19.10.05

Esinäytös/jälkinäytös

Joki virtaa tällä kerralla merta päin. Vaikka kumpikin vakuuttaa, ettemme tunne kaupunkia hyvin ja että saatamme eksyä - A:lla karttakin mukana - luovimme rantaan suorinta tietä. Turku on Pariisin ja 1990-luvun Kallion risteytys. (Pidän enemmän 1990-luvun Kalliosta jaksamatta perustella sitä itsellenikään.) Nostalgia silaa penkat ja puistonpenkit.

Kopistamme kirjakahvilaan sisään, mies ikkunan luota nyökkää. "Mutta hyvänen aika, kello on vasta viisitoista yli viisi", toteaa A. Mies katsoo meitä uteliaana, pitäisikö hänet tuntea? Hyvänen aika, sanokoon hei, jos tuntee. "No mutta, ei me täällä nojailla kolmea varttia!" puuskahdan. "Kävellään se aika." Astumme takaisin ulkosalle, ei tunnu lokakuulta.

Kävelemme joenpenkkaa, humanistitytöt pitkine hiuksinemme ja ideaaleinemme. Kyselen A:lta tämän kustantamotöistä, käsikirjoitusten arvioinnista ja sensellaisesta, ja vastaus on oireellinen sisältäen useita sanojen "tuote" ja "kohderyhmä" esiintymiä. A:ta väsyttää. "Minulle se on nyt suunnitelma aa, jos en pääse fysioterapiaan", tunnustan, "tunkea jalkaa oven väliin. Jos ei muuta, niin siihen vittuuntuakseni." Vittuuntuminen on tähänkin asti ollut hyvä mahdollisten urien karsimisen metodi, vaikka jalan tunkeminen tieten tahtoen oven väliin kuulostaakin ikävästi ruskavilta luilta ja ligmenteiltä.

Ylitämme joen, kävelemme toisella puolella jonkinlaisen aukion laitaa. Tiettyjen talojen kulmat kylpevät sellaisessa valossa, että on pysähdyttävä kuvaamaan. "Seis", sanon "Hieno valo!" A seisoo kärsivällisesti, odottaa. Sitten jatkamme, sielläpäin on etnisiä kauppoja, ikkunan eteen nostettu varastohyllyä ja hyllylle painavia kasviöljykanistereita värikkäin etiketein. Takaisin joelle. Laskeudumme uteliaina portaat ounastellen pääsevämme katsomaan sillanalusta. Sillan alle pääsisi vain ryömien naurettavan pientä koroketta. Päätämme olla molskahtelematta vahingossa jokeen.

"Viimeksi joki virtasi toiseen suuntaan", kerron, "mereltä sisämaahan. Niin se kuulemma tekee aina keväisin." A nyökkää, sanoo: "Sepä erikoista." Katselemme vettä vielä hetken. Sen pinnassa on kummallisia värähdyksiä. A arvelee niiden olevan hyönteisiä, minä kaloja. Olen näkevinäni kyljen veden alla, välähtävän kyljen värähdyksen alla. En ole varma, onko se vain heijastuksen välähdys tai voimakasta kuvittelua. Menen kyykkyyn, jospa sammakkoperspektiivistä näkisi paremmin. Mutta penkka on korkea, vesi edelleen alapuolella. Käännymme takaisin, nyt portaat on noustava.

Tulemme sisään, nyökännyt mies istuu edelleen pöydässä edessään pino buddhalaisuudesta kertovia kirjoja ja sanoo tällä kerralla myös hei. Mutta myös T on siellä ja väittää, ettei oikeasti istu siinä tuolissa, jossa istuu. Oikeasti hän istuu nojatuolissa, tässä kovassa tuolissa vain materiaalisesti. "Anteeksi, minä näin vain sinun materiaalisen ulkomuotosi", sanon. T virnistää ja näyttää konetekniikan kirjojaan.

En ryhdy ajattelemaan, onko maailma pelkkää vaikutelmaa. (On keloja, joille mahtuu koko elämä, mutta vähän yksipuolista se kai olisi.) Ihmisiä tulee vähitellen paikalle, myös yksi blogituttu. Buddhalainen päättää liittyä seuraan siltä istumalta enkä tule edes kysyneeksi, pitääkö hän Gary Snyderista. Hämmästyksekseni tajuan, että kirjallisuuden luontokäsityksistä kiinnostuneita näyttää olevan Turussa jopa enemmän kuin Helsingissä. "Aloita", sanoo T. Avaan suuni ja tajuan äkkiä, etten ole kerinnyt edes jännittää tarpeeksi. Ihmiset näyttävät kaikki kovin sympaattisilta ja saattavat jopa osallistua keskusteluun.

Jälkeenpäin Kissan kummitäti ottaa meidät autoonsa ja ajeluttaa ympäri kaupunkia. Katsomme vanhan valimon rakennuksen, tädin työpaikat, kuulemme turkulaisesta mentaliteetista. (Kaikilla muilla kaupungeilla paitsi Helsingillä tuntuu olevan mentaliteetti. Tai ehkä tänne muualta muuttaneet puhuvat myös helsinkiläisestä mentaliteetista, mutta vain silloin kuin paikallisia ei ole kuulemassa ja protestoimassa.) Turkulaiset vaikuttavat idyllisen itsetietoisilta käyntinsä verkkaisuudessa. Vai näenkö vain täällä verkkaisuutta? Helsingissä sen tulkitsee lehmänhitaiksi löntyksiksi mukavan vauhdin jalkakäytävillä. Turussa hitaus ei vaikuta töllistelevältä. Ja se, kuinka kirjakahvilassa vieraat ihmiset puhuvat toisilleen, on jännittävää.

Olen eksotismin pimeissä uumenissa. Juna tempaa sieltä, asettaa paikantumattomaan välitilaan, käytävänpuoleiselle istuimelle halki pimeän syöksyvässä kappaleessa. Aluksi olemme asiallisia, lopuksi nauramme kippurassa pystymättä lopettamaan. Mietimme postimyyntikauppaa, jonka tunnuslause olisi "Eettistä kauppaa jo vuodesta 2005. Ostakaa meiltä kiinteät keskikokoiset objektinne!" Tarjolla olevat tuotteet olisi jaoteltu Maslow'n tarvehierarkian mukaisesti ja vääränvärisen pussilakanan palauttaneelle ihmiselle tulisi se sama pussilakana bumerangina paluupostissa närkästyneen kirjelmän säestämänä: "Hyvä kohderyhmämme henkilö, miten niin lakana on väärän värinen? Muistuttaisimme, että tiukasti tarkastellen, värejä ei joidenkin teorioiden mukaan ole edes objektiivisesti olemassa. Nimetkää lakana siniseksi ja nukkukaa siinä hyvin."

Käpylän ravis on pimeä yöllä, tietokone suostuu viimein käynnistymään muistettuani, että chkdsk-ohjelmaan voi liittää valitsimen /r, korjaa olettamatta suoralta käsin levyä ehjäksi vastoin kaikkia terveen järjen todisteita. Tietokone surisee ja fiksaa puolitoista tuntia, mutta onnistuu korjaamaan ongelmansa itse. Kun se viimein suostuu käynnistymään, sen voi sammuttaa hyvin mielin.
<