28.2.06

Romanttisesta ulos astumisesta

Yksi parhaista Szymborskan runoista käsittelee ensirakkautta ja rakkauden lakastumista siedettäväksi, kipuilemattomaksi. (Sattuneesta syystä rakkauden kivuttomuus kiinnostaa minua tällä erää. Olen yksi viidestä.) Minä luen tätä runoa myös kertomuksena siitä vaiheesta, jossa oikeastaan vasta voi puhua rakastamisesta. Sitä edeltävä on jotakin aivan muuta - aiheetonta apoteoosia ja oksitosiinihumalaa. Se on helppoa, tämä sitä seuraava ei.

Tässä Szymborska, kokoelmasta Sata Szymborskaa, suom. Martti Puukko & Jarkko Laine, Like:

Ensirakkaus

Sanovat että ensirakkaus on tärkein. Se on hyvin romanttista, mutta niin ei ole minun kohdallani. Jotain meidän välillämme oli ja ei ollut, tapahtunut ja meni ohitse. Käteni eivät vapise, kun niihin osuu joitain pieniä muistoja ja narulla sidottuja kirjepinkkoja - olkoonkin vaikka silkkinyörein sidottuja. Meidän ainoa tapaamisemme vuosien jälkeen kahden tuolin keskustelu kylmän pöydän ääressä. Muut rakkaudet hengittävät minussa yhä syvästi. Täällä ei ole happea edes sen verran, että se voisi henkäistä. Ja kuitenkin juuri sellaisena kuin se on, se kykenee siihen mihin ne muut eivät vielä kykene: unohdettuna, jopa uneen tulemattomana, se totuttaa minut ajatukseen kuolemasta.

Miten ensirakkaus muuten määritellään? Minulla taitaa olla kummallinen elämä tai sitten vain liian tarkkoja määritelmiä hakeva elämä. En nimittäin osaa nimetä ensirakkauttani. Onko se poika, jolle lähetän rakkauskirjeen, jossa siteeraan Kama Sutraa ja joka kiertää koulussa kädestä käteen ja jonka takia minulle nauretaan ja minua katsotaan vastaantullessa pitkään? Vai se, joka tajuttuaan, että ratsastan, ei enää edes moikkaa kun hevoset ovat harrasteena hänestä liian uncool. Vai onko se mies, jonka kanssa makaan ensimmäistä kertaa, hänen nimeäänkään en tiedä? (Ei varmaankaan, ei rakastetun kanssa ajatella sängyssä jalkojen levittämistä ja Englannin kuningatarta.) Vai onko se mies, joka ei makaa kanssani, koska se voisi olla hänen mukaansa addiktoivaa, mutta jonka kanssa mietimme seinämaalausta, jota en koskaan tee hänen löydettyään ei-addiktoivan prinsessan, jonka kuvioihin ei toisen naisen maalaama fresko sovi? Vai se mies, joka lainaa runovihkoani katsellakseen sanoja bändiään varten ja katoaa sitten puolen vuoden runoineni, joista en muista kuin yhden rivin enää: matalapaine siirtyi kohti itää, punaista? Vai onko se mies, joka kääntyy kiihkouskovaiseksi parin viikon seurustelumme seurauksena? Vai se, joka ei edelleenkään osaa tervehtiä minua kiristelemättä hampaitaan, ja joka höpöttää että olen hänen unissaan tarkoituksella? Vai onko se Kissa, jonka kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni en näe ketään muuta miestä, en vuosikausiin. Yhdeksään vuoteen... Vai onko se sittenkin tulitikkumies Maija Poppasessa? (Rakkaus tulitikkumieheen taitaa olla kestävintä sorttia.)


Oli ensirakkauden määritelmä mikä hyvänsä, tai oli se kuka noista hyvänsä, Szymborskalla on pointsinsa. Eikä hän puhu vain ensirakkaudesta, vaan mistä romanttisesta rakkaudesta hyvänsä - romanttinen rakkaus kuolee, tilalle tulee jotakin todellisempaa. Rakkaus ja kuolema kietoutuvat yhteen, mutta yleensä huomattavasti vähemmän dramaattisesti kuin runoissa esitetään.

Itse koen tuon rakkauden ja kuoleman omituisen yhdistelmän ensimmäistä kertaa keväällä 1996. Kävelen lentokentällä oikealle portille, kannan omieni lisäksi ukin matkatavaroita. Avomies, Kissan edeltäjä, on suudellut minua ja jäänyt portin tuolle puolen, olen katoamassa viikoksi ukkia piristämään Lontooseen. Isoäidin kuolemasta on pian vuosi. Ukki köhii ja astmoo. Liikumme vähitellen, en rullaa lantio iloisesti pyörähdellen kuten normaalisti tekisin, taakse katsomatta, mennen lujempaa lujempaa. Mutta taakseni en katso, vaikka etenkin hitaasti. En ole ihmisiä, jotka katsovat taakseen ja vilkuttavat.

Tajuan äkkiä, että olemme nousemassa koneeseen, joka vastoin kaikkia oletuksia pysyttelee ilmassa. Koetan lohduttautua ajatuksella, että aerodynamiikkaa on tutkittu kauan ja että lento Helsingistä Lontooseen on rutiinitoimenpide, jollaisia toimitetaan useita kertoja vuorokaudessa. Minussa on kuitenkin potilaan epäusko, vaikka enimmäkseen koneet eivät putoilekaan asuinalueille. Enkä minä ole mikään pelkuri, mitä kulkuvälineisiin tulee. En pelkää lentokoneita, pinnanalisia hyttejä, hissejä enkä pyörällä täyttä vauhtia alas mäkeä ajokaistalla pyyhkäisemistä. Niissä kaikissa on jotakin ihanaa. Lentäjä on ensimmäinen toiveammattini, ja pyörittelen sitä mukana kuvioissa sinne saakka, kunnes selviää, ettei näköni ole täydellinen ja etten koskaan veny ennustepituuteen. Tietysti se putoaisi myöhemmin muutenkin pois tajutessani, kuinka paljon hiilidioksidipäästöjä lentämisestä aiheutuu.

En tahdo pudota monen kilometrin korkeudesta ohuessa alumiinilieriössä, ajattelen siinä ukkia odotellessa. En nyt, kun joku rakastaa minua niin paljon, että kehtaa suudella minua julkisella paikalla kuten lentokentällä vaikka olenkin tällainen vakavamielinen ja hieman lapsellinen tyttö, joka merkityksellistää elämän tanssin kuvioiksi ja leikkiinkutsuiksi. Kutsuu lapsiensa tulevaksi äidiksi, vaikka riitelemmekin jatkuvasti aivan kaikesta ja olemme onnettomia. Mutta rakastaahan hän minua, kun kehtaa suudella, ajattelen. Sillä on väliä, nyt en voi kuolla onnettomuudessa, se olisi väärin rakkautta kohtaan. (Miksi sillä ei ole väliä, että äiti itkisi joka tapauksessa, jos lentokone putoaisi minut mukanaan, rakastajia tai ei? Koska uuden lapsen voi hankkia, mutta rakastettu - rakastetut ovat uniikkeja, toisin kuin lapset?) Ukki käynnistyy taas, mustat korkeakorkoiset kävelykenkäni klonksuvat vähän eestaas, kymmenen sentin korot Tallinnasta, Lontooseen on luvattu plus seitsemän astetta. On pääsiäinen.

Koneessa tunne kasvaa paniikiksi ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa elämässäni. En tahdo kuolla, en nyt! Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen tuon hyöyn lävitseni: en halua kuolla. Ja minä voin kuolla... ilman että edes tahdon kuolla. Saan säännöllistä seksiä, helvetti soikoon, en halua kuolla nyt! (Kuukautta myöhemmin haluan taas kuolla, enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen, tämän talven joitakin päiviä lukuunottamatta, mutta se on toinen juttu, se.) Paniikki ilmenee siten, että istun hivenen tavallista jäykempänä ja tarkkailen ikkunasta siipeä lentokoneen halkoessa ilmaa aerodynamiikan lakien mukaisesti. Ja sanon ukille, ettei ole tarpeen tilata enää yhtään lisää konjakkia, tuosta ei nimittäin hyvä seuraa. Lääkärihän kielsi juomisen.

On omalaatuista matkustaa seitsemänkymppisen alkoholistin kanssa. Ukki tilaa konjakkia joka tapauksessa ja ilmoittaa römeästi, että olen aivan yhtä ärsyttävä matkaseura kuin edesmennyt vaimo. "Voi luoja, mä olen sun tyttärentytär, mieti nyt vähän mitä sanot." Ukki alkaa muutaman konjakin jälkeen käydä ilkeäksi, puhuttelee minua isoäitinä ja tapailee kädellään reittäni. Työnnän käden päättäväisesti syrjään ja raivoan kovaan ääneen, kunnes hän tokenee ja ymmärtää, että se olen minä, ei Maaja. Häpeää. Sitten istun taas ja mietin, kuinka omituista on, että äkkiä olen täynnä tunnetta, etten halua kuolla, ja huolta, että juuri nytpä niin tietysti käykin.

Mutta niin ei käy. (Jos olisimme tipahtaneet, tuskin tässä siteeraisin Szymborskaa, vai kuinka?)

Lontoossa olen aivan pöllämystynyt, koska tunne, ettei halua pudotakuolla, on niin käsittämätön ja olen koko lentomatkan miettinyt, miten ihmeessä tällaiset tunteet syntyvät. Useinhan sanotaan, että vasta lapsen saaminen saa ihmisen tajuamaan kuolevaisuutensa. Mutta se on ehkä tarpeetonta ehdottomuutta ja herkkyyden puutetta - varmasti Szymborska on oikeassa, samoin oma kokemukseni. Se, että kykenee päästämään toisesta ja ennen kaikkea rakastetuksi tulemisen kaipuusta irti, luo jollakin tapaa tajun siitä, mitä on päästää kokonaisesta elämästä irti. Siitä selviää. (Aivan lopullisesti, todellakin.) Ja se, että ei tahtoisi päästää elämästä irti koska on rakastettu, näyttää omalla tavallaan sen, mitä rakastaminen pitkälti on: kuolevaisuuden tiedostamista ynnä tunne, että kuoleminen on paitsi itsen kohdalla kaiken raukeamista lempeästi tyhjään, myös vihlova menetys jollekulle muulle.

Romanttisesta ulos astuminen on tyylikäs ele. Szymborskan runo on äärettömän tyylikäs: Kuolemista on turhaa kammota. Rakastamista on turhaa paisutella, se lipuu hitaasti irralleen unista. Ihmiset eroavat tasaisissa kuvioissa, eroinfluenssa hyppää ihmisestä toiseen kuin mikä hyvänsä muukin meemi. Ai teidän suhde ei toimi, minun suhteeni kyllä, tyhjä lihallisuus, onpa karmea termi, minulle rakkaus on mitä henkisin, mitä minä oikein puhun, tarkemmin ajatellen, eipä suhteessani taida olla enää rakkautta. Eikä ystävänikään. Kultaseni, eikö sinua ärsytä tuo mies, minä antaisin hänelle jo kenkää, kun hän tuolla lailla sinua määräilee, eikö hän ymmärrä, kuka sinä olet. Et mikään sijainen. Mutta mitä sen oli lopultakaan väliä - apoteoosit ovat joka tapauksessa aina väärässä, reifikaatiota.

Sen sijaan, että puhuttaisiin suuntautumisesta ja asenteesta, koko juttu identifioidaan väärin johonkin henkilöön. Marina Tsvetajeva on myös kirjoittanut aiheesta erinomaisesti. Runo alkaa: "Siitä pidän, ettet ole minuun sairastunut, siitä, etten minä sinuun, ja siitä, ettei jalkojemme alta liu'u vakaa maa." Tässä muuten runoissaan rasittavan tuskainen Tsvetajeva löytää harvinaisen terävän tulokulman, jota osaltaan eräs kirjesitaattikin todistaisi. (Minua harmittaa, kun en voi nyt siteerata Pasternakin kirjettä Tsvetajevalle; Pasternakia jumaloivalla pomollani on tuo nide lainassa. Pasternak kiukuttelee kirjeessä, kun Tsvetajeva on kutsunut häntä selväjärkisyyden hetkenään "samanlaiseksi kuin kaikki muutkin miehet". Viitaten, olettaisin näin ihan kirjettä näkemättä, apoteoosiin ja sen odottamiseen, ei Pasternakiin, joka tietysti oli monella tapaa myös uniikki. Voi Tsvetajevaa. Omille tunteilleenhan hän tietenkin kirjoitti silloinkin kun kuvitteli kirjoittavansa kirjettä jollekulle miehelle.) Szymborskalla on myöskin teemaan liittyvä mainitsemisen arvoinen runo "Kiitokset". Se on erinomainen.

Mutta yhtään miehen kirjoittamaa mainitsemisen arvoista, positiivista, katkeroitumatonta ja selkeää runoa aiheesta en muista. Voi olla, että miesnäkökulma tuntuu minusta vain hieman yksinkertaistetulta kaikkine epätoivoineen ja luovuttamisineen. Anna se anteeksi.

Ja saattaahan olla niin, että koko romanttisen rakkauden kaava onkin miehiä suosiva ja että siksi miehet epäonnistuvat jopa yrityksessään puhua siinä epäonnistumisesta (joko puhuen tai vaieten). Tämä on vakava epäilykseni vaikken ole kunnon teoriaa jaksanutkaan vielä rakentaa. Tämä selittäisi, miksi miehillä ei ole minkäänlaista intressiä lähteä purkamaan romanttisen rakkauden myyttiä eikä apoteoosia. Se jäänee naisten tehtäväksi. Toki purkaminen onkin jo alkanut.

Tosin ei se kovin selväjärkiseltä vaikuta, ainakaan omalla kohdallani. En kai oikeastaan vain tiedä ollenkaan, mitä tahtoisin. Tavallaan tahtoisin, että minua rakastettaisiin ja että joku jaksaisi iloita siitä, että juoksen lumisessa puistossa ostoskassissa salaattiaineksia ja puuhastelen keittiössä ja kirjoitan runoja rimpsrimpsrimps, ja tietysti haluaisi maata kanssani, selvähän se, se on tärkeintä, en jaksa eufemismeja, mutta sitten toisaalta kauhistuttaa ajatus, että se tarkoittaisi kuitenkin jonkinlaista luisumista tilanteeseen, jossa olisi odotuksia, joita en osaisi taaskaan täyttää. En ainakaan haluaisi särkeä kenenkään sydäntä. En etenkään kenenkään muun. Omani taitaa olla sen verran tohjona tällä erää, että sillä ei ole niin väliä.

Kaipa tahtoisin vain laskea pulkalla ja syödä pullaa ja että joku silittäisi hieman hiuksiani ja sanoisi, ettei minun tarvitse olla huolissani mistään. Että kaikki olisi selkeää, edes hetken. Että olisi mies, joka kuuntelisi sanomatta kertaakaan, että naiset ovat sellaisia ja sellaisia. Puhuisi mieluummin omasta apoteoosistaan samalla tavoin kuin minä omastani, ja hakkaisi sukupuoliroolit tohjoksi sydämensä kanssa.

En osaa uskoa tuollaiseen enää ollenkaan. Pelkään kipua, joka siihen liittyy. En osaa ajatella muuta kuin eroamista tällä erää, kai. Tiedän, että on olemassa muutakin, mutta toisaalta tiedän, etten osaa lyhyitä enkä pinnallisia suhteita ollenkaan. Kiinnyn liikaa ja liian syvästi ja liian sinisilmäisesti. Ystävänikin ovat vähän sellaisia. Mutta he sentään tahtovat naimisiin ja lapsia, mitä en taas itse osaa ollenkaan haluta sellaista, ja se tietenkin tekee minusta epäillyttävän sellaisten miesten mielestä, jotka olisivat riittävän tasaisia pysyäkseen kiltteinä.

Tahtoisin kai vain, etten rakastuisi ja että rakastuisin. Otapa tuosta selvää. (Tässä saattaa olla käsitteellistä epäselvyyttä. Luulen että tahdon, etten enää ikinä rakastuisi romanttisesti, mutta sitten toisaalta, luulen, että tarvitsisin seksiä, mikä toteutuessaan tarkoittaisi tietysti sitä, että olisin joka tapauksessa oksitosiinituiskeessa vipeltävä maailmojasyleilevän riemukas ja teinimäinen hupsu, aivan tajuttoman helppo höynäytettävä ja juoksutettava ja onnellinen siitä, kunnes alkaisin taas kerran ymmärtää, mitä oikein olen tekemässä, millaiseen temppelineitsyen tehtävään olen taas kerran itseni ujuttanut, asettelemaan alasti kukkia ja laulamaan kirkkaasti aurinkoa vain ikkunoiden läpi silmäillen, joutuen pyytämään luvan olla hiljaa ja levätä.)

No nyt ymmärrän ehkä miksi pettyneet miehet eivät puhu romanttisesta. Se johtuu siitä, että he ajattelevat, että loogisista ristiriidoista ei voi puhua. Onhan tämä tällainen vähän huvittavaa. Etenkin kun kuitenkin keskimäärin tulen paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa, ja kun kuitenkin haluan olla miestenkin kanssa eniten ystävä, jonka kanssa voi keskustella puista ja 1800-1900 -lukujen taitteen realismi-idealismi -kiistasta - aihe, jota vihaan, mutta johon ajaudun kerta toisensa jälkeen intoa puhkuen.

Aion koettaa astua ulos romanttisesta mutten osaa toisaalta olla harmittelematta sitä, että vastaukseni deitti-ilmoituksiin (silloin olin juonut viiniä) eivät ole osoittautuneet menestyksekkäiksi. Ehkä olen hössöttänyt liikaa pulkkamäestä ja kauramaitoon tehdystä kaakaosta amarettotujauksin ja torpedoinut illuusion sitten ilmoittamalla, etten usko romanttiseen rakkauteen tällä erää. Mitähän ne ihmiset niihin yleensä kirjoittavat? En oikein osaa kuvata, millainen ihminen olen. Olen käyttänyt sanaa hupsu, mutta selvästi sekään ei ole kovin hyvä, kun minulle ei vastata.

Tai ehkä ihmisiä vain hämää, että käytän peräkkäisissä lauseissa sanoja "hupsu" ja "metafysiikka". Mutta kuinka muutenkaan ilmaisisin, että kykenen keskusteluun vakavista aiheista otsarypyittä, kepeästi ja täsmällisesti ja surussani kuulaasti? Ehkä Tsvetajeva on oikeassa - miehet ovat samanlaisia, koska niihin suhtautuu samalla tavoin. Ja tietenkin Szymborska on oikeassa - tästä kaikesta on mahdollista parantua. Olen kuullut nyt minäkin tuon nyrkkisäännön, että pitkästä suhteesta parantumiseen menee puolet suhteen kestosta. Se tarkoittaisi, kai, kohdallani vielä neljää ja puolta vuotta. On parasta, siis, lakata kirjoittamasta ja lukemasta mitään miehiin liittyvää.

Päätän olla ajattelematta koko asiaa lainkaan. Tehköön tiedostamaton omia hommiaan, tietoisuuttani en enää tuolle aiheelle uhraa. On kaunis ilma, käyn ulos. Illalla on töitä, ja sitten opetan kaksi ystävätärtä bloggaamaan. Avautuu kiireinen viikko. Torstaina menen Turkuun keskustelemaan Dersu Uzalan luontokäsityksistä dersusaappaissani ja yövyn Qtean luona. Olemme jo etukäteen hehkuttaneet vegaanisia ruokaorgioita. Viikonlopuksi tulen takaisin töihin ja kuuntelen Liisa Akimoffia Laulutuvassa eronneiden naisten rimpparemmissä. Päätän jo etukäteen, että koska olen aivan toivoton ja epäviehättävä - tämä on hyvä määritelmä, suojaavampi kuin jokin toinen - en tällä kerralla toivo elämältä yhtikäs mitään muuta kuin että saan pomppia musiikin tahtiin ja mennä kävelemään auringonvalossa.

Ja sen saan, aivan varmasti, onnistumaan. Hittojako sitä päätään seinään hakkaamaan ja kuita kurkottelemaan. Jos en ole kolmekymmentäyksivuotiaana päässyt vielä kertaakaan treffeille, tuskin pääsen tästä eteenpäinkään. Selvästikin minussa on jotakin, joka hylkii romantiikkaa. Ehkä se on kuuluva nauru?

Tahdon sen takaisin, kiitos. Sunnuntaina kävelyllä se osoitti jo merkkejä palaamisestaan, ja jäljessäni kävelevät miehet, jotka nurisivat, että menen liian lujaa, ei voi mennä noin lujaa, olivat hivenen hämmästyneen näköisiä nauraessani pitkään aivan itsekseni. Romanttisesta ei voi astua ulos ennen kuin saa hyväntuulisuutensa takaisin. Nyt menen jäälle etsimään sitä, dersusaappaissani.

Onneksi Szymborska on olemassa kuoltuaankin. Siinäpä vasta on aivan oikein nobeloitu ihminen. Jännittävä kuin majavan häntä, samalla tavalla äänekäs ja proosallinen ja käytettävä.

3 Comments:

Blogger matkalla said...

tänään radiossa heti aamulla sanottiin, että "kuolemasta on vaikea puhua. miksi?". en tunne ketään, jonka olisi vaikea puhua kuolemasta. miksi aina sanotaan, että kuolemasta on vaieka puhua? eikö se ole nimenomaan mielenkiintoista? eikö se yhdistä meitä kaikkia? eikö juuri se, mitä ihmiset ajattelevat kuolemasta, kerro ihmisestä itsestään aika paljon? eikö se ole mitä jännittävin keskustelunaihe?


hassua sinänsä, mäkin aloitin bloggaamaan tänään kuolema-aiheesta, juuri tuosta radiojutusta johtuen, mutta en kirjoittanutkaan, koska en jostain syystä ehtinyt syventyä asiaan.


itse ajattelen kuolemasta ehkä suunnilleen niin, että on se hyväkin, että tarvittaesa on aina jäljellä joku ulospääsy. (jos vaikka kaikki muut kuolisi!). tai että jokin seikkailu, mitä ei ainakaan tietääkseen ole tehnyt koskaan aiemmin.

memento mori, sanoi minun isoisäni, jonka kanssa en ikävä kyllä lentänyt- join kyllä paljon konjakkia ja vielä enemmän viskiä, mutta hän ei ollut alkoholisti ja hän olisi halunnut uudelleen roomaan. hän sanoi myös, että muista, että ihminen on elämässään aina yksin.

mä pidän molemmista ajatuksista, koska molemmat saavat kaiken muun näyttämään.. miltä? ainutkertaiselta?

28/2/06 13:54  
Anonymous Anonyymi said...

Ajatko mustalla pyörällä, joka rämisee mukulakivetyllä kadulla? Luulen nähneeni sut - punatakkinen pitkätukkainen tyttö ajoi tosi lujaa Kasarmikatua alas yks iltapäivä. Ja hymyili.

Jos se olit sä, en tajua, miksi oot huolissasi, ootko kaunis. Se tyttö oli ainakin niin kaunis, etten ikinä uskaltaisi pyytää sellasta ulos. Ei ole tullut mieleesi, että ehkä sua ei pyydetä treffeille juuri sen takia?

Sä saisit ihan kenet vaan kun vaan menisit ja ottasit.

28/2/06 14:13  
Blogger Veloena said...

Ainutkertaisuuden tunne onkin arvokas, siitä kannattaa pitää kiinni.

Ihan totta, kuolemasta on helppo puhua, vaikkei siitä tiedäkään mitään. Tai ehkä juuri siksi.

Anonyymi hyvä, en paljon piittaa kauneuksista, ne ovat tuollaisia makuasioita joka tapauksessa. Ja juurihan sanoin, että olen astumassa ulos romanttisesta. Eli en ole "menemässä ja ottamassa" (enkä edes usko sellaiseen - ei ihmisiä voi "ottaa").

Mutta saattaa olla kyllä, että näit minut. Tai sitten se oli joku muu. Ei kai sillä ole mitään väliä. Joku hymyili sulle.

28/2/06 16:38  

Lähetä kommentti

<< Home

<