21.10.05

Elämänhallintaa

Olen päässyt sopusointuun pääsykoekirjan kanssa: heti kun siirrytään yhteiskunnallisesta näkökannasta yksilölliseen näkökantaan, hymistelen ja ponnahdan tämän tästä vällyistä olohuoneeseen julistamaan Kissalle kuntoutumisen ilosanomaa.

Erityisen ilahduttava on elämänhallintaa käsittelevä luku. Aiemmin olen vihannut tuota sanaa, koska hallitseminen ja haltuunotto ovat minusta vastenmielisiä termejä - ikään kuin ihminen voisi muka omistaa jotain! Etenkään elämää sen koko kirjossa, edes itselle osuvaa palaa siitä. Kirjassa elämänhallinnan käsitteeseen poraudutaan sen pelkän kukunnan sijaan, ja selviää, että on jaoteltu erilaisia elämänhallinnan tapoja: puhutaan ulkoisesta ja sisäisestä elämänhallinnasta.

Ulkoinen elämänhallinta tarkoittaa, että ihminen pystyy ohjaamaan elämänkulkuaan ilman, että hänestä riippumattoman tekijät vaikuttavat siihen oleellisesti. Kyse on siis itse asetettujen tavoitteiden toteutumisesta vastakohtana elämälle, jonka muovaavat erilaiset sattumanvaraiset tekijät. Sisäinen elämänhallinta taas tarkoittaa ihmisen kykyä sopeutua erilaisiin tilanteisiin ja taitoa hyväksyä erilaiset taphatumat elämän kokonaisuuteen kuuluvina osina.

Tutkimuskirjallisuudessa tehdään myös jako primaarisen ja sekundaarisen hallinnan välille. Primaarinen hallinta viittaa oman toiminnan mahdollisuuksien ja rajojen tutkimiseen, pyrkimykseen muuttaa maailmaa omien tarpeiden ja toiveiden mukaiseksi. Sekundaarinen hallinta taas koskee elämäntapojen hyväksymistä ja ymmärtämistä sekä luottamusta siihen, että vaikeuksista on mahdollista selvitä. Suora sitaatti: "Sen taustalla voidaan nähdä pyrkimys ymmärtää elämää ja maailmaa sekä itseä osana suurempaa kokonaisuutta, 'sovittautua osaksi maailmaa, elämän virtaa.' " Tekijät mainitsevat sekundaarisen hallinnan yhteyden sisäiseen elämänhallintaan. Lisäksi he huomauttavat, että "erityisen tyypillistä pyrkimys primaariseen hallintaan näyttää olevan kehittyneiden länsimaiden kansalaisille: meidän näyttää olevan vaikeaa myöntää sitäkään, että emme voi alistaa luonnonvoimia valtaamme, vaan ne osoittautuvat aina silloin tällöin mietä vahvemmiksi." (Silloin tällöin? Tässä on sama pointsi, minkä G.H. Mead tekee jo 1920-luvulla puhuessaan ihmisen kontrollimaniasta. Mutta Mead ei puhu vain länsimaisesta ihmisestä, vaan ihmisestä ylipäänsä.)

On jotenkin kauhean hassua lukea tuollaista tekstiä elämänhallinnasta ja tunnistaa hyvin nopeasti, kumpaan tapaan on painottunut (sekundaariseen ja sisäiseen, vaikka toisaalta siitä hakeekin potkua ulkoista hallintaakin päin). Tällaisiin jaotteluihin jää joskus hirvittävän helposti kiinni. Mutta sentään jotain sillä voi varmaankin selittää: esimerkiksi tiettyä vastahakoisuutta prekariaatin käsitettä kohtaan - prekariaattiajattelu tuntuu kritisoivan puutteita nimenomaan ulkoisessa elämänhallinnassa, jonka täydellisen haltuunoton ainakin itse katson olevan aika mahdoton tavoite. (Jostakusta tämä saattaa kuulostaa synkältä, mutta minusta se on aika vapauttava ajatus. Ja nimenomaan toimintaan vapauttava, ei toiminnasta vapauttava.)

Kesällä, kun juttelin uraohjauspsykologin kanssa pitkällisesti, en ajatellut itseäni kuntoutujana. Näin jälkeenpäin tajuan, että yhteiskunnan näkökulmasta olin sitä: ammatti-identiteettini oli täysin hukassa. En tiedä, tyydyttääkö lopputulema yhteiskuntaa, mutta itse olen aika sovussa itseni kanssa todettuani asiaa jaanattuani, ettei minulla tarvitse ollakaan mitään kiinteää ammatti-identiteettiä: ihmisyyden on riitettävä. Kaikille se ei näy riittävän. Pääsykoekirjan taulukot hätkäyttävät: parikymmentä prosenttia työssäkäyvistä terveistä ihmisistä kokee tarvitsevansa ammatillista kuntoutusta. Naisia on kuntoutuksen haluajista suurempi osa, mikä ei yllätä perinteiset sukupuoliroolit huomioonottaen.

Tuntuu hyvältä lukea kirjaa, jossa puhutaan itselle tärkeistä asioista: välittämisestä, huomioonottamisesta, yksilön näkökulman kunnioittamisesta ja varovasti rakentavampaan, mahdollistavampaan suuntaan tuuppimisesta. Ja silti, mikä ero kirjan alku- ja loppupuolen välillä! Puhe laeista ja asetuksista ja yhteiskunnan huoltosuhteesta sekä universaalitarpeista ovat niin kovaa, ilkeää, epäilyttävää, normittavaa. Vasta kun päästään kenttätasolle, astuu inhimillisyys kuvaan. Ehkä yhteiskunta on vain empatiaan liian suuri yksikkö? Ehkä liian usein unohdetaan, mitä säästöt ja verohelpotukset käytännössä tapaavat tarkoittaa yksilöiden elämässä, kun sosiaalinen kudos on joka tapauksessa edelleen rikki muuttoliikkeen jäljiltä? Ja ettei verokertymä koskaan riitä, tarvitaan muutakin kuin rahatalous.

Jos nyt olisi ystävänpäivä, taitaisin kirjoittaa kirjeet kaikille ihmisille, joiden ansiosta vielä olen kasassa. Sen sijaan, kun ei ole, kirjoitan vain lyhyen merkinnän siitä, kuinka eräs käsite avautuu alkeisoppimäärällisesti, ja sitten suuntaamme kaupunkiin ostamaan ristiäislahjaa sille pienelle tytölle, jolla on elämässään ala-asteikäisenä muitakin vaihtoehtoja kuin hikipajatyö ja prostituutio. Hellin koiria ja kissoja hivenen enemmän, tunnen lievää, mutta kalvavaa surullisuutta siitä, kuinka kylmiä ja kovia suomalaiset yhteisöt ovat. Ei ole hyvä ajatus liikaa riehata ystävyyden tärkeydestä ennen kuin jouluna - ihmiset nolostuvat niin helposti. Joskus olen halannut jotakuta kiitollisena, ja toinen on jäykistynyt, työntänyt pois kiusaantuneena, sanonut: "Älä viitsi. Ei se nyt niin ihmeellistä ole."

Raskainta on niinä hetkinä, kun kiitollisuus kielletään. Mikä siinä tuntuu pahalta, sekö että tajuaa äkisti, kuinka paljon on vastuussa toisten hyvin- tai pahoinvoinnista? Ja sitten toinen kysymys: Miten olla kiitollinen systeemille, jonka ainoat kasvot ovat ne samat, joita on oppinut vihaamaan, koska ne sanovat sellaisia asioita kuin: "Älä vääntyile, vaan istu suorassa!" ja "Jos kerrat tiedät, mikset viitannut? Pettikö deodorantti? Seisomaan, ja jos jäät tästä kiinni vielä, tulee myös jälki-istuntoa!" ja "Et voi aivan tosissasi olla tuota mieltä. Koettaisit nyt ajatella edes joskus."

9 Comments:

Anonymous Anu said...

Hieno kirjoitus!

Itsekin kuulun myös siihen kastiin, jonka ammatti-identiteetti on hukassa, mutta aikani pähkäiltyäni tajusin, että on muitakin tapoja määrittää itsensä kuin työn kautta. Minulle tuntuu hyvin vieraalta se tapa, jota olen huomannut monien harrastavan - että esittelytilanteissa mainitaan ammatti, vaikkei kyseessä olisikaan työhön liittyvä tilaisuus. Minä määrittelen itseni ensisijaisesti persoonallisuuteni, toissijaisesti kiinnostukseni kohteiden kautta ja työ tulee jossakin kaukana perässä.

21/10/05 18:31  
Anonymous ruu said...

Hieno homma, että pääsykoekirjasta löytyi uusi ulottuvuus. Motivaationkin kannalta!

Mitä olisi maailma ilman niitä, jotka eivät viittaa vaikka tietävät ja niitä jotka kiemurtelevat eivätkä koskaan istu suorassa? Minkälainen maailma se olisi? Hui.

22/10/05 02:48  
Blogger JP said...

Hyviä pointteja kaikilta, joskin tuo kiitollisuuden tunne terminä vähän mietitytti. Mahdollisuuksia systeemi voi ja pitääkin tarjota, mutta vieroksun julkisen kiitoksen kerjäämistä. Se on vihonviimeisin vallankäytön tapa, joka kielipelin kautta tulee ilmi esimerkeissäsi.

Onnelliset ihmiset tuovat parhaat tulokset millä mittarilla tahansa.

22/10/05 09:48  
Blogger Veloena said...

Miksi ihmeessä yhteiskuntaa kohtaan ei saisi tuntea kiitollisuutta? Tunnenhan kiitollisuutta myös ystäviä, ekosysteemiä jne. kohtaan. Ei kai yhteiskuntaan osallistuminen onnistu kauhean saumattomasti ilman kiitollisuutta? Vai mitä JP tarkoittaa?

Ongelma on minusta siinä, että se pinta, jota kautta tutustumme yhteiskuntaan, on usein vinoutunut; esim. koulun autoritaarinen pakko-ote lapsiin, jotka totta puhuen olisivat terveempiä ja onnellisempia metsässä juosten ja siitä raportoiden kuin pulpeteissaan selkä kipeänä liikehtien. Hyvissä tarkoituksissa on vielä paljon hiottavaa, mutta kyllä minusta esim. ajatus, ettei olisi kiitollinen ilmaisesta koulutuksesta, on aivan käsittämätön.

En ole varma, voidaanko sanoa, että kuuluu olla kiitollinen yhteiskunnalle, mutta tuntuisi oudolta, jos joku ei olisi kiitollinen kaikista niistä ponnisteluista, joita onnellisuuden mahdollisuuksiemme eteen on tehty!

22/10/05 11:39  
Anonymous Anonyymi said...

Veloena,

Yhteiskunta kiittää kiitoksista, mutta toteaa samalla, ettei yhteiskunta pelkillä kiitoksilla elä. Hommaa siis kunnon duuni, jotta voit maksaa paljon veroja. Tee/adoptoi pari lasta ja kasvata niistä kunnollisia, kuluttavia kansalaisia (so. "insinöörejä").

-YHTEISKUNTA

22/10/05 16:44  
Blogger Veloena said...

Ja minä kun kuvittelin, että ne toiset maksavat, ja minä pidän henkeä yllä.

Onkohan tämä versaaleinen YHTEISKUNTA kenties sukua JUMALALLE (yksi monista) joka välillä myös kommentoi täällä, ja kenties myös Matin blogissa riehuneille useammillekin PUOLUEILLE?

YHTEISKUNTA hyvä, kuntoutumisprosessini on kesken. Minun pitää ensin saada AMMATTI, jolla saan sitä duunia, eiksniin. Eli venaa sekka, täytyy lukea pääsykokeisiin ja opiskella lisää.

Olisit ollut vähän johdattelevampi aiemmin, ei tarvitsis nyt valittaa.

22/10/05 23:33  
Blogger Timo said...

Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

23/10/05 10:14  
Blogger Timo said...

Oli pakko korjata pilkkuvirhe...

I AM MATTI: Mulla on tienesti, ajattelen pienesti...

Minä moittisin yhteiskuntaa pikemminkin liian pitkälle menevästä johdattelevuudesta: haasteet esitetään kautta rantain, koulunkäynnin ja muun leikin varjolla. Minusta koulu oli hieno juttu: toiset oppilaat ja opettajat saattoivat olla rajoittuneita, mutta asian ydin, tieto ja oppiminen, sai tayden tukeni - olin luottavainen ja halukas jatkamaan samalla tiellä. Nyt pelkään, että koulun ydin ja perimmäinen totuus olikin koulukiusaaminen, joka ei voinut juuri vähempää kiinnostaa. En ollut varautunut suomalaiseen yhteiskuntaan.

23/10/05 10:25  
Blogger Veloena said...

Niin, Python.

Mulla on niiden vuoropuhelut kirjana, jota toisinaan luen ja nauran vähän surullisesti. Aikanaan nauroin vähän iloisemmin, kun en vielä tiennyt.

28/10/05 13:10  

Lähetä kommentti

<< Home

<