23.2.06

Olkoon elämä narttu tai hyvä, pyhä ja kaunis, lopuksi kuolee kuitenkin

Voi, Hurina-tyttöä! Kun olen lähdössä vesijuoksemaan, luen kuulumiset ja jähmetyn. Juuri tuollaisia sotkuja vastaeronneet aiheuttavat kehotunneanestesiassaan, sanokaa minun kirjoittaneenkin siitä... (Milloin eronnut ihminen lakkaa olemasta vastaeronnut? Tunnen itseni usein vastasyntyneeksikin - esimerkiksi tänään, kun aurinko pollottaa iloisesti. Tai tietysti oikeasti aurinko vain ydinräjähtelee tuolla kaukaisuudessa, nuo ovat jo vanhaa kauraa, nuo säteet, tänään vain pilvet sattuvat laiduntamaan toisaalla. Eikö muuten olekin hullua, että juuri auringonvalo kasvoilla saa aikaan vastasyntyneen olon, vaikka oikeasti se katkoo kollageenisäikeet ja manaa ryppyjä esiin? Ole siinä sitten poeettinen antiikkisin tavoin, hyvää ja pyhää ja kaunista nuori Pythia.)

Toivoisin, että empatiahätäkehräykseni kantaisi Hurinalle saakka. Luettuani tekstin ajattelen ohimenevästi ja huolettomasti life is a bitch and then you die... mutta ainahan elämä voittaa, turha kiukutella tänäänkään. Pyöräillessä Mäkelänrinteeseen mietin oman suhteeni loppua. Jos olisimme palanneet uudelleen yhteen, se oli täpärällä, olisimme puhuneet tästä kaikesta jälkeenpäin jonakin mikä vahvistaa suhdetta. Hassuina epäröinteinä, stressioireina, ties minä. Nyt ei auta muu kuin ajatella, että näin oli parasta. On parasta, että kumpikin jatkaa omaan suuntaansa. Ystävät puhuvat defensseistä. En usko, että kyse on pelkistä eron tullessa nousevista defensseistä. Niistäkin, mutta myös muusta, toisten defenssien purkautumisesta. Läheisyydessä on omat defenssinsä, itsepäinen ongelmien näkemisestä kieltäytyminen. Erossa omansa. Ei ole tilaa, tilannetta, jossa ihminen olisi täysin luonteva ja objektiivinen, täysin vapaa.

Paitsi unessa, ja joskus harvoin, transsatessa. Tanssiessa, rakastellessa, kirjoittaessa, vesijuostessa. Harvoin, mutta riittävän usein siihen, että kun näitä kohtia elämässään vahvistaa ja kiinnittää niihin huomionsa, ottaa ne vakavasti, on mahdollista siivilöidä niistä jotakin olennaista myös kohtiin, joissa happi on vähissä. Transsatessa itsen ongelmat katoavat itsen kadotessa.

Tänään on niitä päiviä. Altaaseen paistaa aurinko jyrkästi ja ehdottomasti, heittyy vedestä ja lasin läpi kasvoille, kylven valossa, rakastan koko maailmaa, hiukset on lytätty soljella mytyksi päälaelle, nostan silmät aurinkoon, en voi olla hymyilemättä, hengitän keuhkot loppuun asti tyhjäksi, tunnen viiveen, keuhkot täyttyvät kiivaina ja nälkäisinä, selkäranka kiertyy hillitysti, koetan suurentaa lonkkien liikerataa entisestään, ajatella lapojen leveyttä, niskan pituutta, alkaa pyörryttää, en ymmärrä, miksi pitäisi olla surullinen mistään, saan hetkellisen hullun idean vetää avain nilkastani ja vaihtaa toiseen nilkkaan, se että se hakkaa aina oikeaa jalkaa aiheuttaa epäilemättä kiertymää liikeratoihin, on mentävä portaille, noustava ylös, hulluko olen, entä jos avain olisi painunut pohjaan, olisivat kysyneet, mitä oikein ajattelin, olisin hymyillyt ja sanonut, että maailma on hyvä ja kaunis ja on kevät ja kaikki on omasta asenteesta kiinni, ei ei aivan kaikki mutta paljon, minä tahdon hyvän ja kauniin ja pyhän maailman, en tahdo olla pikkumainen, laiska enkä vihainen.

Nousen altaasta ja peitän toisella kädelläni sen kohdan uimapuvusta, joka on kulunut sukkahousunohueksi. Koska huomaan kohdan vasta pukuhuoneessa jo sisäänpääsystä maksettuani, päätän uida, vaikka puvun siveellisyyden kanssa on vähän niin ja näin. Hitto vie, ei minun rintani erottuminen puvun läpi niin kauhea asia voi olla.

Kun kuljen siinä oikea käsi vasemmalla rinnallani, tulee Tammipoika vastaan uimahoususillaan. Olen nähnyt hänet täällä ennenkin. Hän sanoo nimeni iloisesti. Sillä miehellä on yksi maailman perversseimmistä hymyistä. Aivan kuin hän tietäisi jotain aivan erityisen kutkuttavan huvittavaa ja samalla vähäsen likaista. Olemme tunteneet toisemme pian kaksitoista vuotta. "Kuulin siitä", hän sanoo ja vilkuilee rinnallani lepäävää kättäni. Kulmat kurtistuvat aivan aavistuksen verran hyvin nopeasti. Sitten katse nousee, kasvoille on helppo hymyillä.

"Ootko kunnossa?" Nyökkään. En viitsi mainita, että jo viimeksi nähdessämme olin silloinkin tässä tilassa. Nyökkääminen tuntuu oudolta. Tajuan äkkiä, että pääni on aivan kallellaan ja että toinen jalkani koskettaa maata pelkin varpaankärjin. Mitä helvettiä minä tässä kiehnään? Hyvänen aika, en ole ikinä ennen havainnut käyttäytyväni Tammipojan kanssa näin. Paitsi ehkä kerran... ja ehkä toisenkin kerran... äkisti mieleeni tulvahtaa kokonainen ambivalenssien kuvasto. Työnnän jalkapohjan maahan ja suoristan pääni mutta hymyä en voi pidätellä. Se levenee ja syvenee. Tammipoika hymyilee takaisin perverssiä hymyään.

"Jaa, minun pitää tästä lähteä töihin", totean lakkaamatta hymyilemästä. Tammipoika ei sano mitään mutta hänen hymynsä rentoutuu hieman ja toinen kulmakarva kohoaa. Se näyttää erinomaisen viehättävältä. Seisomme vielä hetken tuijottaen toisiamme, sitten älyän, että käteni on pudonnut kaljun sukkahousunohuen laikun päältä, hymynikin putoaa, tilalle astuu kaikkivoipa hämmennys, kuulen ääneni heleyden ja lievän hätäännyksen sanoessani hei ja juostessani hänen ohitseen käsi rinnalle nostettuna, väistellen kaoottisia lapsiperheitä matkallani naisten suihkutilan rauhoitusalueelle. Onneksi en sentään liukastu kaakeleilla.

Seison pitkään kuumassa suihkussa ja mietin, mikä helskata minua oikein riivaa. Kevät?

******************

Kirjoittaminen katkeaa kun puhelin laukussani soi. Istun kirjastossa töissä - Kissa soittaa.

Mobutu, toinen erossa taakse jääneistä koirista, on lopetettu. Ensimmäinen ajatus, kun käännän katseeni takaisin ruudulle aavistuksen verran lasittuneena, ilme jähmeänä, on: "Miksi kirjoitin tuollaisen otsikkorivin?"

Sattumaa, tyttö, sattumaa.

5 Comments:

Blogger Anna said...

huu, selkäpiitä vilistävä sattuma... tänään on ilmassa paljon empatiaa, joten rohkaistun lähettämään sitä myös koiraystävää kaipaavalle.
ja tuota hullua kevättä, ehdottomasti on ilmassa sitäkin, merkillisiä katseita ja hymyjä kaikkialla!

23/2/06 15:25  
Blogger Eufemia said...

Osanottoni, Veloena.

23/2/06 16:51  
Anonymous Anonyymi said...

Osanottoni, se tekee kipeätä.

- Alma -

23/2/06 18:10  
Blogger Hurina said...

Voi Veloena, olen todella pahoillani koirasi puolesta. Ja kiitos kun yritit piristää minua. Elämä tuntuu jakelevan aivan yllättäviä iskuja välillä. Minäkin olin eilen niin hyväntuulinen ja koko ero tuli ihan yllättäen. Ja nyt sinullekin käy noin, juuri kun olit iloinen. Surullista! :(

Nuo sattumat ihmetyttävät minua myös. Juuri tuollaisten sattumien vuoksi joskus ajattelen uskovani mieluummin satumaailmankuvaan kuin tarkan rationaalisesti (mitä se on?) ja luonnontieteellisesti rajattuun todellisuuteen. En haluaisi yrittääkään selittää niitä mitenkään, mutta maailmassa on vain yllättävän paljon todella outoja sattumia välillä.

23/2/06 19:38  
Blogger Veloena said...

Tämä isku ei sentään ollut yllätys. Barbituraatit ovat väkeviä lääkkeitä, ihmisille niitä annetaan vain sairaalaolosuhteissa.

Ei auta kuin mennä eteenpäin, ajatus ajatukselta. Koetan kirjoittaa kolumnia, mutta takkuan ja itkeskelen. Ole tässä kepeä ja hauska.

23/2/06 20:59  

Lähetä kommentti

<< Home

<