26.10.05

Surullisista lauluista

Kas, joku harrastaa samaa kuin minä: kuuntelee Richard Harrisin laulua kylvyssä. Tosin en itse itke kylvyssä, vaan meneen kylpyyn, jos itkettää ja lillun itseni kokoon. Kun pidämme kylpyammeen putkiremontinkin jälkeen, meitä pelotellaan vesilaskun suuruudella. Mutta ei minua niin usein itketä. Kulutamme vettä puolet siitä, mitä normaaliasukas kuluttaa.

Tai ehkä sen kaiken kulutan sittenkin minä. Jysäyttelen pyykki- ja tiskikonetta päälle, ja välillä istun kylvyssä, jotten itkisi.

Lähetän ystävälleni surullisen runon, ja kun luen sen, tajuan äkkiä, miksi pidän runosta niin paljon: se on totta. (Tajuan nurinkurisuuteni: lohdutan ihmisiä surullisilla runositaateilla ja kiusaan heidän itsekuvaansa julkisin kohteliaisuuksin.) Tuon tuosta unohdan, kuinka surullista elämä on. Ei, ei surullista, mutta torjuttua, pidäkkeellistä. Se unohdetaan, ja siksi surettaa. Millaista on unohtaa ainoa elämänsä? Onko se enemmän kuten avainten unohtaminen vai kuten painajaisunen unohtaminen? Unet ovat valveempia kuin elämä, jossa herää näkyyn, että kulmittain taloomme asemoituvan talon punatiilinen katto on loskan peittämä. Hevoskastanjassa ei ole enää lehtiä, vaikka vielä aivan äsken hengästyin niiden keltaisesta barokista. Tulee talvi, kaikki huputtuu. Haluaisin lainata kirjastosta taas Sudenmorsiamen, katsoa, kirjoitetaanko siinä mitään lumesta. En muista, ja se järkyttää. Kirja todellakin on lumonnut minut, muistan vain metsän kutsun intensiivisyyden. Sudenmorsian on kaikesta lukemastani hengästyttävin kuvaus elossa olemisesta. Ne jaksot, joissa Aalo juoksee sutena metsässä, ovat yksinkertaisesti jotain liian terävää ja akuuttia.

(Ihmeellistä, että sellainen kirja on voitu julkaista. Että sitä voidaan edelleen painaa ilman että kukaan älähtää. Ehkä ajatellaan, että lukeminen taltuttaa halun juosta metsää. Siinä ovat väärässä.)

Keskusteleminen on vaarallista, lukeminen on vaarallista, ajatteleminen on vaarallista. Kirjoittaminen on vaarallista. Ei saisi keskustella, lukea, ajatella, kirjoittaa, nähdä, tajuta. Koskaan ei tiedä, minne päätyy. Ei saisi eksyä. Ei saisi haluta tietää. Ei saisi eläytyä, tulla ajatelleeksi, liikuttua eikä hämmentyä. Ei saisi koskaan koettaa lohduttaa toisia, koska silloin tulee itse lohduttomaksi ja tajuaa, kuinka lyhyttä kaikki on, kuinka helppoa on unohtaa ja olla sokea, kuinka merkityksetöntä on kamppailu nähdä, tuntea, vaikuttaa, auttaa ja elää.

Ei saisi pelätä. Ei saisi pakottaa itseään ahtaisiin huoneisiin. Ei saisi miettiä, miten seuraava askel otetaan. Ei saisi nähdä kiiltoa kivien sileydessä, ei muistaa kengänpohjan kovuutta. Ei saisi muistaa, että talvi on pian. Pikkujouluaika, pääsykoe, niin kylmä ettei tahdo ottaa kameraa metsään. Ei saisi muistaa, kuinka lyhyt aika on kolme ja puoli vuotta, tai kolme kuukautta, tai yhdeksän vuotta, tai kolmekymmentä vuotta. Ei saisi unohtaa, että elää vain kerran. Ei saisi muistaa, että elää vain kerran, koska se halvaannuttaa ja tekee tyytymättömäksi ja arvaamattomaksi.

Ei saisi unohtaa, että kaikki on jo sanottu. Useankin kerran. Ei saisi unohtaa kerrata tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäneljää eikä uutta uljasta maailmaa. Ei saisi unohtaa, että on koko ajan oltava paranoiassa, jos haluaa olla onnellinen ja tuottava. Siinä paranoiassa, että olenhan kuten kaikki muut, eiväthän ne huomaa, että tunnen, eiväthän ne huomaa, että epäilen, eiväthän ne huomaa, että en osaa tätä nyt ollenkaan. Etten ole ikinä osannut.

Luen pääsykoekirjaa enkä tiedä. Vien suteni kävelylle, ne juoksevat metsässä, nyt sataa, olen sisällä, referoin keskeisiä lauseita vihkoon. En tiedä, en tiedä, onko tämä se, mitä tahdon. Tunnen itseni tuhatjotainlukulaiseksi. Kädet ovat kylmät, en osaa hymyillä. Keitän teetä. Koetan ajatella liikuntatuntia illalla. Käsien nostamista, kokonaisasennon hahmottamista. Opettajaa, joka korjaa. Helvettiäkö tässä kokonaisasennolla. Pitäisi pysyä keittiössä, tehdä annoksia spagettia, ei ehtiä ajattelemaan ja kauhistumaan.

Tiedän, että muutkin fiilistelevät surullisissa lauluissa. Olen kuullut samasta tematiikasta liian monta versiota. Mitä tehdä, miten tehdä, kuka haluaa olla, miten haluaa olla ja niin edelleen. Onko työpaikka oikea, onko asuvalinta oikea, onko oikeanlainen ihminen edistämään asioita joille haluaisi antaa aikansa. Haluaisin olla hienovarainen ja tahdikas. En osaa. Haluaisin olla juoksemassa metsää märkyyttä sammalta ilman ajatuksia, haluaisin juosta itseni tainnuksiin. Haluaisin kadota juoksemiseen, tai tanssimiseen, tai mihin tahansa rytmikkääseen olemisen tapaan. Ajatuksista, jättää ajatukset.

Ne hetket, joina äkkiä näkee elämänsä ulkopuolelta ja näkee hitaan, kääntyilevän ja kaikinpuolin horteisen ryömimisensä kohti jyrkänteitä, lintuperspektiivistä katsottuna varmasti edeten. Itse näkee vain kiviä ruohoa multaa metsää märkyyttä sammalta vauhtia, naurua ja kääntyilyä, runkojen väistelemistä, mitään jyrkänteitä ei ole, mikäs tässä juostessa - ei näe piikkilankaa, ei näe jyrkännettä, ei näe, kuinka lähellä se jo on, ei näe, ettei osaa lopettaa juoksemista, ei yksinkertaisesti näe mitään oleellista, ennen kuin näkee sen kaiken kuin joku toinen, ja silloin kauhistuu.

Kauhistuu, ja jatkaa juoksemista. Kauhistuu, ja jatkaa kirjoittamista.

Kauhistuu, ja jatkaa ajattelemista, tuntemista, hengittämistä. Näkee kaiken kahtena: metsän ja sen loppumisen. Eikä osaa päättää eikä pysähtyä, vaan juoksee, takki auki, ja kuulee jalkojen jyskeessä surullisen laulun kaksi viimeistä tavua, joista viimeinen on lyhyt. Ja samalla, juuri tässä surussa ja sen kirjoittamisessa, enhän minä tässä mihinkään juokse vaan kirjoitan ja kuvittelen, juuri tässä on se lumo, selvästinäkemisen lumo.

Että näkee selvästi, ettei tiedä varmasti, mitä haluaa. Että tietää, että se, mitä hypoteettisesti haluaa, ei ole valittua vaan tilanteiden rakentamaa. Että tietää, kuinka satunnaista kaikki on, miten vähän tahtomisella voi vaikuttaa. Että kyse on ajoituksesta, riitasoinnuista, huolimattomista lausahduksista joita ei tarkoitettu tällä tavalla tajuttaviksi. Että ei saisi ajatella eikä kirjoittaa eikä juosta.

Ja silti, voiko muuta tehdä?

Ei. On juostava, on ajateltava, on kirjoitettava. Oltava peloton tai ainakin teeskenneltävä sellaista. Pääsykoekirja väittää, että ihminen, joka teeskentelee, ei voi olla tyytyväinen. Kirjan ovat kirjoittaneet kaksi naista, jotka ovat varmasti hekin juosseet samaa metsää märkää sammalta, nähneet pujottelun puiden lomasta ja vetäneet henkeä, iskeneet siipiään ja kaartaneet toisaalle ajatellen, että nuo ovat toisten ongelmia. Katselleet kaupunkia, sen nupukiviä ylhäältä.

Miksi lintuperspektiivin katsoja on aina lokki, kesän lintu? En osaa kuvitella muuta. En varista, talitiaista, kurkiauraa, fasaania. Voi luoja, ei fasaania. Eikä riikinkukkoa. Miten se häntineen lentäisi? Ei tämä ole parodiaa. Ei kasuaaria. Ei haikaroita, ei korppeja, ei naakkoja. Ei varpusta.

Surullisissa lauluissa on jotain lohdullista. Jotain jaettua, kulunutta, turvallista.

1 Comments:

Anonymous va said...

Ken ei ole Sudenmorsianta lukenut, mutta meinaa, niin se kannattaa lukea ilman esittelyjä.

Jos kuitenkin haluaa lukea esittelyn, estelyistä huolimatta, niin täällä on yksi, joka menee ehkä liiankin syvälle.

Itse asiassa, esittelyä ei kannata lukea kirjan lukemisen jälkeenkään.

29/10/05 23:50  

Lähetä kommentti

<< Home

<