3.11.05

Kysymyksiä alakeuhkoihin hengittämisestä

Kuinka lopetetaan yhdeksän vuoden suhde ilman että ketään sattuu?
Kuinka on mahdollista, että löytyy niin monta syytä, joista on puhuttu jo ennenkin mutta joille ei ole tehty mitään? Miten syitä voi olla niin monia, miten niitä löytyy koko ajan lisää?
Kuinka asiat hahmottuvat selkeiksi vasta jälkikäteen, jos silloinkaan?

Onko väsyneenäkin kirjoitettava?
Millaisilla ihmisillä omaisuus käsittää kaksi kirjahyllyä, yhden tiikkiviiluisen pöydän, viitisenkymmentä kasvia ja viisi eläintä muttei yhtään pankkitiliä, tietokonetta, kännykkää tai pesukonetta?

Kuinka ihmeessä voin enää ajatella olevani asiantuntija pitkäveteisyyden ja ikävystymisen filosofiassa? Milloin pystyn syömään enemmän kuin lusikallisen kerrallaan, yökötellen? Saanko unta jo ensi yönä vai vasta ensi viikolla?

Miksi sydämen sijasta väänteellä onkin vatsa? Eikö ystävyys kaiken jälkeen olekin vielä mahdollista? Mistä lähtien sanat alkoivat olla pelkkiä sanoja ilman ruumiillista merkitystä?

Kuinka hengittää syvälle alakeuhkoihin niin että rentous valuu kaikkialle kehoon, rentous ja varmuus siitä, että tässä kaikessa valppaudessa on myös toivoa? Auttaako siihen Nick Draken musiikin kuunteleminen ja selän rullaaminen kaarelle nikama nikamalta? Kuinka soittaa äidille ja sanoa, mitä kuuluu, pitäen hengitys tasaisena ja onnellisena?

(Saattaa olla, etten pysty kirjoittamaan muutamiin päiviin. Muutenkin ajatus suorasukaisesta sosiaalipornosta ei nyt viihdytä minua. Voikaa hyvin ja kirjoittakaa minunkin puolestani.)

8 Comments:

Blogger pagisija said...

Mistä sitten onkin kyse, toivotan jaksamista ja muistelen jotakin itse kokemaani, jonka sanasi toivat elävästi mieleen. Yhdeksän vuotta, sekin.

Muista, että kaikki selviää aina lopulta. Jotenkin.

3/11/05 16:32  
Blogger Eufemia said...

Keskity välillä vaikka tunnustelemaan kuinka painava maa on tai hengittämiseen. Jos lunta sattuisi satamaan, sitäkin on hyvä katsella. Jaksele. Ai niin, Meriluodon runo Kaisla tuntui joskus hyvältä.

kuiva kaisla avartuvan rannan,
irtonaisen rannan, eri rannan,
jaksoi elämäni painon kantaa
niinkuin helpeen, siemenhöytyvän,
kun sen äkkiä tuon varaan ripustin
hämmästyen, vapautuen, hymyillen,
ja käännyin selin.

3/11/05 17:07  
Anonymous Andorra said...

Lainaan omaa lohturunoani, Eeva kilpeä. Voimia ja halaus!

"Älä ajattele, että elämä on lyhyt./
Ajattele:-Miten erikoinen kokemus./
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,/ vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän. Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa/ sivuseikka./ Että on kokenut alun ja lopun/ tajuamatta mitä tapahtuu/ ja että on ollut olemassa siinä välillä/ ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään./Ja että suurin osa on olemattomuutta/ ja tämä rahtu, elämä, vain kontrasti sille./ Hetkittäin olemattomuus herkistyy ja tajuaa itsensä./ Ei siltä ilmiöltä voi vaatia jatkuvuutta./ Mutta että sai kokea sen,/ että voi lukea sen,/ että voi laulaa sen ja kirjoittaa,/ että sai maalata sen ja soittaa,/ että sai tanssia ja valokuvata,/ että sai näytellä sitä, itkeä sitä/ ja nauraa, pilkata sitä ja rakastaa,/ ja että se koski niin,/ ja että sitä inhosi ja vihasi,/ ja että siitä luopuminen kammottaa niin,/synnyttää sellaisen autiuden/ ja että suru"

3/11/05 20:21  
Blogger Marimba said...

Asioiden hahmottumiseen sopii uskoa. Kun peili putoaa lattialle ja särähtää rikki, siitä näkee oman kuvansa monistuneena. Tuossa kipeässä kaleidoskoopissa saattaa näkyä jotain, mitä ei ole pannut merkille ehjästä kuvasta.

Asioita tapahtuu, huokaamme. Ei fatalismiin alistuen, vaan elämän suloisuudenkirpeyden hyväksyen. Ei ehkä tänään, mutta huomenna.


Voimia.

3/11/05 21:56  
Blogger hanhensulka said...

Omakohtaisesti tietysti tietää, että sanat eivät lohduta, vaikka ovatkin tarkoitettu jakamaan ahdistusta.

Pentti Saaritsa sanoo Tritoniuksessa (s. 52):

Ja sitten nousi tämä päivä
elämänhaluisena ja luottavaisena
kuin neljän rullan pakkaus
vessapaperia

Siellä se on odottamassa sinuakin, Veloena, se päivä.

4/11/05 03:00  
Anonymous ruu said...

Me ollaan täällä sit kun sä jaksat tulla takaisin.

4/11/05 06:00  
Blogger sisatto said...

Voimia ja jaksamista.

Minä olen usein paennut liian isoja mörköjä, sillä en usko teorioihin että kaikkea pitäisi käsitellä heti. Myöhemmin sitten ehkä. Tutut kirjat auttavat, sellaiset joissa on oma maailma johon voi hypätä pakoon tämän maailman hirmuja.
Toisaalta työ ja arki ovat auttaneet minua myös.
Äh, kun tällaiset neuvot tuntuvat niin tyhmiltä.
Niin vaikealta kuin se tuntuukin, aika parantaa, vaikka sitä tuntuu mahdottomalta uskoa.

4/11/05 14:04  
Anonymous uunilintu said...

(((((((((Veloena)))))))))

ruu on oikeassa, runojen aika tulee vähän myöhemmin. :-)

4/11/05 14:47  

Lähetä kommentti

<< Home

<