!

Joo, minäkin olen Mika lääppijä. Tosin aina tuollaisissa massakasvipaikoissa jää mietityttämään, käytetäänkö siellä joitain ihan tärskiksiä myrkkyjä, etteivät tuholaiskannat paisu yltäkylläisiksi... siksi lähinnä huolestuttaa se lääppiminen . ja ehkä kasvien kulumisenkin takia: kun on paljon kävijöitä, joku koettelija sitten murtaa aloenlehden.

29/3/06 18:36  
Anonymous minh said...

Minä olen käynyt vuosia Talvipuutarhassa piirtämässä. Lopetin, kun törmäsin tuttuihin kaksi kertaa peräkkäin. Haluan olla ihan hiljaa ja yksin. Kasvitieteellinen teki Lapseen valtavan vaikutuksen kun hän oli parivuotias ja melko villi. Sanoin, että kasvit kuulevat ja tuntevat ja reagoivat kaikkeen koskemiseen ja kiljumiseen, joten hän käveli siellä hitaasti, tutkien varovasti kaikkea, sanaakaan sanomatta.
Ulospäästyämme hän sanoi, että muutetaan tänne, ei mennä kotiin.
Selvästi ymmärsi jotain :)
-minh-

30/3/06 13:05  
Blogger Veloena said...

Jostain syystä kasvien viestimiseen on lapsena helppo uskoa - kaikki ne kurkottuvat rakenteet...

1/4/06 08:15  

Lähetä kommentti

<< Home

<