Ursula & cetera
Ratkean lukupäiväkirjailemaan, koska posti tuo minulle Jenkeistä odotetun tuliaisen: Ursula Le Guinin kokoelman Buffalo Gals and Other Animal Presences. Tuossa kokoelmassa on runoja, novelleja, miniatyyreja ja tutkielmia ei-inhimillisestä, kirjan nimeä vastoin myös kasvi- ja kivikunnasta saakka.
En taida tätä paremmin sanoa, joten menköön näin: tuo kirja on lumovoimaisinta ikinä lukemaani tekstiä.
Jumiutettuani yliopiston lainakappaletta kotonani yli vuoden päivät ja sitten kaivattuani tuota opusta ja käytyäni silittelemässä sen rakkaita sivuja opiskelijakirjaston kellarissa pari vuotta (tässä on jotakin suunnattoman höpsöä romantiikkaa) sain viimein suhteeni päätyttyä voimaannuttua ja tilattua sen postitse. En ymmärrä, miksi jumitin niin monta vuotta suhteessa. Siksikö, ettei se ole teoreettinen kirja eikä musiikkia - näitä lajeja Kissa tilasi ulkomailta - vai siksikö, että kun tajusin tarvitsevani kirjan läsnäoloa, oli tilanne jo se, että asuin työttömänä avoliitossa, täysin toisen varoilla, enkä saanut töitä, joita hain, eikä toinen antanut minun hakea töitä, joita olisin varmaankin saanut, ja siksi koin, ettei minulla ollut oikeutta ostaa muuta kuin ruokaa ja kasvien siemeniä, vai siksi, että ekologisena ihmisenä yritän aina miettiä, tarvitsenko todella tätä ja tätä tavaraa? En aina ymmärrä aiempaa itseäni, enkä muuten nykyistäkään. Koska olenhan toki ostanut monta muuta, paljon vähäpätöisempää kirjaa ihmeemmittä omantunnontuskitta. Joka tapauksessa, kun sain ensimmäisen kustannustoimittajan pätkäpalkkani, tilasin Buffalo Galsin.
Niminovellissa ihmislapsi on yksi eläimistä, mutta niminovellia enemmän minua viehättävät kertomukset tyttöjen ja hevosten yhteensulautumisista, koelaboratorion labyrintissa tietä etsivästä korkeasti älyllisestä eliöstä, susi-ihmisen vaimosta, puun näkökulmasta ihmisen katseeseen tämän syöksyessä auto-onnettomuudessa kohti puuta, Schrödingerin kissasta ja etenkin tarina Maysta ja leijonasta, jossa Le Guin tuo näkyviin sen, kuinka kehittää aidosti tapahtuneesta sukutarinasta fantasian prosessikirjoittamisen keinoin.
Paras on kuitenkin "The Author of Acacia Seeds (linkin takaa löytyy koko tämä tarina!) and Other Extracts from the Journal of Therolinguistics", aivan käsittämättömän hieno tutkielma taiteesta sellaisena kuin se voisi olla ei-inhimillisen tekemänä. Ja tietenkin tällainen tutkielma kääntyy lähes puoliautomaattisesti nykyisten taidemääritelmien kritiikiksi ja osoittaa selkeästi, kuinka se, että jokin käsite (tässä "taide") määritellään tietyllä tavalla, rajaa ulos tuolla tavoin nimetystä piiristä useita ilmiöitä, joiden sukulaisuus piirin sisään päässeisiin ilmiöihin saattaa kuitenkin olla kiinnostavaa tai jopa vakuuttavaa.
Tutkielma noudattaa fiktion kaavaa: kyse on kuvitteellisen lehden julkaisemista tekstiotteista, joissa pohditaan Akaasiansiementen sanomaa ja historiallista muurahaistekijää - loisteliaan hauska ja älyltään terävä rinnastus kadonneiden kulttuurien teksteihin ja niiden tulkintaan - ja eikö olekin aika karmivaa, että meiltä ovat kadoksissa nuo meitä ympäröivät eläinten kulttuurit monimutkaisine preferensseineen - sekä pingviinien taiteen muotokieltä; tässä Le Guin tuo näkyviin, millainen kieli olisi käännettävissä ihmiselle ja osoittaa kirkkaasti: ymmärryksellämme on rajat. Lisäksi on pääkirjoitus, joka alkaa rohkeasti kysymyksellä mitä on kieli ja etenee Tolstoin taideteorian kautta kommunikoimattoman kasvitaiteen kysymykseen.
En osaa eritellä, miksi tällainen pseudoakateeminen fiktio vetoaa minuun niin kovasti. Sanottakoon kuitenkin, että se on kovin vaativa laji. Enimmäkseen fiktiivinen tiederaportti saa aikaan haukottelua. Ehkä se johtuu siitä, että useimmat fiktiiviset tieteet eivät oikeastaan ole tekemisissä muun kuin luonnontieteen kanssa, ja kyllähän me tiedämme, kuinka sydäntäsykähdyttäviä kvanttimekaniikan pikku säädöt ovat kokonaiseen taiteeseen verrattuna. Tarvitaan reipas ja terävä nainen kuten Le Guin, jotta homma toimii ja kuvitteelliset tutkielmat puhuvat paitsi relevantisti aiheestaan, myös luovat julman kuvan omasta tieteestämme, taiteestamme ja antroposentrismistämme.
Le Guin on lohikäärme, joka osaa totisesti pieksää häntäänsä.
(Tarvinnee tuskin sanoa, että minun on vaikeaa olla sanomatta, että kaikki filosofian, estetiikan, taidehistorian, antiikintutkimuksen, kielitieteen ja semiotiikan opiskelijat sekä etenkin kaikki pseudointellektuelliwannabet pitäisi pakottaa lukemaan tuo teksti. Mutta aion kuitenkin olla sanomatta näin. Sillä pakko ei ole viisas ratkaisu.)
Minua harmitti gradua tehdessä se, etten voinut viitata Le Guinin Buffalo Galsiin jatkuvasti, eihän se ollut uskottavaa. Ehkä pidättäytyminen oli virhe ja olisi pitänyt vain viitata. Sillä tuo kirja on vähintään yhtä arvokas kuin Deweyn, Meadin ja Berleantin narinat aiheesta. Se on elävää deskriptiivistä estetiikkaa. En keksi sille vertaista. Ainoa, mitä kirjoitin graduuni Buffalo Galsista, oli lyhyt huiskaisu viitteessä 123: "Se, mitä on pidetty persoonana, toisena itsenä, ei ole historiallisesti muuttumaton rajanveto, ja saman yhteiskunnan jäsentenkin välillä tämän rajan sijainnissa on eroja. Kiinnostava ajatus onkin, että jos kaikki oliot todella aluksi ovat sosiaalisia, se, mitä päädymme pitämään ei-sosiaalisena, on jonkinlaisen valinnan tulosta. Poikkeustilanteissa (esim. sodassa) sekä joissain ideologioissa (rasismi) pystytään selkeästi toiset ihmisetkin depersonalisoimaan. Toisaalta tietyt ideologiat tuovat persoonien piiriin ihmiskuntaa laajemman yhteisön (eläinten oikeus –liike, jotkut syväekologian systeemit). Yksi parhaita fiktiivisiä kielellistyksiä persoonien piirin laajentamisesta eläimiin, kasveihin ja kenties geologisiin muodostumiinkin, toisaalta ihmisen persoonan jäykkyydestä tämän haasteen edessä on Ursula LeGuinin fiktiivinen kirjoituskokoelma Buffalo Gals and Other Animal Presences (ensipainos 1987, Capra Press, Santa Barbara) joka on tarkkanäköisyydessään ja näkökulmien moneudessaan vuosikymmeniä edellä aiheesta käytävää teoreettista keskustelua."
On järkyttävää huomata, että The Author of Acacia Seeds on kirjoitettu 1974, samana vuonna kuin olen syntynyt. Ja että siitä huolimatta tuo alue on niin kartoittamatta edelleen. Ilmeisesti kaikki filosofit, esteetikot ja mitkälie eivät ole lukeneet tuota tekstiä!
Le Guin on - suoraan sanottuna - aivan loistava. Annahan, niin siteeraan, oma (ja, suo anteeksi, sangen hutiloitu ja nopsa) käännös: "Niille, joita sivilisaatio kutsuu 'primitiiveiksi', 'villeiksi' tai 'kehittymättömiksi', kuten pienille lapsille, kaiken elämän ja olemisen muotojen jatkuvuus, keskinäinen riippuvuus ja yhteenkuuluvuus on eletty tosiseikka. Se tulee tiedostetuksi kerrotussa (myytissä, rituaalissa, fiktiossa). Tämä olemassaolon jatkuvuus, joka ei ole itsessään hyväntahtoinen eikä julma, on perusta mille hyvänsä moraalille, joka sen päälle voidaan kyhätä. Vain sivilisaatio rakentaa moraalinsa kiistämällä perustansa. Sivilisoitunut Mies on tullut kuuroksi kavutessaan päähänsä ja kieltäessään kaikki äänet omaansa lukuunottamatta. Hän ei kuule suden sanovat häntä veljeksi - ei isännäksi, vaan veljeksi. Hän kuulee vain omat maailmaatekevät sanansa. Hän ei pysty kuulemaan eläimiä: niillä ei ole mitään sanottavaa. Pikkulapset jokeltavat ja niille pitää opettaa, kuinka kavuta pääkoppaansa ja lukita aistihavainnon ovet. Ja naisia taas ei kannata kouluttaa, sillä ne puhuvat koko ajan, vaikkei niillä mitään sanottavaa tietysti olekaan. Tämä on sivilisaation myytti, joka ruumiillistuu niissä monoteismeissä, jotka ilmoittavat sielun kuuluvan vain ihmiselle/miehelle."
Ja: "Ehkä vasta kun toiseus, ero, välitila (jossa sekä julmuus että rakkaus kehittyvät) tajutaan pyhäksi maaksi, pyhitetyksi tilaksi, voimme päästä eläimen läsnäoloon -"
Ja tietysti tämä jo joskus aiemminkin siteeraamani: "Sofistikaation positiiviseksi älylliseksi arvoksi mieltävät ihmiset välttelevät kaikkea 'lapsille kirjoitettua'. Niinpä jos tahdot tyhjentää huoneellisen derridalaisia, mainitse Beatrix Potter hymyilemättä vinosti. Sovittua poikkeustapaus Liisaa Ihmemaassa lukuunottamatta aikuinen miespuolinen kriitikko voi mainita lastenkirjat vain vähätellen tai vitsinä."
Eikä Le Guin edes oikeastaan kärjistä. Kyllähän miehet puhuvat lastenkirjoista, mutta vain jos heillä on lapsia tai jos he eivät ole intellektuellin maineestaan tarkkoja, tai kumpaakin. Tai ainakaan miehet eivät näy puhuvan lastenkirjoista Ursula Le Guinille ja minulle. Voi tietenkin olla, että me olemme vain vääränlaisia keskustelukumppaneita. En ollenkaan yllättyisi siitä. Kerrohan samalla, jos keksit, miksi miehet aina pitävät venäläisklassikoista (joihin heistä yleensä Tsvetajeva ei kuulu). Onko niiden diggailu jotenkin soveliaan vakavahenkistä ja kulturellia? Ovatko ne vähän kuin kirjallisuuden Aino Aalto -lasit?
Rakastan Le Guinin jalatmaassuisuutta. Siitä tulee aina mieleeni se kerta, kun keskustelin kovasti intellektuaalisen ja erittäin miesvoittoisen seurueen kanssa siitä, kuka kutsua seminaaripuhujaksi. Ehdotukset olivat aika tavanomaisia, kunnes joku sai älynväläyksen: jokainen voisi kertoa, kenen elävän vaikuttajan ajatusten tulosta itse kuitenkin eniten on; ehkä näistä löytyisi meille puhuja. Aiheutin julkista pahennusta sanomalla: "Äiti." Joku jampoista totesi, että eihän sinun äitisi ole hänen käsittääkseen yhtään kukaan. Muistaakseni tuijotin häntä hetken hiljaa, melkein sihisten, ja sitten sanoin: "No on se kuitenkin mut synnyttänyt ja kasvattanut ja siten vaikuttanut eniten siihen, mitä olen, ja on sitä paitsi ihminen, johon luotan kaikista eniten. Mitenniin ei yhtään kukaan." (Minua askarruttavat toisinaan kohtaamani kuvaukset siitä, että äiti-tytär -suhteet olisivat ongelmallisempia kuin äiti-poika -suhteet. Äidin ja minun lojaalius on täysin saumatonta. Olen myös luonut vakavampien poikaystävieni äiteihin lujemmat suhteet kuin noihin miehiin. Vaikka olen isän tyttö monessakin mielessä, kuulun äitien ketjuun. Isä on kaukaisempi, koska tuomitsee. Ja haluaisinpa tavata sen miehen, joka intellektuaalisessa seurueessa kehtaa ilmoittaa tärkeimmäksi vaikuttajakseen äidin. Hän saa ainakin heti minun sympatiansa puolelleen, todennäköisesti loppuiäkseen. Joskus itsestäänselvyydetkin on hyvä nostaa pöydälle.)
Jälkeenpäin senhetkinen poikaystävä varoitti, että saan pian naiivin naisen maineen tuota menoa. Filosofian opiskelijoiden piirissä se taisi olla pahinta, mitä saattoi käydä. Naiivi ei vain voinut olla cool, ja cool vaati äijäilyä.
Ikään kuin jotain pelastettavaa olisi sen suhteen ollut, ikinä, suhruisissa kajaleissa, lasten rimssuhameissa, kaksissa poninhännissä ja sen sellaisissa liehuessa. (Jossain vaiheessa taisi muuten olla kirjavien purjelahkeisten samettihousujen ja niiden päälle kiskottujen kotelomekkojen kausikin.) Vaikken sentään askarrellutkaan piparkakkuja huopaisen joulukalenteriseinähärpäkkeen taskuihin kuten erään filosofianopiskelijan vaimo, joka oli hoitoalalla ja kävi aerobicissa (tälle piti pyörittää silmiä kauhistuneesti - olin niin nuori, että vielä tuolloin pyöritinkin, etten olisi erottunut joukosta; nyt kyllä hävettää tuolloinen mielistelyni, sillä onhan hoitoala kuitenkin filosofiaa kovin paljon vaativampaa ja tärkeämpää). Kun aloin lähestyä kahtakymmentäviittä, minulla alkoi jo olla sovitusnukke ja laaja kasvikokoelma ja heitin kumiankalla fysiikan filosofiaa ja tieteenfilosofiaa ja aloin kyöhnätä ympäristöestetiikan suuntaan. (Fysiikan filosofiaa! Olen ollut päästäni sekaisin!)
Minulle ei vieläkään ole selvinnyt, toistaiseksi, miksei ole naiivia, että muuten rationaalisuutta ja mielenmalttia korostavat miehet huutavat televisolle tai television kautta pelaajille esimerkiksi jääkiekko-ottelun aikana, jos kuitenkin piparkakkutalon tekeminen on naiivia. (Piparkakkutaloa tehdessä ei sentää koeteta käskyttää jotakuta, joka ei ole paikalla, ja tekemisen kausaaliset seuraukset koetaan selkeästi ja vieläpä miellyttävällä tavalla!) Onhan kuitenkin selvää, etteivät miehet jäällä kuule karjuntaa. Mutta kenties on jokin erityinen asetus, jonka nojalla penkkiurheilu luokitellaan vakavaksi ja syvähenkiseksi toiminnaksi, toisin kuin sievien pajukranssien väkertäminen. Vaikka varmasti jälkimmäinen opettaa paljon enemmän siitä, mitä on artefaktuaalisuus. Ja se on arvokas tieto, sillä kieli ja tavat ovat artefakteja nekin. Puhumattakaan globaalista taloudesta ikävine lieveilmiöineen.
Joka on melkoinen sutermullukka, jos minulta kysytään. Aivan sitä lajia, josta käsityönopettaja sanoi sitä hetken tarkasteltuaan: "No, on aivan mahdotonta kuvitella tätä tehtävään, jota varten tämä valmistettiin. Ommellaanpa se siis kaksinkerroin ja täytetään polyestervanulla. Tulehan, niin otetaan takahuoneesta sille silmät. Saat tehdä siitä eläinlelun." Voisin vielä loppukaneetiksi mainita, että näitä eläinleluja syntyi niin lapasesta, joulusukasta kuin kaulaliinasta sekä ainakin yhdestä lumihiutaleliinasta. Mistä vain voi tehdä eläinlelun, jos on lasisia silmiä ja riittävästi voimaa objektin kaksinkerroin vääntämiseen. (Mietin kuumeisesti, sainko ikinä mitään valmiiksi käsityössä, mutta taisinpa saadakin: kimonon. Se oli keltavalkoraidallinen ja tankeaa puuvillakangasta. En käyttänyt sitä ikinä, koska minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kimonolla piti tehdä. Tämän lähemmäksi käsityöblogia ei Veloena taida päästä...) Eläinlelut istuivat kirjahyllyssä ja killittivät pyöreillä lasisilmillään. Niitä katsellessa sitä oppii toiseudesta yhtä sun toista, samoin nimeämättömyydestä. Ja artefakteista. Joista tulee harvoin sitä, mitä piti.
Se pätee myös tähän kirjoitukseen.
En taida tätä paremmin sanoa, joten menköön näin: tuo kirja on lumovoimaisinta ikinä lukemaani tekstiä.
Jumiutettuani yliopiston lainakappaletta kotonani yli vuoden päivät ja sitten kaivattuani tuota opusta ja käytyäni silittelemässä sen rakkaita sivuja opiskelijakirjaston kellarissa pari vuotta (tässä on jotakin suunnattoman höpsöä romantiikkaa) sain viimein suhteeni päätyttyä voimaannuttua ja tilattua sen postitse. En ymmärrä, miksi jumitin niin monta vuotta suhteessa. Siksikö, ettei se ole teoreettinen kirja eikä musiikkia - näitä lajeja Kissa tilasi ulkomailta - vai siksikö, että kun tajusin tarvitsevani kirjan läsnäoloa, oli tilanne jo se, että asuin työttömänä avoliitossa, täysin toisen varoilla, enkä saanut töitä, joita hain, eikä toinen antanut minun hakea töitä, joita olisin varmaankin saanut, ja siksi koin, ettei minulla ollut oikeutta ostaa muuta kuin ruokaa ja kasvien siemeniä, vai siksi, että ekologisena ihmisenä yritän aina miettiä, tarvitsenko todella tätä ja tätä tavaraa? En aina ymmärrä aiempaa itseäni, enkä muuten nykyistäkään. Koska olenhan toki ostanut monta muuta, paljon vähäpätöisempää kirjaa ihmeemmittä omantunnontuskitta. Joka tapauksessa, kun sain ensimmäisen kustannustoimittajan pätkäpalkkani, tilasin Buffalo Galsin.
Niminovellissa ihmislapsi on yksi eläimistä, mutta niminovellia enemmän minua viehättävät kertomukset tyttöjen ja hevosten yhteensulautumisista, koelaboratorion labyrintissa tietä etsivästä korkeasti älyllisestä eliöstä, susi-ihmisen vaimosta, puun näkökulmasta ihmisen katseeseen tämän syöksyessä auto-onnettomuudessa kohti puuta, Schrödingerin kissasta ja etenkin tarina Maysta ja leijonasta, jossa Le Guin tuo näkyviin sen, kuinka kehittää aidosti tapahtuneesta sukutarinasta fantasian prosessikirjoittamisen keinoin.
Paras on kuitenkin "The Author of Acacia Seeds (linkin takaa löytyy koko tämä tarina!) and Other Extracts from the Journal of Therolinguistics", aivan käsittämättömän hieno tutkielma taiteesta sellaisena kuin se voisi olla ei-inhimillisen tekemänä. Ja tietenkin tällainen tutkielma kääntyy lähes puoliautomaattisesti nykyisten taidemääritelmien kritiikiksi ja osoittaa selkeästi, kuinka se, että jokin käsite (tässä "taide") määritellään tietyllä tavalla, rajaa ulos tuolla tavoin nimetystä piiristä useita ilmiöitä, joiden sukulaisuus piirin sisään päässeisiin ilmiöihin saattaa kuitenkin olla kiinnostavaa tai jopa vakuuttavaa.
Tutkielma noudattaa fiktion kaavaa: kyse on kuvitteellisen lehden julkaisemista tekstiotteista, joissa pohditaan Akaasiansiementen sanomaa ja historiallista muurahaistekijää - loisteliaan hauska ja älyltään terävä rinnastus kadonneiden kulttuurien teksteihin ja niiden tulkintaan - ja eikö olekin aika karmivaa, että meiltä ovat kadoksissa nuo meitä ympäröivät eläinten kulttuurit monimutkaisine preferensseineen - sekä pingviinien taiteen muotokieltä; tässä Le Guin tuo näkyviin, millainen kieli olisi käännettävissä ihmiselle ja osoittaa kirkkaasti: ymmärryksellämme on rajat. Lisäksi on pääkirjoitus, joka alkaa rohkeasti kysymyksellä mitä on kieli ja etenee Tolstoin taideteorian kautta kommunikoimattoman kasvitaiteen kysymykseen.
En osaa eritellä, miksi tällainen pseudoakateeminen fiktio vetoaa minuun niin kovasti. Sanottakoon kuitenkin, että se on kovin vaativa laji. Enimmäkseen fiktiivinen tiederaportti saa aikaan haukottelua. Ehkä se johtuu siitä, että useimmat fiktiiviset tieteet eivät oikeastaan ole tekemisissä muun kuin luonnontieteen kanssa, ja kyllähän me tiedämme, kuinka sydäntäsykähdyttäviä kvanttimekaniikan pikku säädöt ovat kokonaiseen taiteeseen verrattuna. Tarvitaan reipas ja terävä nainen kuten Le Guin, jotta homma toimii ja kuvitteelliset tutkielmat puhuvat paitsi relevantisti aiheestaan, myös luovat julman kuvan omasta tieteestämme, taiteestamme ja antroposentrismistämme.
Le Guin on lohikäärme, joka osaa totisesti pieksää häntäänsä.
(Tarvinnee tuskin sanoa, että minun on vaikeaa olla sanomatta, että kaikki filosofian, estetiikan, taidehistorian, antiikintutkimuksen, kielitieteen ja semiotiikan opiskelijat sekä etenkin kaikki pseudointellektuelliwannabet pitäisi pakottaa lukemaan tuo teksti. Mutta aion kuitenkin olla sanomatta näin. Sillä pakko ei ole viisas ratkaisu.)
Minua harmitti gradua tehdessä se, etten voinut viitata Le Guinin Buffalo Galsiin jatkuvasti, eihän se ollut uskottavaa. Ehkä pidättäytyminen oli virhe ja olisi pitänyt vain viitata. Sillä tuo kirja on vähintään yhtä arvokas kuin Deweyn, Meadin ja Berleantin narinat aiheesta. Se on elävää deskriptiivistä estetiikkaa. En keksi sille vertaista. Ainoa, mitä kirjoitin graduuni Buffalo Galsista, oli lyhyt huiskaisu viitteessä 123: "Se, mitä on pidetty persoonana, toisena itsenä, ei ole historiallisesti muuttumaton rajanveto, ja saman yhteiskunnan jäsentenkin välillä tämän rajan sijainnissa on eroja. Kiinnostava ajatus onkin, että jos kaikki oliot todella aluksi ovat sosiaalisia, se, mitä päädymme pitämään ei-sosiaalisena, on jonkinlaisen valinnan tulosta. Poikkeustilanteissa (esim. sodassa) sekä joissain ideologioissa (rasismi) pystytään selkeästi toiset ihmisetkin depersonalisoimaan. Toisaalta tietyt ideologiat tuovat persoonien piiriin ihmiskuntaa laajemman yhteisön (eläinten oikeus –liike, jotkut syväekologian systeemit). Yksi parhaita fiktiivisiä kielellistyksiä persoonien piirin laajentamisesta eläimiin, kasveihin ja kenties geologisiin muodostumiinkin, toisaalta ihmisen persoonan jäykkyydestä tämän haasteen edessä on Ursula LeGuinin fiktiivinen kirjoituskokoelma Buffalo Gals and Other Animal Presences (ensipainos 1987, Capra Press, Santa Barbara) joka on tarkkanäköisyydessään ja näkökulmien moneudessaan vuosikymmeniä edellä aiheesta käytävää teoreettista keskustelua."
On järkyttävää huomata, että The Author of Acacia Seeds on kirjoitettu 1974, samana vuonna kuin olen syntynyt. Ja että siitä huolimatta tuo alue on niin kartoittamatta edelleen. Ilmeisesti kaikki filosofit, esteetikot ja mitkälie eivät ole lukeneet tuota tekstiä!
Le Guin on - suoraan sanottuna - aivan loistava. Annahan, niin siteeraan, oma (ja, suo anteeksi, sangen hutiloitu ja nopsa) käännös: "Niille, joita sivilisaatio kutsuu 'primitiiveiksi', 'villeiksi' tai 'kehittymättömiksi', kuten pienille lapsille, kaiken elämän ja olemisen muotojen jatkuvuus, keskinäinen riippuvuus ja yhteenkuuluvuus on eletty tosiseikka. Se tulee tiedostetuksi kerrotussa (myytissä, rituaalissa, fiktiossa). Tämä olemassaolon jatkuvuus, joka ei ole itsessään hyväntahtoinen eikä julma, on perusta mille hyvänsä moraalille, joka sen päälle voidaan kyhätä. Vain sivilisaatio rakentaa moraalinsa kiistämällä perustansa. Sivilisoitunut Mies on tullut kuuroksi kavutessaan päähänsä ja kieltäessään kaikki äänet omaansa lukuunottamatta. Hän ei kuule suden sanovat häntä veljeksi - ei isännäksi, vaan veljeksi. Hän kuulee vain omat maailmaatekevät sanansa. Hän ei pysty kuulemaan eläimiä: niillä ei ole mitään sanottavaa. Pikkulapset jokeltavat ja niille pitää opettaa, kuinka kavuta pääkoppaansa ja lukita aistihavainnon ovet. Ja naisia taas ei kannata kouluttaa, sillä ne puhuvat koko ajan, vaikkei niillä mitään sanottavaa tietysti olekaan. Tämä on sivilisaation myytti, joka ruumiillistuu niissä monoteismeissä, jotka ilmoittavat sielun kuuluvan vain ihmiselle/miehelle."
Ja: "Ehkä vasta kun toiseus, ero, välitila (jossa sekä julmuus että rakkaus kehittyvät) tajutaan pyhäksi maaksi, pyhitetyksi tilaksi, voimme päästä eläimen läsnäoloon -"
Ja tietysti tämä jo joskus aiemminkin siteeraamani: "Sofistikaation positiiviseksi älylliseksi arvoksi mieltävät ihmiset välttelevät kaikkea 'lapsille kirjoitettua'. Niinpä jos tahdot tyhjentää huoneellisen derridalaisia, mainitse Beatrix Potter hymyilemättä vinosti. Sovittua poikkeustapaus Liisaa Ihmemaassa lukuunottamatta aikuinen miespuolinen kriitikko voi mainita lastenkirjat vain vähätellen tai vitsinä."
Eikä Le Guin edes oikeastaan kärjistä. Kyllähän miehet puhuvat lastenkirjoista, mutta vain jos heillä on lapsia tai jos he eivät ole intellektuellin maineestaan tarkkoja, tai kumpaakin. Tai ainakaan miehet eivät näy puhuvan lastenkirjoista Ursula Le Guinille ja minulle. Voi tietenkin olla, että me olemme vain vääränlaisia keskustelukumppaneita. En ollenkaan yllättyisi siitä. Kerrohan samalla, jos keksit, miksi miehet aina pitävät venäläisklassikoista (joihin heistä yleensä Tsvetajeva ei kuulu). Onko niiden diggailu jotenkin soveliaan vakavahenkistä ja kulturellia? Ovatko ne vähän kuin kirjallisuuden Aino Aalto -lasit?
Rakastan Le Guinin jalatmaassuisuutta. Siitä tulee aina mieleeni se kerta, kun keskustelin kovasti intellektuaalisen ja erittäin miesvoittoisen seurueen kanssa siitä, kuka kutsua seminaaripuhujaksi. Ehdotukset olivat aika tavanomaisia, kunnes joku sai älynväläyksen: jokainen voisi kertoa, kenen elävän vaikuttajan ajatusten tulosta itse kuitenkin eniten on; ehkä näistä löytyisi meille puhuja. Aiheutin julkista pahennusta sanomalla: "Äiti." Joku jampoista totesi, että eihän sinun äitisi ole hänen käsittääkseen yhtään kukaan. Muistaakseni tuijotin häntä hetken hiljaa, melkein sihisten, ja sitten sanoin: "No on se kuitenkin mut synnyttänyt ja kasvattanut ja siten vaikuttanut eniten siihen, mitä olen, ja on sitä paitsi ihminen, johon luotan kaikista eniten. Mitenniin ei yhtään kukaan." (Minua askarruttavat toisinaan kohtaamani kuvaukset siitä, että äiti-tytär -suhteet olisivat ongelmallisempia kuin äiti-poika -suhteet. Äidin ja minun lojaalius on täysin saumatonta. Olen myös luonut vakavampien poikaystävieni äiteihin lujemmat suhteet kuin noihin miehiin. Vaikka olen isän tyttö monessakin mielessä, kuulun äitien ketjuun. Isä on kaukaisempi, koska tuomitsee. Ja haluaisinpa tavata sen miehen, joka intellektuaalisessa seurueessa kehtaa ilmoittaa tärkeimmäksi vaikuttajakseen äidin. Hän saa ainakin heti minun sympatiansa puolelleen, todennäköisesti loppuiäkseen. Joskus itsestäänselvyydetkin on hyvä nostaa pöydälle.)
Jälkeenpäin senhetkinen poikaystävä varoitti, että saan pian naiivin naisen maineen tuota menoa. Filosofian opiskelijoiden piirissä se taisi olla pahinta, mitä saattoi käydä. Naiivi ei vain voinut olla cool, ja cool vaati äijäilyä.
Ikään kuin jotain pelastettavaa olisi sen suhteen ollut, ikinä, suhruisissa kajaleissa, lasten rimssuhameissa, kaksissa poninhännissä ja sen sellaisissa liehuessa. (Jossain vaiheessa taisi muuten olla kirjavien purjelahkeisten samettihousujen ja niiden päälle kiskottujen kotelomekkojen kausikin.) Vaikken sentään askarrellutkaan piparkakkuja huopaisen joulukalenteriseinähärpäkkeen taskuihin kuten erään filosofianopiskelijan vaimo, joka oli hoitoalalla ja kävi aerobicissa (tälle piti pyörittää silmiä kauhistuneesti - olin niin nuori, että vielä tuolloin pyöritinkin, etten olisi erottunut joukosta; nyt kyllä hävettää tuolloinen mielistelyni, sillä onhan hoitoala kuitenkin filosofiaa kovin paljon vaativampaa ja tärkeämpää). Kun aloin lähestyä kahtakymmentäviittä, minulla alkoi jo olla sovitusnukke ja laaja kasvikokoelma ja heitin kumiankalla fysiikan filosofiaa ja tieteenfilosofiaa ja aloin kyöhnätä ympäristöestetiikan suuntaan. (Fysiikan filosofiaa! Olen ollut päästäni sekaisin!)
Minulle ei vieläkään ole selvinnyt, toistaiseksi, miksei ole naiivia, että muuten rationaalisuutta ja mielenmalttia korostavat miehet huutavat televisolle tai television kautta pelaajille esimerkiksi jääkiekko-ottelun aikana, jos kuitenkin piparkakkutalon tekeminen on naiivia. (Piparkakkutaloa tehdessä ei sentää koeteta käskyttää jotakuta, joka ei ole paikalla, ja tekemisen kausaaliset seuraukset koetaan selkeästi ja vieläpä miellyttävällä tavalla!) Onhan kuitenkin selvää, etteivät miehet jäällä kuule karjuntaa. Mutta kenties on jokin erityinen asetus, jonka nojalla penkkiurheilu luokitellaan vakavaksi ja syvähenkiseksi toiminnaksi, toisin kuin sievien pajukranssien väkertäminen. Vaikka varmasti jälkimmäinen opettaa paljon enemmän siitä, mitä on artefaktuaalisuus. Ja se on arvokas tieto, sillä kieli ja tavat ovat artefakteja nekin. Puhumattakaan globaalista taloudesta ikävine lieveilmiöineen.
Joka on melkoinen sutermullukka, jos minulta kysytään. Aivan sitä lajia, josta käsityönopettaja sanoi sitä hetken tarkasteltuaan: "No, on aivan mahdotonta kuvitella tätä tehtävään, jota varten tämä valmistettiin. Ommellaanpa se siis kaksinkerroin ja täytetään polyestervanulla. Tulehan, niin otetaan takahuoneesta sille silmät. Saat tehdä siitä eläinlelun." Voisin vielä loppukaneetiksi mainita, että näitä eläinleluja syntyi niin lapasesta, joulusukasta kuin kaulaliinasta sekä ainakin yhdestä lumihiutaleliinasta. Mistä vain voi tehdä eläinlelun, jos on lasisia silmiä ja riittävästi voimaa objektin kaksinkerroin vääntämiseen. (Mietin kuumeisesti, sainko ikinä mitään valmiiksi käsityössä, mutta taisinpa saadakin: kimonon. Se oli keltavalkoraidallinen ja tankeaa puuvillakangasta. En käyttänyt sitä ikinä, koska minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kimonolla piti tehdä. Tämän lähemmäksi käsityöblogia ei Veloena taida päästä...) Eläinlelut istuivat kirjahyllyssä ja killittivät pyöreillä lasisilmillään. Niitä katsellessa sitä oppii toiseudesta yhtä sun toista, samoin nimeämättömyydestä. Ja artefakteista. Joista tulee harvoin sitä, mitä piti.
Se pätee myös tähän kirjoitukseen.
Halaus,Veloena at 02:02
19 Comments:
Joo-o, miehiseen tekemiseen liittyy liian usein status. Mahtuisiko sen rinnalle myös yksinkertaisempi selitys? Mitä jos venäläiset klassikot osaavat kuvata osuvasti asioita miehisestä näkökulmasta? Näin puolikkaasta venäläisestä klassikosta yleistäen...
Harmittaa, ettei äiti ole antanut lainaksi lastenkirjoista kuin Tiitiäisen runokirjan. Eikä niitä löydy divareistakaan, kyselen aina silloin tällöin. Kaipaan silloin tällöin sitä kenkätalorunokirjaa. Ja sitä toista, Hanhi-Emon satukirjaa.
"Kerrohan samalla, jos keksit, miksi miehet aina pitävät venäläisklassikoista (joihin heistä yleensä Tsvetajeva ei kuulu)."
Minä luulen, että tuo riippuu piireistä, joissa liikkuu ja jonkinlaisesta niiden mukanaan tuomasta ryhmäpaineesta. En nimittäin muista tuntevani ketään miestä (lähipiiristäni ainakaan), joka pitäisi erityisesti venäläisklassikoista.
(Hanhiemon satuaarre -kirjaa muuten löytyy ainakin Akateemisesta kirjakaupasta.)
Hei Veloena, kerro lisää sutermullukka- sanasta! Se herätti minussa muistoja vuosien takaa; erään melkein kadonneen ystäväni perhe käytti sanaa (merkitystä en enää muista) ja pidin sitä aina hiukan mystillisenä terminä. Kuulin - siis luin - sen ensimmäistä kertaa ikiaikoihin.
Paitsi että, yllyin googlaamaan ja G johti minut takaisin luoksesi, tarkemmin sanottuna vuoden 2004 merkintään. Muistelen, että tuossa ystäväperheessäni sanan merkitys oli eri. Tenhoavaa!
Onko pseudointellektuelliwannabe joku, joka haluaisi olla pseudointellektuelli?
Venäläisistä klassikoista tykätään kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että niihin tutustutaan jo lukiossa, eikä sen jälkeen ole yleensä aikaa lukea kovin laajalti oman alan ulkopuolelta. Olen esimerkiksi itse löytänyt kotimaisen kirjallisuuden vasta pari vuotta sitten, ja senkin lukeminen on koko ajan jostain lintsaamista. Toinen syy on siinä, että venäläisklasssikot käsittelevät yleensä 1800-luvun ihmiskeskeisiä aatteita, jotka ovat helposti tajuttavissa.
Tietysti osa venäläisklassikoista on hyviäkin.
Le Guin on kyllä äärimmäisen upea (lohikäärme joka osaa pieksää häntäänsä). Mukavaa, että joku toinenkin arvostaa.
Juu, en minäkään siis venäläisklassikoita mitenkään vihaa tai halveksi, ehei. Mutta on vain vähäsen huvittavaa, kun ne mainitaan niin säännönmukaisesti. (Ja kun vastapainoksi mainitsee Maija Poppasen, voi voi :D)
Mikko, pohdin tuota miesnäkökulmajuttua, mutta kyllä musta esim. Tsehov on sen verran korkeatasoinen, ettei se ole mitään äijäläppää... hih. (Nauraa sanalle äijäläppä.)
Matti, luetettiinko teille lukiossa venäläisklasarit, vai oliko pointsi, että ne ovat lukiopoikien älykköstatuksen pääsylippu? On myös muita kuin venäläisiä ja suomalaisia kirjoja... Matti! Voi sinua. Luulen, että pitäisit esim. Abilio Estevezistä. Kuubalainen.
Tuo ihmiskeskeisyys on hyvä pointsi. Totta. Siinä suhteessa ne ovat helpompia kuin esim. Le Guin. Mutta toisaalta, about 99 % kirjallisuudesta on pelkkää ihmistä sisätiloissa tai ainakin ulkotilakulisseissa. Ehkä ihmiskeskeisyyden sijaan niissä on siis jokin muu, olisko historiallisuus (historia on Vakava Asia) ja se, ettei seksuaalinen vallankumous ole vielä tapahtunut. (Jotenkin minulle tulee välillä se fiilis, että moni kiltti ja älykäs mies mielellään painaisi rewind-nappia ehkäisyn suhteen, kuitenkin. Jopa itselleni tulee välillä sellainen olo, kyllä meno on aika julmaa kaikkine vaatimuksineen. Mutta sitten muistan, että minulla olisi katras lapsia ja että olisin todnäk lapsivuodekuollut jo aikaa sitten. Kaikessa on puolensa. TOisaalta, tällaista elämää kuin nyt voisin varsin mainiosti viettää 1800-luvullakin. Hmm. Ehkä tästä pitääkin tematisoida kevätiloa.)
Nimenomaan pseudointellektuellejahan ihmiset enimmäkseen kai haluavat olla nykyään, silleen kivan ironisesti, ettei kukaan suutu jne. Se taitaa kyllä olla vielä vaikeampaa kuin oikea intellektuellius. Tai mitä minä siitä mitään tiedän, mutta olettaisin näin: jonnekin päin tulee kuitenkin aina vahingossa sohaisseeksi.
p:la, tuo sutermullukka tosiaan. Miten sinä olet kuullut sitä käytettävän? IHANAA, että joku muukin on kuullut sen!
"Matti, luetettiinko teille lukiossa venäläisklasarit, vai oliko pointsi, että ne ovat lukiopoikien älykköstatuksen pääsylippu? On myös muita kuin venäläisiä ja suomalaisia kirjoja... Matti! Voi sinua. Luulen, että pitäisit esim. Abilio Estevezistä. Kuubalainen."
Ainoa mikä luetettiin oli Dostojevskin Kellariloukko: pointsi on siis se älykköstatuksen pääsylippu.
Tiedän että maailma on väärällään kiinnostavia kirjoja, mutta harvalla niitä on aikaa lukea lukion ja eläkepäivien välissä. Siksi on ihan järkevää tutustua pariin superklassikkoon, jotka muutkin ovat lukeneet, ja jotka sitten ovat yhteisiä viittauspisteitä.
Ahkera lukija ilmoittautuu kirjoittamalla ekan kommenttinsa miehistä ja lastenkirjoista.
Poikaystäväni tykkää lukea mulle lastenkirjoja ääneen. Krokotiili Gena on nyt luvussa. Se on toisaalta poikkeuksellinen nuori mies muutenkin, koska haaveilee jälkikasvusta hartaasti ja juttelee tuntemattomille pikkukiitäjille ratikassa.
Musta tuntuu, että lastenkirjoista puhuminen on vaikeaa myös sellaisille naisille, jotka eivät tahdo pullantuoksuista leimaa otsaansa. Lapsista ja niille suunnatusta kirjallisuudesta puhuminen kun tuntuu antavan ihmisille kuvan vähän ikävystyttävästä tyypistä, jolla on porvarilliset rivitalounelmat.
Mikä on oikeastaan ihan älytöntä, sillä juuri lastenkirjoissahan meno on ihan muuta kuin rivitaloa!!!
Tervetuloa vaan, Ani, ahkerasti kommentoimaan.
Krokotiili Gena on TAIVAALLISEN SULOINEN tapaus! Minulla on ollut senniminen kuminen vappukrokotiili, jonka koirani sitten söi pentuna ollessaan lituskaiseksi vihreäksi möykyksi.
Ehkä voisin tänä vappuna ostaa uuden Genan!
Lisäksi mulla on ollut sellainen olkalaukku, jossa on krokotiili liitutaululla, ja lukee SCHOOL. Musta se sopi aina hienosti filosofian laitokselle, vaikka selvästi kukaan muu ei tiennyt, mtiä siitä olisi tullut ajatella. Paitsi Ilves, joka totesi jossain vaiheessa myöhemmin, että tajusi mut heti sympaattiseksi juuri noiden lasten repuista askarreltujen käsilaukkujen takia.
Lastensatuja iltaisin ääneen lukeva mies---? Tajutonta. Mistä kaikesta olenkaan jäänyt paitsi. Pidä sinä tuosta kiinni, suosittelisin näin tältä istumalta. Tuohan on aivan loistavaa.
Eräs hyvä ystäväni, ihmisuros, lukee myös satuja ääneen ystävilleen. Lisäksi hän lähetti minulle toissajouluna valokuvia tekemistään pornopiparkakuista (yksi esitti jotain jonkin eteläamerikkalaisen maan mytologiaan liittyvää naaraslintua, toinen minua). Joten Veloena, älä usko keskimääräisyyksiin liikaa, muuten poikkeukset voivat jäädä huomaamatta.
No myönnettäköön, että luemme niitä kirjoja toisillemme, mutta miekkonen on siinä kyllä minua niin paljon parempi, että mun vuorot on lähinnä muodollisuus.
Kiitos lämpimästä vastaanotosta. Täällä on minusta oikeastaan jo kotoisaa, niin pitkään olen blogiasi lukenut. Vielä kun totun nimimerkkiini (tai keksin paremman), niin olen oikein tyytyväinen. Tämä kommentointiin ryhtyminen ei tosin mainittavasti edistä opintojani.
Uhh, miksi pornoa pitää olla pipareissakin? (Näköjään mikään ei kelpaa minulle :D)
ani, ehkä voit ajatella opiskelevasi sivuaineena veloenischia. Minä tietysti lupaan opiskella vastavuoroisesti anischia.
Ah, Le Guin! Mun pitää ehdottomasti lukea Buffalo Gals. Haudoin samaa yliopiston kirjaston kappaletta varmaan vuoden graduntekoaikoinani, mutta sen lukeminen jäi sitten kun yritin pitää putkinäköä aiheeni suhteen.
Onkos tuo puu-novelli mahdollisesti "Direction of the Road"?. Jos on, se on ilmestynyt joulukuussa suomeksi kokoelmassa Pimeälipas ja muita kertomuksia (Kirjava 2005). Pimeälipas on valikoima Le Guinin ensimmäisen novellikokoelman Wind's Twelve Quarters (1975) novelleista
Oletko muuten lukenut Le Guinin Always Coming Homen (1983)? Saattaisit pitää siitä. Moni ei pidä siitä, koska se on rakenteeltaan kummallinen (kokoelma tulevaisuudessa asuvan kansan tarinoita, runoja, myyttejä ja jopa reseptejä), mutta minä olin aika myyty kun sen luin. Ne ihmiset tuossa kirjassa elävät jotenkin tolkullisesti.
Piparkakkutalot ovat tärkeitä. Minulta tosin niiden rakentelu toisinaan riistäytyy käsistä. Ei riitä että on talo, pitää olla linna. Tai kylä.
Sä tunnet eriskummallisia miehiä, tai sitten minä :P
Venäläisten klassikoiden asema on epäilyttävä.
Ainoita asioita joista tunnen syyllisyyttä enemmän kun siitä, etten ole lukenut yhteentoista vuoteen ja yhdeksään kuukauteen oikeastaan juurikaan fiktiota, on se etten ole koskaan lukenut yhtään venäläistä klassikkoa.
Muistan, että Buffalo Gals oli joskus aikoinaan ensimmäisiä englanniksi lukemiani kirjoja. Olisi korvaamatonta muistaa nyt, mitä se teki tuolloin pääkopalleni. Ehkä olisi uusinnan aika... Päästä nimittäin risoo se, että olen nykyään enimmäkseen kykenemätön nauttimaan fiktiosta. Älyllisiä haasteita on maailmassa ihan tarpeeksi muutenkin, kaipaan nimenomaan lumoa & ihmetystä...
Vertailevan havainnoinin seurauksena olen tullut siihen tulokseen, että Pikku prinssi olisi todennäköisesti paras kirja, mutta eihän sitä uskalla edes aloittaa, ettei pettyisi siihenkin :/
Ja vielä: luonnontieteilijöillä voisi olla jotain sanottavaa siihen, miksi status on niin keskeistä miehisessä tekemisessä, mutta maailmassa ei ole tarpeeksi suojaisaa paikkaa, minne pääsisi kivitystä pakoon mikäli nykyään lähtisi tuolle linjalle...
Voi mussukka. Söpö ajatus, nimittäin se, että purisit, Veloena. :-)
Kannatan Always Coming Homen lukemista. Ehdottomasti Le Guinin paras kirja, kaikki muut teokset kärsivät mielestäni liiallisesta sulkeuman tuottamisen tarpeesta - niissä haisee genrekirjoittaminen. Oma mielipiteeni. ACH on lumoavan monipuolinen. Sellaisia on harvassa.
No nytpä kerroit kirjasta, joka pitänee saada käsiinsä.
Tuohon miespönötykseen lisäisin, että miesten rationaalisuus ja viileys on monesti helposti nurin puhallettava olkimaja. Tuo jääkiekkokarjuminen on oikein hyvä esimerkki. Ei ole mukamas hyväksyttävää ajatella, että mies vaikuttaa vähämieliseltä huutaessaan televisioruudulle. Se, jos naiset puolestaan tuijottavat vaikka jotain Kauniita ja Rohkeita tippa silmäkulmassa on kuitenkin miesten logiikan mukaan automaattisesti osoitus vajaaälyisyydestä. What´s the difference, kysyn minä.
Onneksi edes jotkut näkevät näiden äijävalheiden läpi ja uskaltavat olla sitä mitä haluavat äijäsäännöistä huolimatta :)
Heh, senpä naisen tahtoisinkin tavata, joka kirkuu ohjeita Kauniille ja Rohkeille, hihii.
ACH, selvä on. Luen.
Juu, se puunovelli on juuri tuo The Direction of the Road.
Minun puremiseni mahdollisesta söpöydestä kannattaa tiedustella exältäni. Tosin mainittakoon, että yhteishuoltajuuskoirani oli kuitenkin se, joka puri syvän haavan valtimon viereen, en minä - mussukka??? Mussukka???
Haloo? Juurihan minä olen opettelemassa porakoneen käyttöä. Jeesusmaaria.
Ja tietysti tunnen eriskummallisia miehiä. Tai siis, tunnen normaalejakin, mutta aika vähän ja ne vasta kummallisilta tuntuvatkin!
Lähetä kommentti
<< Home