Rastasaamu
Olen ollut viime päivät onneton, tai ehkä täsmällisemmin, onnettoman toiveikas. Olen vuoroin kokenut ylpeyden tulvauksen olemiseni yli seistessäni selkä ikkunaan päin ja nähdessäni punaisen eteiseni määräisyyden ja tajutessani maalanneeni erään vanhan runoni eteiseksi, vuoroin saanut puistatuksia tikkaiden ylätasanteella tajutessani, etten millään ylty tekemään kaikkia hienomekaanisia operaatioita katonrajassa, ellen laita niitä kymmenen sentin korkojen kenkiä jalkoihini. Samat kengät olivat jaloissani tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla kolmisen vuotta sitten. En taida kiivetä niillä tikkaille ruuvaava porakone kädessäni. Ei siksi, että pelkäisin kenkien puolesta, vaan siksi, että minulla on vain yksi taitettava niska.
Mutta ei hätää, talkoilijoita on ilmoittautunut. Tavallaan olen sen verran itsepäinen, että nauttisin eniten, jos olisin tehnyt kaiken itse, mutta ehkä on aika joustaa tästä periaatteesta, jottei kirjataivas romahda niskaan katonrajan hyllyjen kera.
Aamut ovat ihania. Kunpa elämä olisi yhtä aamua. En ymmärrä iltaihmisiä. Illallahan on jo väsynyt, värit taitettuja, pää puoliksijääneistä ajatuksenpoikasista tahmea. Mutta aamu: kirkasta, maailma kylpee uutuudessaan. Halu rynnätä ulos, nuuskuttaa katujen sulavan kevään haju. Kun viilettää Tähtitorninpuistoa alas, Helsinki jähmettyy Kolera-altaan taakse. Kun iltaisin lähtee Torkkelinmäeltä takaisin nukkumaan, tämä ei ole enää koti, tämä on vain nukkumo, Kallion kadut näyttävät kapeilta ja likaläikikkäiltä, mutta kirjaston kohdalla iskee äkisti onnellisuus: minä pääsen tänne takaisin!
Eilen kun makaan ja hengitän ja pyörryttää, onhan sentään kuumettakin vähäsen, enää ei ole eikä kipeä olo, luulen sen menneen nyt, tajuan, miten huvittava tilanne on: syksyllä 1994 stressasin aivan samoista asioista samaan asuntoon muuttamisen kanssa. Silloinkin mietin, mistä haalia kaikki tarvekalut muutamin pennosin. Silloinkin paras Helsingin yliopistossa opiskeleva ystäväni asui samassa talossa Kruununhaassa. Ystävä oli eri, mutta talo sama, ikkunat vain toiseen suuntaan, asunto pienempi, pääaine eri. Mietin, kuinka kohtalot kiertyvät taloihin ja katuihin, näkymiin ja valaistuksiin. Olisi helppoa ostaa maaginen realismi.
Aamu on iltaa valoisampi, talot eivät koskaan näytä Roomalta.
Herään aikaisin, jaloittelen puistossa. Vien mustarastaalle auringonkukansiemeniä kourallisen. Se hypähtelee innostuneesti. Mietin, onko eettistä muuttaa pois kesken kaiken, mustarastaan totuttua hemmotteluun, mutta kenties jo huhtikuun alussa mustarastas löytää matoja. Sinne on niin vähän aikaa. Matoja ei vielä näy. Mustarastas on iloa, en ymmärrä lainkaan niitä, jotka kirjoittavat sen vihellyksestä surullisena. Ei noin oranssista nokasta voi tulla mitään surullista!
Pitäisi aina kirjoittaa aamuisin, et huolestuisi siitä, mitä minulle kuuluu. Aamuisin minulle kuuluu geneerisesti hyvää, iltaisin taas maailma kaatuu, ellei seurassani ole ihminen tai koira. Kissa ei riitä, sillä se haluaa iltaisin vain leikkiä lattiaa ympäri laukaten eikä siitä ole nauramaan kanssani. Iltaisin se tulee hulluksi ja teurastaa varastamiaan hiuslenksuja.
Seuraavat illat ovat turvattuja, joka illaksi ihminen, jonka kanssa puhua. Kun remontoi yksinään sellaiset viitisentoista tuntia päivässä, kuuntelee musiikkia suoraan korviin, alkaa tulla umpioitu olo. Näkee, että päivä nousee ja laskee, mutta ei ehdi haistella sitä tarpeeksi. Mutta aamuissa on helppo olla toiveikas. Tänään tapahtuu käänne, ajattelee. Tänään!
Yhdeksän päivää. Aamurastas hyppelehtii, auringonkukansiemenet karahtavat osittain jo sulaankin. On sees, valoisaa. Tänään keittiöhylje iskee lekalla keittokomeron etulipan paskaksi ja sitten kokoamme komeroita.
Mutta aivan ensiksi, ennen puuliiman ostamista, menen vesijuoksemaan. Vesimelonikuvioiset bikinini ovat jo valmiiksi repussa pyyhkeen ja ihovoiteen kanssa. Kun tulee kesä, voi uida meressä. Harmillista, etteivät mustarastaat viihdy sillä tavalla rannalla. Mutta kaikkea ei kai voi koskaan saada, turha siis murehtia.
Mutta ei hätää, talkoilijoita on ilmoittautunut. Tavallaan olen sen verran itsepäinen, että nauttisin eniten, jos olisin tehnyt kaiken itse, mutta ehkä on aika joustaa tästä periaatteesta, jottei kirjataivas romahda niskaan katonrajan hyllyjen kera.
Aamut ovat ihania. Kunpa elämä olisi yhtä aamua. En ymmärrä iltaihmisiä. Illallahan on jo väsynyt, värit taitettuja, pää puoliksijääneistä ajatuksenpoikasista tahmea. Mutta aamu: kirkasta, maailma kylpee uutuudessaan. Halu rynnätä ulos, nuuskuttaa katujen sulavan kevään haju. Kun viilettää Tähtitorninpuistoa alas, Helsinki jähmettyy Kolera-altaan taakse. Kun iltaisin lähtee Torkkelinmäeltä takaisin nukkumaan, tämä ei ole enää koti, tämä on vain nukkumo, Kallion kadut näyttävät kapeilta ja likaläikikkäiltä, mutta kirjaston kohdalla iskee äkisti onnellisuus: minä pääsen tänne takaisin!
Eilen kun makaan ja hengitän ja pyörryttää, onhan sentään kuumettakin vähäsen, enää ei ole eikä kipeä olo, luulen sen menneen nyt, tajuan, miten huvittava tilanne on: syksyllä 1994 stressasin aivan samoista asioista samaan asuntoon muuttamisen kanssa. Silloinkin mietin, mistä haalia kaikki tarvekalut muutamin pennosin. Silloinkin paras Helsingin yliopistossa opiskeleva ystäväni asui samassa talossa Kruununhaassa. Ystävä oli eri, mutta talo sama, ikkunat vain toiseen suuntaan, asunto pienempi, pääaine eri. Mietin, kuinka kohtalot kiertyvät taloihin ja katuihin, näkymiin ja valaistuksiin. Olisi helppoa ostaa maaginen realismi.
Aamu on iltaa valoisampi, talot eivät koskaan näytä Roomalta.
Herään aikaisin, jaloittelen puistossa. Vien mustarastaalle auringonkukansiemeniä kourallisen. Se hypähtelee innostuneesti. Mietin, onko eettistä muuttaa pois kesken kaiken, mustarastaan totuttua hemmotteluun, mutta kenties jo huhtikuun alussa mustarastas löytää matoja. Sinne on niin vähän aikaa. Matoja ei vielä näy. Mustarastas on iloa, en ymmärrä lainkaan niitä, jotka kirjoittavat sen vihellyksestä surullisena. Ei noin oranssista nokasta voi tulla mitään surullista!
Pitäisi aina kirjoittaa aamuisin, et huolestuisi siitä, mitä minulle kuuluu. Aamuisin minulle kuuluu geneerisesti hyvää, iltaisin taas maailma kaatuu, ellei seurassani ole ihminen tai koira. Kissa ei riitä, sillä se haluaa iltaisin vain leikkiä lattiaa ympäri laukaten eikä siitä ole nauramaan kanssani. Iltaisin se tulee hulluksi ja teurastaa varastamiaan hiuslenksuja.
Seuraavat illat ovat turvattuja, joka illaksi ihminen, jonka kanssa puhua. Kun remontoi yksinään sellaiset viitisentoista tuntia päivässä, kuuntelee musiikkia suoraan korviin, alkaa tulla umpioitu olo. Näkee, että päivä nousee ja laskee, mutta ei ehdi haistella sitä tarpeeksi. Mutta aamuissa on helppo olla toiveikas. Tänään tapahtuu käänne, ajattelee. Tänään!
Yhdeksän päivää. Aamurastas hyppelehtii, auringonkukansiemenet karahtavat osittain jo sulaankin. On sees, valoisaa. Tänään keittiöhylje iskee lekalla keittokomeron etulipan paskaksi ja sitten kokoamme komeroita.
Mutta aivan ensiksi, ennen puuliiman ostamista, menen vesijuoksemaan. Vesimelonikuvioiset bikinini ovat jo valmiiksi repussa pyyhkeen ja ihovoiteen kanssa. Kun tulee kesä, voi uida meressä. Harmillista, etteivät mustarastaat viihdy sillä tavalla rannalla. Mutta kaikkea ei kai voi koskaan saada, turha siis murehtia.
Halaus,Veloena at 08:22
8 Comments:
Mustarastas - oranssinokkainen kevään huilu!!! Koskaan ennen en ole tavannut tätä rastasta livenä, mutta mökin pihassa se kökötti jostain syystä jo tammikuun pakkasilla - yksin - lintulaudan alla syömässä kuorittuja auringonkukansiemeniä, kauroja, mitä lie. Lönkalla asuessani en koskaan kuullut sen huikeaa huilumaista luritusta, mutta Hämeessä, mökinpihassa näin sen livenä!!
Lönkan Elämyksiin kuului yksi hetki ylitse muiden: Satakieli - pysäytti minut B-rapun ovella kerran ; mieletön imitaattori, et voi erehtyä. Hietalahden kivitalojen keskeltä löytyi sen verran Vihreää, Elämää, että laululle löytyi aihe, ja paikka. Rakastan Satakieltä ja Mustarastasta. Sinnikkäät Citybirdit.
Iltaihmisellehän juuri ilta ja yö ovat niitä aikoja, jolloin ajatus kulkee ja saadaan parhaat ideat. Ilta on suuri ja avara ja hiljainen: ajatuksilla on tilaa kulkea. Aamut ovat kauniita ja kiehtovia mutta vieraita: tuntee itse olevansa liian hidas aamun kirkkaudessa, ja mieli on vielä unista ja heräämisestä samea.
Minä tunnen samoin kuin ruska.
Aamuisin menee tuntikausia, ennenkuin saan karisteltua itsestäni unenpöpperöisyyden, virkistyn todella hitaasti. Sen sijaan iltaisin olen hyvin selkeä ja pirteä, kun päivään liittyvät velvollisuudet ovat takanapäin ja saan olla vain itselleni.
Niin se menee juu. Emme me iltaihmiset toisaan olisi iltaihmisiä jos olo oloisi iltaisin väsynyt ja tahmea. Ei. Illalla kun hämärä laskeutuu alkaa kummasti virkistyä vaikka vielä iltapäivällä olisi saattanut unettaa. Illalla mina aloitan aina kaikki projektit ja touhuamiset, varsinkin viikonloppuöisin. Aamulla taas menee monta tuntia ihan hyödytttömästi nuokkuen ja ajatukset tahmaisena. Ruokakaan ei heti aamullla maistu. Inha vaan kun on niin ohuet verhot ettei liian auringonvalon takia saa aamuisin nukkua. Illalla sen sijaan kuu kumottaa kauniisti verhojen läpi.
Olen kuunnellut mustarastaan laulua tauotta nyt neljättä päivää ostettuani Kate Bushin Aerialin Tunnelin levystä. Levyn ilmavuudesta pitäisit varmaan sinäkin.
Olen tutkinut Elovenan historiaa ja tuli mieleeni kysyä sinulta, että oletko keksinyt blogillesi nimen kenties Elovenasta? Ellet niin mistä blogisi nimi tulee?
Mustarastas on kauneinta, äänistä helein. Kun kuolen, paratiisini on pehmeä iltapuutarha, jossa mustarastaat laulavat.
Olen keksinyt nimen siitä, että minua on joskus joku sanonut elovenatytöksi ja se on pahin kuviteltavissa oleva loukkaus. Polkkatukka ja kansallispuku, yök.
Ja sitten tietysti on tuo pyöräily.
En kyllä miettinyt nimeä mitenkään huolellisesti, koska kuvittelin kai, että minulla voisi olla enintään 10 lukijaa, ja nekin tuttuja... Kaipa silloin aloittaessani elin vain niin hemmoteltua, suojattua ja rakastettua elämää, etten osannut kuvitella, kuinka yksinäisiä ihmiset voivat olla.
No, nyt ei tarvitse enää kuvitella.
Kauraa syön kyllä paljon, mutta leseinä, en hiutaleina.
Lähetä kommentti
<< Home