hengissä edelleen - pikaraportti
Hei, raportoinpa vain supernopeasti olevani edelleen hengissä eilisen bileen jäljiltä. Tunnelma oli omituisen surumielinen, tytöt halailivat toisiaan ja välillä joku mies tuli vaatimaan argumentatiivista otetta. Käsittelimme heidät mahdollisimman nopeasti päästäksemme taas bondaamaan. Minulle valitettiin, että istun liian syrjässä, kun minun pitäisi säkenöidä keskipisteenä (ehkä johtuen pissis-stringeistäni, jotka ystävät hyvät voivat tämän ikäisellä tädillä olla yksinomaan ironinen läppä vaikken ironiaa ymmärräkään) ja loppuillasta bloggaajanaiset vakuuttivat yhteen ääneen, kuinka ihana ja erityislaatuinen olen. Ikään kuin en olisi siitä itsekin jokseenkin vakuuttunut... olen kyllä. En vain sovi maailman kanssa kovin hyvin yhteen eivätkä miehet tiedä ollenkaan, kuinka suhtautua tempauksiini. Syyttäkää maailmaa, niin minäkin teen. En aio jatkossakaan muuttua tylsäksi.
Raahasin kämpilleni nukkumaan yhden vieraankin, joka oli krapulasta tankea ja puolenpäivän maissa musiikinsietokyvytön (soitin aamulla tietysti Brigitte Bardotia ja imuroin, lauantai viikkosiivouspäivä, vieraiden on sopeuduttava, tiedättehän "teitä kohdellaan yhtenä perheenjäsenistä" -läppä au pair -ilmoituksissa) ja lähti karkuun ystävättäreni tullessa pulkkailemaan kanssani, vaikka vakuutin, ettei ystävätär säikähdä. Aikuinen nainen ja kaikkea. Kello kahdelta viiletimme siten jo ystävättärinä aurinkoista rinnettä alas kirkuen punaisessa pulkassani, ja sitten söimme mansikkatofujäätelöä mustikoin ja joimme kuumaa kaakaota. Ah, mitä elämää.
Nyt menen, on neuvoteltava yhdestä yhteisbloggausjutusta. Minulle on luvattu ruokaa, mikä sen paremmin darrauspäivään sopisikaan! Lupaan yrittää krapuloi - ei kun raportoida lisää, kunhan aikaa jää ajatuksillekin hösäämisen sijaan.
Kännibloggaus ei ole kyllä mitenkään sekavaa darrabloggaukseen verrattuna.
Raahasin kämpilleni nukkumaan yhden vieraankin, joka oli krapulasta tankea ja puolenpäivän maissa musiikinsietokyvytön (soitin aamulla tietysti Brigitte Bardotia ja imuroin, lauantai viikkosiivouspäivä, vieraiden on sopeuduttava, tiedättehän "teitä kohdellaan yhtenä perheenjäsenistä" -läppä au pair -ilmoituksissa) ja lähti karkuun ystävättäreni tullessa pulkkailemaan kanssani, vaikka vakuutin, ettei ystävätär säikähdä. Aikuinen nainen ja kaikkea. Kello kahdelta viiletimme siten jo ystävättärinä aurinkoista rinnettä alas kirkuen punaisessa pulkassani, ja sitten söimme mansikkatofujäätelöä mustikoin ja joimme kuumaa kaakaota. Ah, mitä elämää.
Nyt menen, on neuvoteltava yhdestä yhteisbloggausjutusta. Minulle on luvattu ruokaa, mikä sen paremmin darrauspäivään sopisikaan! Lupaan yrittää krapuloi - ei kun raportoida lisää, kunhan aikaa jää ajatuksillekin hösäämisen sijaan.
Kännibloggaus ei ole kyllä mitenkään sekavaa darrabloggaukseen verrattuna.
Halaus,Veloena at 16:44
5 Comments:
Oliko tunnelma sinusta omituisen surumielinen? Itselleni jäi hyvin lämminhenkinen fiilis, erityisesti keskusteluista illan aikana. Myös Tristaniin oli mukava tutustua.
Ajattelin, että jospa sinulla oli omituisen surumielinen tunnelma, me taas aistimme sen, ja halusimme muistuttaa erityislaatuisuudestasi, sekä siitä johtuvasta ihanuudestasi. Joka pitää sisällään myös omituista surumielisyyttä silloin tällöin. Eikä se nyt niin ihme ole, kun ajattelee, mitä kaikkea olet viime aikoina kokenut.
Sen takia tuntuu tärkeältä muistuttaa joskus, että, kyllä, välillä voi olla omituisen surumielinen, ja joskus sellainen tuo ihmistä vain inhimillisemmäksi ja sen takia ihanammaksi.
Luulen, että se johtui eniten musiikista, joka oli niin surumielistä. Minulla on kertakaikkisen inha tapa virittyä musiikkiin. Tanssijana se on hyve, mutta jos istutaan ja jutellaan ja musiikki on bluesahtavaa ja laskuhumala alkaa painaa, olen latuskana.
Siihen, että kuuntelen lähinnä iloisenkujeellista tai soittorasiamaisen maagista musiikkia ja sitten vakavaa ja enemmän strukturaalista kuin emotionaalista klassista, kuten lohtubachia ja tyyneysfaurea, on syynsä.
Kauhusin kyllä vähäsen sitä, annanko itsestäni aivan liian ongelmaisen kuvan, kun minulle niin alettiin vakuutella. Tuli vähän Lol V. Stein -fiilis. Että Lol se vain pilailee, sydän ei ole mukana, jokin siinä mättää, tässä on vakavia traumoja.
Ehkä tämä on sitäkin, että käsiteltiin liian monta teemaa, jotka ovat edelleen itselleni hankalia, kuten väkivalta ja suhtautuminen siihen. Jotenkin minua ahdistaa myös se, että kasvissyömällä ja haluamalla väkivaltakoneistoihin sitoutumattoman puolison saa ehdottoman ihmisen maineen.
Kun ne ovat kuitenkin sellaisia seikkoja, joita ei vain osaa toisin. Että säikähtää, kun ajattelee, että tuo tappaisi käskystä tai ainakin tahtoo jollekulle uskotella niin. Että ei enää osaa ajatella lihaa jonakin syötävänä vaan tappamista varten kasvatetun ja tapetun eläimen palasena. Eivät ne skeemat aktivoidu muutoin kuin kohdatessa ihmisten pohdintaa aiheesta. Usein ajatellaan, että sekasyöjät tuntevat epämääräistä syyllisyyttä kasvissyöjän seurassa ja alkavat selitellä (niin itse tein vielä sekasyödessäni - toisaalta mulla on poikkeava perhetaustani, se voi olla siitä kiinni); harvemmin tajutaan sitä, että kohtaaminen on raskas myös kasvissyöjälle. etenkin aamuyöstä darranpoikasessa :D
Silloin, niin iloinen kuin pohdinnasta onkin, tulee helposti hetken sellainen huimaava olo, että tajuaa tulevansa eristetyksi kerta toisensa jälkeen. Ei siksi, että tekee jollakin tavalla, vaan siksi, etteivät muut ymmärrä sitä. Ollapa vahva ihminen, osatapa ajatella valintojaan statementina.
Mutta eettiset ratkaisut eivät ole statementeja, sehän niissä karmivaa onkin. Ne ovat kipeitä kohtia ja vaikka jostakin kohtaa onkin sitä mieltä, että siinä on järkeä, objektiivisesti ottaen, jäävät ne aina avoimiksi haavoiksi. Jotenkin sellainen tuntuu niin selvästi, kun istuu alkuillan niiden kanssa, jotka ovat kuten itse ja jakavat tämän marginaalin taakan. (Puhuimme sohvalla kasvissyönnistä ja siitä, kuinka rakastuminen on hieman kuin tulisi päähän haulikolla ammutuksi.)
Kaikki naiset ainakin olivat lämminhenkisiä, se on varmaa. Miehetkin varmaan tavallaan, joskin sitä on välillä vaikeampaa hahmottaa.
Minä ne kyllä pidä erityisemmin surumielisyydestä seurassa; suren mieluiten yksin. Se on siten nopeammin ohimenevää ja vähemmän ahdistavaa. Mitä enemmän minulle puhutaan surustani, sitä surkeammaksi tulen ja sitä enemmän ahdistun. Eri ihmiset reagoivat niin eri tavoin. Totta kai on selvää, että sydämeni on täysin tohjona tällä erää. Kun sitten soitettiin tuntikausia musiikkia, jota exäni kuunteli toistuvasti ja josta en ole erityisemmin itse ikinä pitänyt mutta joutunut kuuntelemaan sitä vuosikaudet ja ollut helpottunut ettei enää tarvitse (mutta kai tarvitsee, ei auta kuin totutella kestämään noita kappaleita jotka puhuvat nyt kai enää rakastamisen illuusion merkityksettömyydestä) ja on aamuyö ja darra ja... Timo selitti vielä siitä, kuinka pitää alakuloisuudesta musiikissa, ja ajattelin, että voi ei, koko maailma haluaa vain synkistellä, en jaksa, en jaksa tällaista ainaista suruvirttä, tahdon tanssia juosta auringossa kikattaa...
LL, ihana olet. Halaus. Tulin välittömästi hyvälle tuulelle päästyäni kadulle asunnosta joka alkoi aamuyöstä muistuttaa liikaa Käpylän olohuonetta kaikkine niine kappaleineen ja omituisine surutunnelmineen.
On omituista havaita sellainen outo yhdenmukaisuus niinkin erilaisten asioiden välillä; Timon bileet, joissa paljon rakkaita ihmisiä ja sitten toisaalta, joulu Käpylässä, koira jo kovin sairas, pääsemättä itkemättä oikein huoneesta toiseen, ymmärtämättä yhtään mitä on tapahtumassa, miksi ei enää ole rakkautta, miksi on totaalisen yksin ja kadoksissa.
Hitto minä inhoan noita fläsäreitä. Tyypillistä myös se, että sellaisissa on niin jotenkin siinä maailmassa, ettei edes tajua, etteivät muut olekaan surullisia, ainoastaan itse.
Jos olisin tiennyt näiden levyjen kuuluvan sellaiseen elämäsoundtrackiin, jota et nyt kaipaa, olisin vetäytynyt dj-poliisin toimista. Yritin välttää Sandran luovan plastiikkamaista juppitunnelmaa muutoin niin kauniisiin puitteisiin.
Ja jos olisin tiennyt kyseessä olevan pileet, ei rauhalliset illanistujaiset Kinf of Bluen soidessa ja punaviinilasit käsissä, olisin tuonut Richard Bonaa, Stingiä ja Stevie Wonderia, joita kuullessa ei voi olla puntti vipattamatta. Next time, for sure! ; )
Joo, Stevie Wonderia! Ehkä on vähän tylsää, etten osaa oikein bilestää... tahtoisin aina kai vain tanssia, ainakin ensiksi. Onhan se vähän yksipuolista, toisaalta purkaa hyvin jännitystä ja nostaa mielialaa niin että keskustelu sitten leijuu ja hyppelehtii ja vaikeakin tuntuu helpolta.
Tänään olen kyllä todennut, että ehkä surumielisyys olikin vain PMS. Oujee. Aina tämä kuvio toistuu. Hemmetti soikoon, oppiapa ajattelemaan naisesti, että turvotus plus outo surumieli = yleensä PMS.
Tähän piti joskus kommentoida (teen sen nyt), että länsimaisen musiikin coolein hetki on Bonnie & Clydessä, se kun Brigitte sanoo ensimmäisen kerran "Bonnieeee...".
Itse idolisoin (hehe) aika hevisti Serge Gainsbourgia. Aikanaan niinkin paljon, että Leonard Cohen oli mielestäni nöösipoika ja epäuskottava pelle :-)
Lähetä kommentti
<< Home