Onnellinen juoksujalkaa

Koko ajan on ollut tunne, että elämä etenee liian nopeasti, ettei pysy perässä, tai ainakin joutuu ponnistelemaan epäinhimillisesti pysyäkseen vauhdissa mukana. Ponnistelusta minulla on tarkalleen kaksi kuvaa: Toinen on lapsuudesta, ensimmäiseltä maastoreissulta hevosen selässä, hevonen rynnii sänkipeltoa ja itse sulkee silmät ja on kauhusta valkoinen ja jalat eivät taida ulottua juurikaan satulansiipien alapuolelle, liian pieni tyttö, liian suuri hevonen, jotain huudetaan takaa mutta ei sitä kuule tai ehdi tajuta, on vain koetettava pitää kiinni. Lopulta hevonen pysähtyy metsänreunaan ja alkaa nyhtää ruohoa. Toinen on aikuisuudesta, tai ehkä varhaisaikuisuudesta: Hiekkainen maantie, paljon mutkia ja mäkiä, raskas maastopyörä. Liikunnallinen ystävä painaa jo kaukana. Oma hengitys sakkaa, jalat ovat hapoilla. Koettaa polkea ja polkea nopeammin voimakkaammin tahdikkaammin, ei siitä mitään tule. Välimatka kasvaa. Risteyksessä on arvattava, minne se pyyhälsi.

Kaupalla ystävä kysyy, mihin jäin kuhnimaan. Olen hiestä litslätsmärkä. En ole aina ollut niin hyvässä kunnossa kuin nyt, kun juoksen jäällä dersusaappaissani kilpaa rahtilaivojen kanssa.

Tänä talvena eteneminen on ollut liiallista. Maailman juoksumaton tahti on ollut hirvittävä, mutta kuntokin on kohonnut. En ylläty lainkaan, kun vanhempani soittavat ja kertovat vuokralaisen lähteneen siitä heidän omistamastaan asunnosta, jonne olen halunnut muuttaa. Pääsen Torkkelinmäelle jo muutaman viikon kuluessa maalailemaan, kalustamaan ja suunnittelemaan keittiön, kiinnittämään hyllyt eteisen katonrajaan kuten kaksitoista vuotta sitten. Ostan jotakin muuta mökkikeittiön tilalle vaikka omin rahoin.

Välillä on näyttänyt siltä, etten pääse asuntoon lainkaan, välillä siltä, että vasta kesäkuussa. Olen suunnitellut jo yöpyväni pari kuukautta tuttavien nurkissa, mutta nyt olenkin kahden asunnon loukussa. Ei se mitään - minulla on kuukausi aikaa järjestää uusi paikka täydelliseksi pieneksi pesäksi.

Joskus juokseminen on kepeää ja onnellista.

Ylittää kärisevät railot niitä tuskin huomaten.

Vasta jälkeenpäin ajattelee, mitä kaikkea kamalaa olisi voinut sattua. Juoksee, juoksee vain. Ja aurinko hellii, jää sulaa, tulee kevät, muuttaa mäeltä toiselle, muuttaa lintujen saunan lähettyville, ystävättären yläkertaan, asuntoon jossa on viettänyt elämänsä edellistä irrallaanoloaikaa. Sieltä näkyy ikkunasta kattojen yli Tuomiokirkko ja aurinko alkaa paistaa sisään siinä yhden aikaan ja porottaa iltaan saakka. Koko päätyseinä on erkkeriä joten leveä ikkuna peittää yli neljänneksen huoneen seinistä.

Se on valokaappi, kasvihuone, onnen talo. Kellarista viidenteen kerrokseen, näkymä keltaiseen taloon.