Empiristin lintuinfluenssa

Eilen luulen, etten saa vähään aikaan kirjoitettua, mutta pitäisihän minun tuntea tämä tässä paremmin.

Huonomuistisen empiristin on istuuduttava näppäimistön luokse. Haluaisin oikeastaan sanoa koskettimiston, koska onhan tämä nyt herranjumala enemmän musiikkia kuin ajattelua. Mutta olkoon.

Tapahtuu kaikkea kiinnostavaa. Monen yön unettomuuden, ruokien ylös oksentamisen ja ruokahaluttomuuden ja käsien kroonisen tärinän jälkeen olen saanut viimein nukuttua saatuani sanottua kaiken haluamani. Ei ole enää mitään, mikä haluttoman kehon olisi säilöttävä osaamatta käsitellä tunteiden aihioita. Olen nukkunut, ja olen herännyt. Tuskallinen valppaus ja tunteiden jättiläismäisyys on kadonnut, samoin emootioiden kehollinen piina.

Herään enkä tunne mitään. Tiedän, muistan, mitä tunteminen on. (Jos olisin unohtanut sen eilisen ja toissapäivän jäljiltä, voitaisiin väittää, että kärsin psykogeenisestä vaelluksesta psykogeenisen amnesian jäljiltä.) Tiedän lukiessani erään runon, että normaalisti mieleni tulisi keveäksi ja leikkisäksi, käteni kääntäisivät innokkaasti seuraavan sivun. Tiedän, miltä minusta tuntuisi, mutta minusta ei tunnu miltään. En jaksa oikein edes hämmästyä siitä, että en tunne, mitä normaalisti tuntisin. Katson surullista Kissaa enkä tunne mitään. Toisinaan purskahdan itkuun hänen mukaansa, mutta en tunne mitään itkiessäni. Reaktio on täysin mekaaninen ja tunnen itseni hirviöksi. Tai ei, ei hirviöksi. Robotiksi. Onneksi Kissa lähtee viikonlopuksi toisaalle, eikä minun tarvitse muistaa koko ajan, että oikeastaan minusta pitäisi tuntua pahalta.

Jos jaksaisin tuntea jotakin, olisin epäilemättä innoissani. Olen lukenut tästä ilmiöstä Damasion kirjoista. Istun sängyllä ja luen Damasiota ja virkistän muistiani siitä, että tietyissä aivovaurioissa tapahtuu tällaista pysyvästi. Shokkitilasta ei puhuta mitään, mutta siitähän nyt lienee kysymys. Ihmeellinen, viisas keho on sulkenut mielen tunteet ja niitä vastaavat kehon emootiot hetkeksi pois päältä, ja kuljen keittiöön ja vessaan ja koiria ulkoiluttamaan tyynessä tarkkailun tilassa.

Minun on kirjoitettava tämä muistiin, ajattelen. Tällaista harvoin kokee. Muistan kokeneeni samantyyppisiä tuntemuksia tai siis tuntemattomuuksia joskus kriisitilanteissa, kun olohuoneen pöytä on syttynyt palamaan tai vessassa on syttynyt tulipalo bileissä kynttilän kaaduttua ja tulen levittyä somisteeksi levitettyihin harsoihin. Muiden juostessa ja kirkuessa ja tohottaessa olen kävellyt makuuhuoneeseen ja ottanut villahuovan ja kävellyt takaisin palolle ja heittänyt huovan sen päälle ja painanut sillä tulen sammuksiin. En ole tuntenut mitään, ja vasta jälkeenpäin on tullut kylmä hiki ja säikähdys.

Nyt tämä tunteettomuus seuraa säikähdystä ja piinaa.

Onneksi olen lukenut Damasioni: muistan hyvin, mitä tällainen kykenemättömyys tuntea tarkoittaa moraalille. Kun kehotunne puuttuu, asiat eivät assosioidu hyviksi ja pahoiksi ja vaikka looginen päättely toimiikin tiukan symbolisissa systeemeissä kuten matematiikassa tai formaalilogiikassa, käytännön pikku asioiden hoitaminen käy mahdottomaksi ja henkilö vahingoittaa helposti ympäristöään omalaatuisella käytöksellään. Eettinen toiminta ei onnistu, vaikka ihminen periaatteessa tietää, mikä olisi sopivaa ja mikä ei.

Varokaa vastikään eronneita ihmisiä, heillä/meillä on lintuinfluenssa.

Istun eriössä ja ulkoilen eriössä, yksityisessä happikaapissani. Kirjaan muistiin omalaatuisia vaikutelmiani. Mietin, tuntuuko tältä se masennuslääkkeiden aiheuttama turtuus, jota sitruunakissanminttulassa joskus kuvataan. Olen melkein ylpeä kehostani, joka osaa tehdä sellaisen aivan itse silloin kun sitä tarvitaan. Mutta en oikeastaan ole, vaan tiedän, että olisin, jos tuntisin jotakin.

Ajatukseni ja havaintoni ovat oudon selkeitä ja läpikuultavia. Assosiaatiot ja kuvat eivät tulvehdi yli, kuten tavallisesti. Haluan oman kokemukseni takaisin, nyt vain tunnistan ja nimeän. Mietin sitäkin, kuinka tieteenfilosofiassa kuvataan havaintoa joskus hieman tähän tapaan. Olisiko ihmisiä, jotka eläisivät suurelta osin tällaisessa tilassa? Tai jotka ponnistelisivat systemaattisesti tällaista tilaa kohden?

Jos haluan ajatella tuntemista ja tulvehdintaa, on minun veivattava pääni soittorasiaa. Tuollaista on hyppiä hyppynarulla kun on seitsemän, tuollaista on itkeä kivellä istuen, tuollaista on kun näkee ensimmäisen kerran keväisen auringonpaisteen tammikuun paremmalla puolella. Tiedän, millaista se on, mutta muistot eivät johda toisiin eivätkä tunnu oikein miltään.

Eilen, Akateemisessa Kirjakaupassa, jossa Janneroquaikin näköjään oli, haastattelija kysyy Bret Easton Ellisilta, kuinka tämä osaa kuvata Lunar Parkissa lapsia niin oivaltaen ja tarkasti. Ellis vastaa, ettei hänen ole tarvinnut tarkkailla lapsia vaan että hän muistaa, miltä tuntui olla lapsi, pelätä vanhempiensa reaktioita tai haluta miellyttää näitä. Tulen surulliseksi ajatellessani, että joku voisi unohtaa sellaisen (sillä se kai on oletus, kun tuollaisia kysellään). Tänään ajattelen, että ehkä on niin suuria tapahtumia, että aiemmat tuntemukset katoavat jäljettömiin, jäävät enää liikeratoihin ja esiintymiskammoon.

(Lukekaapa huviksenne Amerikan Psyko kuvauksena siitä, mitä tapahtuu, kun on asia, josta ei voi puhua toisille. Se on hämmästyttävän tarkkanäköinen kuvaus salaamisen stressistä, ja sikäli muistuttaa Rikosta ja rangaistusta, joka on kyllä parempi kirja noin muuten. Useimmiten salattavat asiat ovat tietysti paljon pienempiä kuin näiden Batemanien ja Raskolnikovien jutut, mutta, yhtäkaikki, kaikki on ihan hyvin ja olen normaali ihminen -mentaliteetti tappaa.)

No niin, empiristi menee nyt keittämään kupillisen kamomillateetä ja iloitsee siitä, että se pysyy hänen vatsassaan.

Kirjoittaminen ei oikein suju, kun kaikki on tasapaksua kaurapuuroa, noin kvalitatiivisesti ottaen. Kiitos, keho. Kaurapuurossa ei ole mitään uhkaavaa tai vaikeastisulatettavaa. Mutta ei se miltään maistukaan.