Havaintoja odotuksista

"Onko täällä mitään konetta, johon nämä lainat voisi palauttaa?" on yksi kirjaston tiskillä usein kuulluista kysymyksistä. Toinen on: "Voiko kukaan auttaa minua?" Molempiin tekee mieli vastata ei. Ensimmäisessä tapauksessa se pitää paikkansa, toisessa vain eksistentiaalisesti tulkittuna. (Lukekaa vaikka P, Mustapään Viimeisestä illasta. "Me emme voineet auttaa toisiamme." MOT.)

On hämmentävää, kun ihminen esittää yleispätevän kysymyksen autettavuudesta. Vastaan kuuliaisesti kyllä ja toivon, ettei edessä ole jotain aivan kamalaa hommaa. Kerran on ollutkin. Mutta siitä en voi kertoa. Nämä ovat asiakkaan ja tädin välisiä asioita.

"Minä olen se kone johon lainan voi palauttaa", sanon välillä. Usein asiakas nauraa tälle.

Kirjastossa on uusi lainauslaite. Omituisin toimitus, jota sillä olen nähnyt suoritettavan, on epätoivoinen yritys palauttaa kirja laitteeseen. Asiakas tunkee kirjaa demagnetisoivaa seinämää vasten ja kääntyy sitten huikkaamaan: "Mistä kohtaa se imee tämän?" Täti vastaa hämmästyneenä: "IMEE?" Asiakas: "Tahtoisin palauttaa tämän." Täti: "Se on lainausautomaatti, dear." Asiakas: "Teillä pitäisi olla myös palautusautomaatti." Täti: "Minä olen." (Mutta ei, minäkään en IME kirjoja. Kunhan nostan palautushyllyyn tsippadai, magnetisoin ja piippaan tietokantaan saapuneeksi.)

Teemu Mäki kirjoittaa uudessa Voimassa (aargh, olemme kollegoja Mäen kanssa, kolumnisteja, kill your darlings saa tuossa miehessä aivan uuden merkityksen) siitä, kuinka kaikki työ on rinnastettavissa prostituutioon. Lyön vetoa ettei prostituoiduilla ole ihan yhtä absurdeja keskusteluita asiakkaidensa kanssa. Heidän asiakkaansa tuskin tahtovat korvata prostituoidun automaatilla. Minua ei yhtään haittaa hymyileminen ja palvelualttius mutta jurppii vähän, kun asiakas kommunikoisi mieluummin automaatin kanssa. En ole mikään lohikäärme! En ole niellyt vielä yhtään kirjaa enkä syössyt kenenkään kulmakarvoja karrelle! Lähemmäksi vaan!

Voimassa pohditaan myös, en nyt muista kenen jutussa, akateemisen tyylisen näköisen naisen, joka on tehnyt lisurin naisiin kohdistuvista odotuksista, millainen naisen pitää olla. Pitää olla kivannäköinen muttei huorahtava (mitä se sitten tarkoittaneekin - ehkä sitä, ettei toivota tulevan korvatuksi automaatilla?) , ja fiksu muttei fiksumpi kuin mies. Mieheen ei etenkään saa suhtautua ylemmyydentuntoisesti. Mutta kuinka kertoa miehelle, että rakaskultapuppelimussu, olet niin ihana, lääh lääh, mutta tuo argumentti, jonka juuri esitit, on silkkaa konfettia, kirjavaa sälää ilman koherenssia? Ei siinä ole mitään ylemmyydentuntoista. Mutta niin se yhtäkaikkisesti tulkitaan. (Laulalla näyttää olevan joskus samantyyppisiä ongelmia, joskin hieman toisenlaisessa kontekstissa.)

Kyllä on vaikeaa olla argumentaatiota rakenteellisesti ajatteleva nainen.

Tai ei oikeastaan. En muista enää millaista oli olla jotain muuta.

En usko, että kellään on erityisen helppoa. Eikä minulla ole vaikeuksia hihittää ja kikattaa. Paitsi täällä töissä. Täällä vain hymyilen pehmeästi ja yritän viestiä telepaattisesti - moiseen tietysti uskomatta, mutta en usko, että se siksi menee puihin, onpahan vain väärä hypoteesi kommunikaatiosta - että ketään ei ihmeemmin liikuta, vaikka sakkoja olisi ehtinytkin tulla jo eikä juuri nyt olisi sitä viittätoista senttiä mukana. Mur, täti ei syö opiskelijoita välipalaksi...

On perjantai-ilta, armon vuonna 2006, olen kolmekymmentäyksi ja vanhapiika, kello on kahdeksantoista neljäkymmentäneljä.

Asiakas tutkii tutkimistaan itselainauspäätettä, kääntyy sitten ja kysyy: "Mihin tän kirjan voisi työntää?"