7.3.06

Argumentoinnista kuin tanssia vain

Rasittaa ihan tajuttomasti, että toisinaan kirjoitan väsyneenä tai suutahtaneena. Niin ei saisi tehdä. On mielialoja, jolloin teksti virtaa ja pulppuaa kauniisti ja älykkäästi ja sitten niitä kovia älähdyksiä, joissa ei ole oikeastaan juuri muuta kuin iso MURRR-äiti-ambaa-kiukuttaa. Sillä suru ja viha tuhrivat maailman, ilo ja rakkaus ja ystävyys kirkastavat. Suutahtaneena kirjoittaminen muistuttaa kovassa lumituiskeessa ajamista: epämääräistä survontaa läpi valkeiden verhojen, jatkuvia tasapainoliikkeitä pyörien lipsuessa maitokahvinväriseksi jauhautuneessa muhjassa, halua laittaa pipo niin syvälle silmille ettei näkisi enää ollenkaan, mitäs siitä jos ajaisi rekan alle, sitten ei enää vituttaisi tippaakaan, parempi kaikille jos minua ei olisikaan.

Hämmennyn ihmisistä, jotka poistavat blogeista päreitään tai tuhoavat koko blogin. Olen poistanut vain muutamia yksityiskohtia jonkun niin erityisesti pyytäessä. Mitä nolompi ja typerämpi päre, sen tärkeämpää, etten poista sitä. Palaan tuollaiseen ärtsypäreeseen, jos oloni alkaa olla liian raivostuttavan voitokas. Muistutan siten itseäni siitä, että kehittymisen varaa on. Pitää jaksaa nöyrtyä, kerta kiellon päälle. (En tietenkään sano, että metodi sopisi kaikille. Herraparatkoon, ei. Suomalaiset ovat käsittämättömän nöyriä, etenkin miehet. Jokaisen pitää löytää oma metodinsa. Mutta minulle tämä itsensä sparraaminen sopii hyvin.) Pitää oppia, katsoa vielä kerran, missä kohden päättely menee vikaan. Se on aina se kohta, jossa alunperin on kirkunut epistä epistä. (Koska maailma ei ole reilu, vaikka pitääkin toimia ikään kuin se olisi.)

Filosofiassa ei ole mitään erityisen syvällistä eikä hienoa, mutta argumentaatiota se opettaa. On opittava pitämään etäännytystä työvälineenä, on pystyttävä astumaan omasta kannastaan ulos ja suomittava sitä ilkeämmin kuin kukaan muu osaisi tehdä.

Jos joku toinen opponoikin, on hän mielikuvissani venäläinen balettiopettaja lapsuudestani, kuihdas nainen hamosessaan ja kietaisuneuleessaan ja opetuskengissään. Rahisevat Chopinit vinyylillä, Chopinit ja Prokofievit. Puolapuut, lattiaan maalatut tuntemattomien pallopelien siniset ja punaiset kaaret. Opettaja puhuu musiikin päälle, luokka niiaa, ojentaa, taipuu. Käden on pysyttävä sivulla kauniisti näkymättömän rantapallon kaarella, hieman vartalon etupuolella ja olkalinjan alapuolella, pyöreänä ja levollisena. Käsi tärisee väsymyksestä, olkalihas kramppaa, kaula alkaa jäykistyä. Opettajan askeleet kuuluvat takaa, ilkeät nälväisyt tytölle kerrallaan.

"Ja mikäs tämä on? Maha sisään!" Sormi tökkää mahaan. Sitten takapuoleen. Nostaa kyynärpäätä aavistuksen verran ylemmäs. "Ja kaula, kau-la. Ylväs, joutsenkaula. Kau-la." Vatsa, takapuoli ja käsi tärisevät, pää on pulpahtamaisillaan väsymyksen alle, koettaa ojentaa joutsenkaulaa onnettomin selkälihaksin. "Ei notkoselkää! Ei! Olet tahdin jäljessä jaloilla."

Ja homma jatkuu viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Jatkuva nöyryytys kylmällä lankkulattialla, kun ei edelleenkään taivu tarpeeksi. Poikkilattian kaikki menee hienosti, saa liikkua ja hyppiä ja kiitetään lyyrisistä käsistä vaikka pirueteissa liiraakin vasemmalle. Lyyriset kädet pitävät liikkeestä. Poikkilattian kantavat unelmat, puolapuiden luona usko katoaa.

Ja silti tunti tunnilta tärisee ja hikoilee ja tunnin jälkeen sulloo reppuun myttyyn balettipuvun ja tossut. Esityksessä unohtaa kaiken, juoksentelee lavalla tohkeissaan, valokuvassa näkyy, ettei vatsassa ole lainkaan pitoa.

Ajattelen aina balettitunteja Tallbergin puistotien ala-asteella, kun koetan argumentoida jonkun kanssa. Tuo toinen on opettaja, jolla on aina jokin yksityiskohta huomautettavanaan. Kun korjaa vatsaa, jännittää pakaraa liikaa. Kun korjaa kättä, kaula katoaa. On mahdotonta pitää koko rakennelmaa mielessä yhtäaikaisesti, kunnes asiat loksahtavat kohdalleen. Baletissa ne eivät ikinä loksahtaneet, ja filosofia taitaa olla samanlaista siinä suhteessa. On purtava hammasta, itkettävä kotona kaakaomukin luona, otsa keittiönpöydällä, sanottava ettei siitä tule mitään ja mentävä takaisin viikko viikolta.

On harjoiteltava ja harjoiteltava ja harjoiteltava ja harjoiteltava. Tekniikkaa loputtomiin. Kiinnostaviin aiheisiin ei tahdo päästä, sillä idealismi-realismi -kiista ammottaa edelleen katkerana ja märkivänä. Ja onnellisuuden määritelmä, ja kokemisen ja tietämisen suhde. Mieli tärisee siinä missä käsivarsikin käsitteitä siirreltäessä ja hypoteeseja liikuteltaessa. Sen pitäisi olla pehmeä ja plastinen ja levollinen, mutta se alkaa väsyä ilmassa lepäämiseen - tai siis jännittämiseen levollisen oloisena. Ei mikään pysy sivulla itsekseen, ilmaisia kädennostoja ei ole.

Opettaja kulkee ja tökkii, monet opettajat, koko ajan on tietoinen romahduspisteestä siellä ja täällä, käy kohtia läpi yksi kerrallaan, sulkee silmät ja koettaa hahmottaa kokonaisuutta ja opettaja tulee sanomaan, että älä viitsi nukkua täällä, nukut sitten kotona tunnin jälkeen. Kello on jo paljon. Balettipuku työnnetään pesukoneeseen, nostetaan kuivaustelineelle, tungetaan treenireppuun, vedetään päälle, vedetään pois, työnnetään pesukoneeseen ja niin edelleen. Kangas kuluu, alkaa kuultaa läpi, hapertuu. Veden ja ravinteiden kiertokulun lisäksi on ainakin balettipuvun ja argumenttien kiertokulku.

Jossain vaiheessa on hankittava uusi puku. Se vaikuttaa hetken sileältä ja liukkaalta, voittamattomalta, mutta alkaa jo pian hapertua harjoitusten jatkuessa. Kuminauha kainalon luona alkaa lenksottaa.

Ilkein ihminen tunnilla ei ole venäläinen opettaja vaan jokainen tanssija itse. Pitää omia vajavuuksiaan vakavimpina mahdollisina, vihaa pömppövatsaansa ja ponnettomia olkavarsiaan ja takareisien jäykkyyttä. Solvaa, ivaa itseään: No tämäpä vasta piruetti. Onpa kulmikas rantapallo, ystäväiseni. Mikä vitun klöntti tuo muka on, ei ainakaan ojennus.

Vain harva hetki on iloa. Sarja lattian poikki, kaksi kerrallaan. Pääsee ojentumaan ja rytmittymään. Se on hetki, jolloin keskustelijat saavuttavat hetkeksi yhteisymmärryksen ennen kuin palaavat puolapuoille tai vetoiselle ja pölynhajuiselle keskilattialle epäonnistumaan venyvyydessä. Tuona hetkenä kaikki on mahdollista. Musiikki kantaa kädet ja vatsat ja pakarat ja ojentaa niskan pitkäksi. Jos ei joutsen, niin ainakin hanhi, ei mikään talitiainen. Tanssii sieraimet kiihkeästi ilmaa imien, silmät paon viivaan kiinnittyen. Ja yksi ja kaksi ja kolme ja plie, ja yksi ja kaksi ja hyppy ja vaih-to-as-kel. Tuonnepäin, mahdollisimman kauas puolapuista.

Oppisiko ihminen ojentumaan suoraksi näkemättä itseään ikinä peilistä? Ehkä maassa, jossa välimatkat juostaisiin järjestään eikä tarvitsisi koskaan istua puolipökerryksiin saakka. Mutta ei täällä. Oppisiko kantamaan itseään joustavasti, virtaavasti ja pitkänä, jos ei tulisi tökityksi sormella vatsaan ja kosketetuksi niskan kaareen? Löytäisikö paikkansa, jos ei näkisi valokuvia, joissa notkoselkä vipuaa kättä ylös-eteen? Jos ei tietäisi, miten paljon on korjattavaa, jotta voisi tanssia näyttämöllä yhdessä muiden kanssa.

Sillä sehän on tavoite. Tanssia ryhmänä, sujahtaa yksi kerrallaan tanssimaton kuminhajuun, nilkat ranteet kaulat pitkinä, hiuksissa hopeinen panta, silmien ympärillä tummennettu kehä. Loikata yksi kerrallaan mustuudesta valkoista hehkuen, sekoittua. Nähdä vakavat kasvot ja ponnistelu ympärillään, ymmärtää, että tämä on sitä, tämä on tanssia.

Tiesitkö, että näyttämöltä ei katsomo näy. Katsomo on pimeä muuri. Sen kuulee. Se hengittää, yskähtää, tuolinjalat raapaisevat äänen. Mutta sitä ei näe. Vaikka kuinka katsoisi, on vain hämärä massa. Eikä katsoa oikeastaan ehdi, sillä on tanssittava. Mitä siitäkin tulisi, jos tanssijat pysähtyisivät ja alkaisivat töllöttää katsomoon kuin lehmälauma, siristellä silmiään ja kurkotella kaulaansa ilmeisen hämmennyksen vallitsessa. Ei. On tanssittava. Ojennuttava täyteen pituuteensa, unohdettava hetkeksi tekniikan virheet.

Jälkeenpäin, katsottava video tai valokuva ja kauhistuttuva. Ei, ei sitä noin saisi tehdä. Tuo liikerata kostautuu vielä, mutta siitä on jo tullut toinen luonto harjoituksen myötä. On opeteltava uudestaan, opeteltava sellaista, minkä jo kuvitteli osaavansa: opeteltava istumaan alas, kävelemään, nyökkäämään, kättelemään. Nostamaan käsi sivulle, siirtämään paino jalalta toiselle, halaamaan näkymätöntä rantapalloa.

Olen aika vanha, kun lopetan baletin, sillä eihän siitä mitään tule. Vasta tänä syksynä palaan balettiin, kun näen Innocence-elokuvan ja käyn pilateksessa. En mene balettitunnille oikeasti, mutta palaan siihen mielentilaan, muistan äkisi balettilapsuuteni. Jostain syystä se tulee enemmän mieleen argumentaatiosta kuin ratsastuslapsuuteni, koulukiusauslapsuuteni, pianistilapsuuteni tai jokin muu. Argumentaatio on samalla tavalla julma laji kuin baletti, että siinä aika pian oivaltaa, onko tähtiainesta vai ei, ja hyvin harva on. Ja silti, kasvaa siihen kiinni.

Jos tuhoaisin päreet, jotka tahtoisin tuhota, tuhoaisin harjoitussalini peiliseinän. Jonkin on näytettävä minulle, missä kohden pito pettää ja kannatus romahtaa. Menettäisin puolapuut, joiden luona pitää yhä uudelleen kouristua, kunnes liike on puhdas ja olkalihas riittävän vahva ollakseen kramppaamatta illansuussa. Jos nyt lopettaisin filosofian tekemisen, elämäni ja kulttuurini merkityksellistämisen ja kriittisen tarkastelun, kävisikö mielelleni samalla tavalla kuin vartalolleni baletin loputtua? Että se kiristyisi entisestään, tulisi heikommaksi, alkaisi sanoa sellaisia asioita kuin että ei siitä enää olisi moiseen, mikähän järki tuossakin oli. Tai hellisikö se jonkinlaista imaginaarista filosofin auraa ja uskottelisi, ettei se, ettei enää pääse syvälle pliehen, ole oikeastaan oleellista. Kaipaisiko se filosofiaa? Hakisiko se edelleen koherenssia ja kirkasta käsitteiden määrittelyä, vaikka holistisestikin?

Eufemia kirjoitti kirjoittaessaan filosofian opinnoistaan, että oikeastaan hän on alkanut tehdä filosofiaa vasta nyt, kun on lopettanut sen opiskelun. Se on avaava toteamus. Tajuan, että jotain samanlaista on tapahtumassa ehkä minussakin. Mutta filosofian harrastaja ei ole koskaan sen valmiimpi kuin tanssijakaan ja argumentaatiota on pakko harjoittaa aivan yhtä rasittavasti kuin tanssiakin. Jyrätä, raippoa, suostutella, toistaa, täristä, hikoilla, kokea epätoivoa kun kaikki menee puihin, huomata parin kuukauden jälkeen kehittyneensä, mikä tässä aluksi niin vaikealta tuntui, katsoa omaa argumentaatiota ja kurtistaa kulmiaan, tuohon ei olisi pitänyt mennä.

Ja eräänä päivänä tajuaa, että tulee tanssitunnille, ja että salissa muut asettuvat puolapuille ja itse asettaa levyn lautaselle ja neulan levylle. Että käsissä näkyvät selkeästi suonet. Ja että sanoo: "Niska pitkänä, vatsa sisään, peppu sisään, rinta auki. Katse eteen, merkityksellisenä. Ja aloitetaan. Kädennosto, plie, ylös, sivutaivutus." Eikä ymmärrä, miksi joku ei suhtaudu tuttavallisesti tuosta noin vain. Minähän olen hei yksi meistä, miksi te ette leiki mun kaa? Muut vierastavat. Ikään kuin omat liikkeet olisivat puhtaita. Ikään kuin oma tanssi, oma argumentaatio, olisi kirkasta ja virtaavaa ja silti täsmällisesti musiikin iskuihin menevää.

Ja kun korjaa väsyneenä levyn koteloon ja nostaa kotelon kangaskassiin, kuulee pukuhuoneessa jonkun sanovan: "Se on ihan hirviö. Mikään ei ikinä kelpaa sille. Aina on jotakin korjattavaa." Ja nostaa katseen laukusta ja katsoo pölyisen valumaisen ikkunalasin lävitse Tallbergin puistotietä, siinä koulussa sitten aina haisee pöly ja liitu, lapsena sanoimme sitä vauvantalkkikouluksi, ja ulkona on jo pimeä, lunta, eikä elämässä ole merkitystä sen enempää kuin pienenä lapsenakaan, kun halusi vain olla jotain muuta. Eikä ole koko tunnin aikana kertaakaan mennyt lattian poikki, ja on tuntenut kolotuksen varpaiden tyvinivelten kulumissa. Ja on nähnyt niskojen jähmettyvän lähestyessä puolapuilla kouristelevaa rivistöä takaapäin, ja siitä on tullut kurja olo.

En minä ole mikään hirviö, minä vain olen tehnyt tätä aika kauan enkä ole edes erityisen hyvä tässä, sillä jos olisin tässä hyvä, en kai sitä täällä tekisi, mitä, lähiökoulussa, koko luokassa ei yhtään erityistä oppilasta.

Haluaisin olla joku muu, tälläkin hetkellä. Mutta on vain tämä yksi keho, tämä mieli. Niillä on tultava toimeen. On oltava ankarampi, harjoiteltava enemmän, tultava taipuisammaksi. Ankaruus edellyttää hellyyttä ja lempeyttä, jota ulkopuolinen ei näe. On annettava oma huonous anteeksi kerta toisensa jälkeen siitä numeroa tekemättä ja sääliä sillä kerjäämättä. On hellittävä keho kokoon kuumassa kylvyssä, saippuoitava jäsen kerrallaan, öljyttävä iho, työnnettävä pinnit nutturaan kiltisti, päänahkaa ärsyttämättä, oltava loputtoman kärsivällinen. Tiedettävä, että jos kukaan ihminen ei voikaan minua tällaisena rakastaa, musiikki rakastaa, leväyttää sormet haralleen ja hymyn kasvoille. Ideat, ideologioiden kimmeltävä kudos tekee onnelliseksi, se että katsoo ja kuuntelee ja näkee, että tuo käsittää onnellisuuden näin ja näin. Itsestään sen näkee vain peilin avulla.

Kirjoitus on peiliseinä harjoitussalissani, ja sisään käy ovesta opponentteja, joiden hiukset on laitettu kahdelle letille, näin, ja jotka muuttuvat äkisti takaa lähestyväksi venäläisnaiseksi ja siten taas pikkutyttöjen rivistöksi, ja jaloissani on vuoroin opettajan korolliset remmikengät, vuoroin oppilaan satiiniset syylännäköiset tossut, vuoroin suuni sanoo ääneen jonkun vatsan pullahduksesta, vuoroin ivaa hiljaisesti oman vatsani heikkoutta. Ja milloinkaan en ole läheskään täydellinen. Sotkeennun yksinkertaisimpiin rutiineihinkin, teen vatsan työt selällä ja takareisien työt lonkankoukistajilla. Vyörytän valtavat tekstimassat puolustaakseni yksinkertaista riviä, jota varten pitää kirjoittaa tuntikaupalla tajutakseen: kaikki kommunikaation on manipulointia, tai sitten ei mikään. Hymy on, nilkanojennus.

En tiedä, miten muut kokevat ammattiylpeyden, mutta minä koen sen osapuilleen näin: tuskaa puolapuiden tekniikkaharjoituksissa, häpeää keskilattian venymättömyydessä, riemua poikkilattian loikissa. Katselen pärettä ja tunnistan siinä suuttumuksen sumentaman kohdan, tökkään siihen sormellani.

Tämä on elämäni merkitys nyt kun minulla ei ole rakkautta muuhun kuin musiikkiin ja sanoihin ja kaukaisiin olioihin jotka eivät osaa vastata rakkauteeni. Ja kehoon, jolle annan anteeksi, kerta toisensa jälkeen, sen kyvyttömyyden olla sellainen kuin joku toisaalla on joskus keksinyt ideaalisen naisenkehon olevan. Ja sanoihin, jotka menevät itsepäisesti pieleen kerta toisensa jälkeen, alkavat laverrella ja torailla, vaikka niiden pitäisi oikeastaan sanoa ainoastaan, että hyvyyteen on matkaa, on ponnisteltava, annahan kätesi tänne, kulkekamme yhtä matkaa lumista katua lampunkiilojen ali, tänä yönä emme odota joukkoliikennettä vaan menemme itse, yhdessä, ja annamme lumen kerrostua hatuillemme hassuiksi räystäiksi, tanssahtelemme ja mietimme lumen katoavaisuutta.

14 Comments:

Blogger Tony said...

Olen jossain yhteydessä todennut (viisaampieni perässä ilmeisesti) että ihmisen on vaikea edustaa itseään pahassa. Häpeälliseksi koetut asiat koitetaan piilottaa. Siksi ehkä tuhotaan kiusallisiksi koettuja postauksia, ellei jopa kokonaisia blogeja.

Toisaalta, jos altistaisimme itsemme häpeälle, emmekä yrittäisi piilottaa sitä muilta ja kaikista vähiten itseltämme, niin meidän olisi helpompi hyväksyä muiden virheellisyys. On hirmu opettavaista joutua häpeämään ja jättämään oma "huonoutensa" esille. Tulikohan tämä sanottua nyt niin kuin tarkoitin. Ehkä.

7/3/06 22:47  
Blogger LL said...

Hätkähdin, kun saavuin tänne pian kirjoitettuani oman ulkonäkökirjoitukseni.

"Tämä on elämäni merkitys nyt kun minulla ei ole rakkautta muuhun kuin musiikkiin ja sanoihin ja kaukaisiin olioihin jotka eivät osaa vastata rakkauteeni. Ja kehoon, jolle annan anteeksi, kerta toisensa jälkeen, sen kyvyttömyyden olla sellainen kuin joku toisaalla on joskus keksinyt ideaalisen naisenkehon olevan. Ja sanoihin, jotka menevät itsepäisesti pieleen kerta toisensa jälkeen, alkavat laverrella ja torailla, vaikka niiden pitäisi oikeastaan sanoa ainoastaan, että hyvyyteen on matkaa, on ponnisteltava, annahan kätesi tänne, kulkekamme yhtä matkaa lumista katua lampunkiilojen ali, tänä yönä emme odota joukkoliikennettä vaan menemme itse, yhdessä, ja annamme lumen kerrostua hatuillemme hassuiksi räystäiksi, tanssahtelemme ja mietimme lumen katoavaisuutta."

Tämähän on kuin jostain klassikkoromaanista.

Ulkonäkökompleksit eivät mene kyllä yhtään yksiin sen Veloenan habituksen kanssa, johon olen tutustunut. En oikein meinaa uskoa todeksi, että epäröisit ulkomuotoasi yhtään sitä tavanomaista "oih, voih, eijei"-voihkinaa enempää.

7/3/06 23:23  
Blogger tuuli said...

Mielenkiintoista pohdintaa. Miksi niin harvoin löydämme miesten vastaavia pohdintoja kehon ja pääkopan ristiriidoista?

Huikeita tekstejä täällä blogissa, joskus jopa ylivyöryviä filosofointeja, sanojen abstraktiaa. Kun tänne tulee, tuntuu kuin tulisi Ihmismielen tanssisaliin.

8/3/06 06:23  
Blogger Veloena said...

Jaha, ehkä alan kutsua itseäni Lux Humanan ja Hypnopoliittisen tanssitytön lisäksi myös Ihmismielen tanssisaliksi. :D

Mutta vakavasti - LL dear, ei tämä ole oikeastaan kirjoitus ulkonäöstä vaan kehon ja argumentaation toimivuudesta ja siitä, mihin tiettyyn aika spesifiin asiaan keskittyminen saattaa johtaa. (Eikö olekin hullua ja hieman surullista, että systemaattista ajattelua pidetään spesifinä toimintana?)

Minä ajattelen kehoa jonain muuna kuin valokuviin jähmetettynä kauneuskilpailujen osanottajana. Sen on koetettava asettua niin, että se jaksaisi mahdollisimman hyvin palvella muita. Silloin selkärangan väärä asento on vakava mutta. Samalla tavalla mielen kanssa. Mutta alan vähitellen hahmottaa, kuinka vaikeasti lähestyttävän ihmisen tällainen fiksaatio minusta tekee. Viime syksynä Kissa suuttui minulle monet kerrat, kun syvähengittelin ja venyttelin samalla kun hän puhui minulle. Moni muu suuttuu, kun esitän heille kysymyksiä heti kättelyssä. Ehkä se on samaa kuin koin keikallasi... olin aivan vakuuttunut, ja sitten äkkiä säikähdin, että herranjumala, tuo nainen on istunut keittiössäni ja minä hänen keittiössään, ja hän laulaa noin, apua, mitenkä tässä on näin käynyt. Jos olisin kuullut sinun laulavan ensin, en olisi IKIMAAILMASSA uskaltanut pyytää sinua soittamaan pianoa skypelauluun.

Tosin ehkä nyt kun alan hahmottaa näitä huvittavia käyttäytymisen estoja, saa niitä myös purettua. Asioita ei voi muuttaa tietoisesti ennen kuin muutoksentarpeen havaitsee. Jotta havaitsisi, on tutkittava.

Tony, luulen että tuossa saattaa olla perää. Mutta eikö itsensä edustaminen NIMENOMAAN pahassa ole sitä, mitä voisi sanoa moraaliseksi suoraselkäisyydeksi? Se, että joutuu kohtaamaan sen, että on tehnyt väärin, analysoimaan tilanteen, ja sitten toteamaan, ettei tahtoisi mennä uudestaan samaan halpaan.

Koska menneisyyttähän se vain on.

On tietysti totta, että moni ihminen ajattelee, ettei ihminen koskaan voi muuttua ja sikäli menneiden erheiden esillä pito saattaa olla näiden ihmisten kanssa ystävystymisen suhteen tyhmä strategia. Mutta haluaisinko ystävystyä ihmiseen, joka tuomitsee toiset näiden menneen, ei nykyisen, perusteella? Todennäköisesti en. Enkä minäkään usko, että ihmisen perustemperamentti muuttuu, mutta käytösmallien muutokseen uskon kyllä, etenkin jos kyseessä on ns. "mieleltään terve" yksilö.

Enpä tiedä. En ole vielä koskaan tavannut ihmistä, joka olisi virheetön. Sinänsä virheellisyydestä on turhaa purnata. Olennaista on, miten virheisiin suhtautuu, haluaako niistä oppia vai ei.

8/3/06 09:29  
Anonymous Kirsti said...

"Mitä nolompi ja typerämpi päre, sen tärkeämpää, etten poista sitä." Hassua törmätä omaan periaatteeseensa jonkun toisen blogissa. Juuri näin olen itsekin ajatellut. Mutta eilen päädyin poistamaan yhden päreen sen perään kirjoitettujen kommenttien vuoksi, koska minulle alettiin vihjailla että joudun oikeuteen niiden vuoksi. Nyt jälkikäteen harmittaa että reagoin niin herkästi.

Häpeä on tehokas ohjailukeino ja sitä myös käytetään ahkerasti siihen tarkoitukseen. Siksi olen pitänytkin tärkeänä karaista itseäni kestämään häpeää. En halua tehdä elämässäni yhtään ratkaisua joka perustuu haluun välttyä häpeältä. (joskus varmaan silti sorrun siihen kyllä)

8/3/06 11:15  
Blogger Mayatar said...

Koin jotain surun sekaista kauneutta tämän luettuani.

Minulla oli lapsena balettipuku, mutta minua ei ikinä viety balettitunneille. Luultavasti se oli vanhempieni mielestä liian kallista. Kyse oli enemmänkin periaatteesta kuin rahan puutteesta.

Halusin niin kovasti balettitunneille, että aloin lukea balettikirjoja. Luin, luin, luin, pian olin mystifioinut tanssijat edustamaan puhtautta ja täydellisyyttä.

Tanssijat olivat kaikkea mitä minulta puuttui, mutta en ollut kateellinen tai tuntenut negatiivisia tunteita. Tanssijoiden kauneuteen oli vaikea suhtautua muulla tavoin kuin nöyrästi.


Hymyjä.

8/3/06 11:25  
Blogger Veloena said...

Kirsti, me nyt muutenkin ajattelemme kai aika samoin monesta asiasta... niin, häpeälle ei saa antaa periksi. Siihen koetetaan kuitenkin tunkea. On vain harattava vastaan itsepäisesti tai saa pian pyydellä anteeksi hengittämistäänkin ja kysyä voisiko tästä ilmasta laittaa pari kolikkoa johokin kolehtikuppiin.

Mayatar, sinulla on niin ihana nimi. Minäkin olen kova mystifioimaan ja saan tosissani pitää ohjakset tiukoilla etten hurahda milloin minkin elämäntavan mystifiointiin. Esim. fransiskaanimunkit ovat heikko kohtani, samoin eräs Kiovassa maan alla sijaitseva luostari. Hevoset. (Mutta kuinka muutenkaan muuttua hevoseksi?) Jane Goodall. Maalle muuttaneet omenatarhuri-mehiläishoitaja-yrttivilejlijä -runoilijat. Ja niin edelleen. Huoh.
Ei kai voi kuin nöyrästi todeta asuvansa edelleen täällä synnyinkaupungissa ja elävänsä päivän kerrallaan hämmästellen, mitähän tästäkin oikein tulee.

8/3/06 14:45  
Blogger Eufemia said...

Ja eräänä päivänä tajuaa, että tulee tanssitunnille, ja että salissa muut asettuvat puolapuille ja itse asettaa levyn lautaselle ja neulan levylle. Että käsissä näkyvät selkeästi suonet.

Kas kun sattuikin tänään. Sain juuri kuulla, että päädyn jokiskin aikaa neuvomaan toisia omien tekstiensä ryhdistämisessä, ohjaamaan kirjallisia lopputöitä. Ihmeellisiä töitä alkoi tippua tyhjästä heti kun muutama vuosi sitten päätin lakata pelkäämästä ja häpeämästä. Enhän minä tietenkään osaa erityisen hyvin, mutta häpeämättömyys taitaa olla harvinaista; tekemiseen keskittyminen omien toimiensa tulostensa häpeämisen sijasta johtaa siihen, että muut pyytävät tekemään lisää.

Siksi juuri ei pidä poistaa jo tekemäänsä: pitää opetella olemaan häpeämättä sitä, poistaminen on häpeälle (ja ehkä ennen kaikkea inhalle toisten myötähäpeän pelkäämiselle) periksi antamista. Tehdystä voi oppia, sitä on syytä useinkin kritisoida jyrkästi, mutta ei jäädä häpeämään. Häpeämiseen keskittyminen häivyttää oppimisen mahdollisuuden näkyvistä, jähmettää ihmisen kyvyttömyyteen, mikä on tehotonta ja harmillista.

8/3/06 14:56  
Blogger Veloena said...

..."häpeälle (ja ehkä ennen kaikkea inhalle toisten myötähäpeän pelkäämiselle) periksi antamista."

Olisiko niin, että (miltei) kaikki häpeä on toisten myötähäpeän pelkäämistä? Häpeäähän sanotaan sosiaaliseksi tunteeksi, jota pienillä lapsilla ja eläimillä ei ole.

Esimerkiksi koira ja kissa eivät häpeä, eikä hevonen. Kun koira luimuilee, se luimuilee yhdistelmää pureksittu kenkä & emännän ilme - nämä ovat ennenkin tuottaneet vaikeuksia. Tutkimuksissa koiraa on videoitu - se alkaa "hävetä" vasta kun ovi loksahtaa auki ja emäntä katsoo kenkää - koiralla ei ole yleistettyä toista.

Ehkä meidän yleistetty toisemme on ylimyötähäpeävä hirviö. Onneksi tuota yleistettyä toista voi päivittää - vaikkei se aina helppoa olekaan.

8/3/06 17:27  
Anonymous Petja Jäppinen said...

Viittaan omaani...

8/3/06 21:40  
Blogger LL said...

Ihmismielen tanssisali on älyttömän osuva nimitys tälle blogille.

Hävettää, mutta tunnustan, että taisin lukea tekstisi liikaa niiden silmien valossa, jotka olivat jääneet kiinni edelliseen ulkonäkökeskusteluun. Mutta jos puhut totta, niin olipa hyvä, että ensin hieman tutustuimme ja skypelauloimme. Olen aina kokenut verbalisoinnin vaikeaksi ja ajattelin pienenä, että voi kun ei tarvitsisi puhua, vain laulaa ja soittaa. Mutta tarkoitukseni ei tietenkään ollut luoda muureja, päinvastoin, ilmaista itseäni paremmin. Sitäkö sinäkin ajat takaa kun peräänkuulutat kehosi luontevaa toimintaa?

8/3/06 23:01  
Blogger Veloena said...

No ehkä sinnepäin, joo. En minäkään muuten puhumisesta pidä, vaikka kehitynkin kai siinä koko ajan. Luulin pitkään, etten osaa yhtikäs MITÄÄN (paitsi ehkä rakastaa).

Oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana olen tajunnut, että osaan kirjoittaa ihan riittävän hyvin ja että osaan myös tanssia.

Se on omituinen tunne. Antaa rohkeutta myös puhumiseen ja ihmisten kanssa ystävystymiseen!

9/3/06 02:28  
Blogger LL said...

Malja sille (viimeistään huomenna)!

9/3/06 10:32  
Blogger Veloena said...

Ja tällä kertaa riistän sinut lattialle ja aion tanssia ja laulaa kanssasi. Varo vaan! Siitä tulee hauskaa.

9/3/06 13:43  

Lähetä kommentti

<< Home

<