Vita passiva
Olen edennyt suhteessani Arendtin Vita Activaan siihen pisteeseen, että välttelen aktiivisesti paksuun sinikantiseen opukseen tarttumista. Teeskentelen olevani liian väsynyt tai jotain. Arendtilla on kummallinen hinku päästä asioiden taakse, sinne minne ei voi nähdä edes periaatteessa. (No jaa, inhottavasti ajatellen, kaipa ihminen, joka seurusteli Heideggerin kanssa, on jotenkin polttomerkitty siitä eteenpäin. Vaikka kävisikin julkisuudessa kritiikkiä exänsä teesien tiettyjä puolia vastaan, kuten kai me kaikki muutkin teemme.)
Koska sama saavuttamattoman hinku vaivaa itseäni toisinaan, tuomitsen sen kahta hirmuisemmin. Arendt kirjoittaa, että emme voi koskaan tietää kuka olemme, ainoastaan mitä olemme, mitä olemme tehneet ja suorittaneet. Mikä se kuka on? Mikä on se minä, jota ei voi tietää? Miksi sellainen pitää olettaa? Jotta voisi sanoa, että on minussa jokin osa, jota tapahtumat eivät koskaan ulottuneet ravistamaan, puremaan ja kutittamaan?
Jotenkin tuntuu siltä, että haetaan mahdotonta. Sama ikuinen kaipuu noumenaa kohtaan, tosin persoonan kontekstissa. Pragmatisteihin ihastuin, koska heillä tuo kaipuu on naamioitu tarkemmin kuin muilla. Mutta kyllä se sieltäkin löytyy, siitä mahtavasta Luonnon (kyllä, suurella) kokonaisuudesta, joka on olemassa kokemisen ja tempoilun ulkopuolellakin puhtaan spekulatiivisesti ja ainoastaan alaviitteissä. Mutta Dewey ja Mead eivät sentään sotke persoonaan mitään minää, jota ei voi havaita: heillä, kuten Damasiollakin, itsetajunta laahaa hetken jäljessä ja usein katoaa kokonaan tekemiseen. (Olen kyllä aika yksipuolinen olento lukutottumuksiltani nyt, kun ei ole pakko tarttua mihinkään muuhun kuin pesukoneen säätörenkaaseen, polkupyörän tankoon ja keittiörättiin.)
Vonnegutin Galapagoksessa on visio ihmiskunnan tulevaisuudesta ilman tuota itsetietoisuutta tai itsetajuisuutta. (En ole varma, onko -tietoisuus oikea pääte tässä yhteydessä. Ylipäänsä, on vaikeaa uskoa, että tietäminen olisi kovin keskeinen funktio ihmisille näiden toimintaympäristöissä, mikäli tiettyjä yliopiston laitoksia hupaisine henkilöhahmoineen ei oteta huomioon. Ne muodostavat ihmiskunnasta häviävän pienen osan.) Se kannattaa lukea, jos tuntuu siltä, että ikuinen flow voisi olla yksinomaan hyvä asia. (En ole varma siitäkään, käytänkö flowta täysin kerettiläisesti. Mutta niinhän kaikki muutkin käsitteille tekevät: vääntävät niiden sisään yhä uusia ilmiöitä, unohtavat varsinaisen leivän. Sen verran olen lukenut teorioita, että tiedän Jean-Jacques Lecerclen olevan oikeassa eräässä nonsensen filosofian ajatuksessaan: kieli on usein väkivaltaa, sen keskeinen ominaisuus on Herttakuningattaren huuto: "Pää poikki!")
Työkaveri sanoo, että blogissa kuulostan paljon kovemmalta ja julmemmalta kuin todellisuudessa. Se taatusti pitää paikkansa. Kuka tahansa, anteeksi, mikä tahansa, kuulostaa sanoina julmemmalta kuin todellisuudessa. Sillä todellisuus on unta, liukumaa, sopeutumista, ja sanat taas muuri, joka pysäyttää hetkeksi mielipiteiden ja asenteiden liudentumisen ja sekoittumisen. Ainakin jos ajatellaan, kuten meitä individualistisen kulttuurin kakruja on opetettu, että sanat ovat itsenäinen monologinkappale, eivätkä vain yksi puheenvuoro keskustelussa, jonka päättymistä ei kai kukaan odota, että mikäli juuri tämä puheenparsi jää viimeiseksi ja sen jälkeen seuraa hiljaisuus, sanoja ajattelee: Herramunjee, nyt mä taisin puhua kyllä ohi suuni. Sanokaa nyt takaisin, että voin liudentaa mielipidettäni aste asteelta. Sanat, samalla tavoin kuin maalaus, josta Szymborska kirjoittaa runossaan "Ihmisiä sillalla", väittävät joidenkin mielestä implisiittisesti todellisuudesta jotain, mikä ei siinä päde. Toisten mielestä ne ovat oma todellisuutensa.
Kallistun jo ties kuinka monetta vuotta jälkimmäiselle kannalle. En myöskään aseta todellisuuksia mihinkään pysyvään hierarkiaan, koska en halua asettaa erilaisia käytäntöjä ja harrasteita pysyvään hierarkiaan. (Tämän takia, ounastelen, sanotaan leipää JA sirkushuveja, ei leipää TAI sirkushuveja, valitse toinen, kumpi. Sillä eikö pelkkä leipä - enkä ole varma, onko se jähmettäminen vai liike, tämä jääköön avoimeksi, minua avoimuus ei haittaa ollenkaan - ilman sirkushuveja olisi sellileipää, jota purressa mietitään, mitä merkitystä elämällä oikein voi edes olla, ja eikö pelkkä sirkushuvi toisaalta kaihertaisi ikävästi ja kuihduttaisi vähän kerrassaan kupliviin näkyihin? Moni ajattelee automaattisesti, että jähmettäminen on leipä, mutten olisi siitä niin varma. Teoriat ovat ihmeellisen kauniita, mutta niin on niiden murtuminenkin, epävarmuus.) Todellisuus, monikossa.
Kirjaston keinovalot, kahdenmuotoiset: putket ja renkaat. Alkuiltapäivä, en halua muistella enkä aina edes muistaa. En suostu pahoittamaan mieltäni enkä taatusti halua pahoittaa toistenkaan mieltä. Istun, mietin pahuuden ongelmaa. Kun mies ostaa kopiokortin, tuon rahasta takaisin ja unohdan tuoda kortin. "Saisinko sen kortin myös?" kysyy mies. "Minkä?" sanon takaisin hämmästyen, pohtien samaan aikaan putkia ja renkaita ja sitä, voiko tahatonta julmuutta ollakaan, eiköhän julmuus aina edellytäkin jonkinlaisen tietoisuuden, että pitäisi tehdä toisin. "Sen kopiokortin, jonka juuri maksoin", sanoo mies kärsivällisesti.
"Ai SEN", sanon ja kävelen kassakoneelle, jonka vieressä kortit ovat. Nappaan yhden, tuon, ojennan. Olen taas epäonnistunut läsnäolossa ja kohtaamisessa miettiessäni joutavia ikuisuuskysymyksiä. En jaksa surra. Seuraava asiakas paremmin.
Heti istuuduttuani liu'un uudelleen pahuuden ongelman pariin. Pohdin, ovatko muutkin halunneet olla koneita joissain elämänsä vaiheissa, onko konehalu transhumanismin ajavia voimia ja niin edelleen. Kuinka tuskallista onkaan tajuta, että vaikka on kuinka nopea ja samalla huolellinen jossain mekaanisessa työssä kuten kertolaskussa, ei silti koskaan yllä koneeksi. "Laskee tasaisesti kuin kone ja kirjoittaa siististi kuin kone", kuuluu erään lapun toteamus. Ilmeisesti ilmaisun tarkoitus on olla kehu. Takerrun noihin sanoihin niin kauan, että kuvittelen voivani myös pyöräillä, juosta ja niin edelleen kuin kone. Viisitoistavuotiaana polvet pettävät. Niitä ei ole edelleenkään korvattu varaosin. Olen vain vaihtanut metaforan. Ei, en aio käyttää tietokonemetaforaa tässä yhteydessä.
Ensimmäisen kauhuntunteen koneenaolon mahdottomuudesta saan ensimmäisellä luokalla, vai onko se ylemmällä, en muista, laskukokeessa. Opettaja luettelee kateederilta kertolaskut, niiden tulokset kirjoitetaan pieneen koevihkoon allekkaisille riveille, joille on ensin kirjoitettu numerot yhdestä kymmeneen. Normaalisti vastaan heti ja ongelmitta, mutta tällä kerralla jotain on pielessä. "Lasku yksi: kuusi kertaa kolme." En tajua, miksen nyt näekään vastausta. Kynä tuntuu omituiselta kädessä, tuoli heijaa alla, ikkunan takana on liian sinistä. Hopotan lukuja mielessäni, koetan tehdä yhteenlaskuna, pinnistelen, pää ei toimi. Mitä tämä on? Opettaja sanoo jo kohtaa kaksi. Arvaan kummatkin kohdat. Itse asiassa, arvaan jokaisen laskun, ja pelkään kuollakseni, mitä tämä oikein on. Vien vihon eteen pää painuksissa. Kukaan ei kysy, miten meni, eihän minulla ole sydänystävää luokassa. Olen vasta kasvamassa stoalaiseksi ja kyynikoksi ja sitten niidenkin yli. Yleensä vien vihon iloisena ja hymyilen opettajalle välittämättä lapsista.
Myöhemmin päivällä, seuraavan tunnin aikana, pyörryn ja valahdan tuolilta lattialle. Joudun terveydenhoitajan pedille, kuumetta on yli kolmekymmentäyhdeksän. Saan kokeesta 6/10, se tarkoittaa kuutta kymmenestä. Äiti koettaa lohduttaa, että opettajahan tietää, että olin silloin sairas, ei kukaan voi odottaa, että kovassa kuumeessa osaisi kaikki, ihme että jokin oli oikein, suurin osakin. Mutta tuloksen vieressä ei ole kolmea lintuleimaa, kuten tavallisesti, eikä yhtään kultatähtitarraa. Se on levottomuutta herättävää. Pahempaa kuitenkin on, että tietää, etteivät luvut tottele aina, kun niitä kutsuu leikkimään. Olen kuvitellut pitkään, että ne ovat toisenlaisia kuin ihmiset, en koskaan ajattele lapsia lapsina vaan ihmisinä, kuin ihmiset jotka soittaessa ja kysyessä mentäiskö kivitehdasta sanovat, etteivät voi, ettei huvita, että niillä on parempi kaveri kylässä. (Osa pahuuden ongelmaa on, ovatko lapset julmia vai eivät. Eiköhän vastaus sisällä jälleen sanan "toisinaan".) Ihmiset jotka yksi päivä ilmoittavat, että eivät enää aio tulla sille samalle balettitunnille, koska he harrastavat nykyään laskettelua tai diskotanssia tai mitälie. Olen kuvitellut luvut toisenlaisiksi, samanlaisiksi kuin puut.
Myöhemmin huomaan, ettei puihinkaan ole luottamista. Ne katoavat, tulee kone ja vääntää kannotkin pois. Myöhemmin, sorapatja. Ensimmäinen kerros, ja toinen, useita, pintarakenne, hissit. Seuraavana kesänä viimeistään asukkaita, jotka ovat ihmisiä ja siten jonkin tuntemattoman kausaliteetin piirissä.
Jos haluaa koneenkaltaista varmuutta, ehkä tähtitieteestä innostuminen ei ole lainkaan huono idea. Ainakaan sinne asti, kunnes sokeutuu.
(Olen hyvällä tuulella kirjattuani erään ajatuksen ylös pitkästä aikaa. Kuvittelin jo unohtaneeni, mutta näköjään mitään ei unohda, ainakaan vahingossa.)
Koska sama saavuttamattoman hinku vaivaa itseäni toisinaan, tuomitsen sen kahta hirmuisemmin. Arendt kirjoittaa, että emme voi koskaan tietää kuka olemme, ainoastaan mitä olemme, mitä olemme tehneet ja suorittaneet. Mikä se kuka on? Mikä on se minä, jota ei voi tietää? Miksi sellainen pitää olettaa? Jotta voisi sanoa, että on minussa jokin osa, jota tapahtumat eivät koskaan ulottuneet ravistamaan, puremaan ja kutittamaan?
Jotenkin tuntuu siltä, että haetaan mahdotonta. Sama ikuinen kaipuu noumenaa kohtaan, tosin persoonan kontekstissa. Pragmatisteihin ihastuin, koska heillä tuo kaipuu on naamioitu tarkemmin kuin muilla. Mutta kyllä se sieltäkin löytyy, siitä mahtavasta Luonnon (kyllä, suurella) kokonaisuudesta, joka on olemassa kokemisen ja tempoilun ulkopuolellakin puhtaan spekulatiivisesti ja ainoastaan alaviitteissä. Mutta Dewey ja Mead eivät sentään sotke persoonaan mitään minää, jota ei voi havaita: heillä, kuten Damasiollakin, itsetajunta laahaa hetken jäljessä ja usein katoaa kokonaan tekemiseen. (Olen kyllä aika yksipuolinen olento lukutottumuksiltani nyt, kun ei ole pakko tarttua mihinkään muuhun kuin pesukoneen säätörenkaaseen, polkupyörän tankoon ja keittiörättiin.)
Vonnegutin Galapagoksessa on visio ihmiskunnan tulevaisuudesta ilman tuota itsetietoisuutta tai itsetajuisuutta. (En ole varma, onko -tietoisuus oikea pääte tässä yhteydessä. Ylipäänsä, on vaikeaa uskoa, että tietäminen olisi kovin keskeinen funktio ihmisille näiden toimintaympäristöissä, mikäli tiettyjä yliopiston laitoksia hupaisine henkilöhahmoineen ei oteta huomioon. Ne muodostavat ihmiskunnasta häviävän pienen osan.) Se kannattaa lukea, jos tuntuu siltä, että ikuinen flow voisi olla yksinomaan hyvä asia. (En ole varma siitäkään, käytänkö flowta täysin kerettiläisesti. Mutta niinhän kaikki muutkin käsitteille tekevät: vääntävät niiden sisään yhä uusia ilmiöitä, unohtavat varsinaisen leivän. Sen verran olen lukenut teorioita, että tiedän Jean-Jacques Lecerclen olevan oikeassa eräässä nonsensen filosofian ajatuksessaan: kieli on usein väkivaltaa, sen keskeinen ominaisuus on Herttakuningattaren huuto: "Pää poikki!")
Työkaveri sanoo, että blogissa kuulostan paljon kovemmalta ja julmemmalta kuin todellisuudessa. Se taatusti pitää paikkansa. Kuka tahansa, anteeksi, mikä tahansa, kuulostaa sanoina julmemmalta kuin todellisuudessa. Sillä todellisuus on unta, liukumaa, sopeutumista, ja sanat taas muuri, joka pysäyttää hetkeksi mielipiteiden ja asenteiden liudentumisen ja sekoittumisen. Ainakin jos ajatellaan, kuten meitä individualistisen kulttuurin kakruja on opetettu, että sanat ovat itsenäinen monologinkappale, eivätkä vain yksi puheenvuoro keskustelussa, jonka päättymistä ei kai kukaan odota, että mikäli juuri tämä puheenparsi jää viimeiseksi ja sen jälkeen seuraa hiljaisuus, sanoja ajattelee: Herramunjee, nyt mä taisin puhua kyllä ohi suuni. Sanokaa nyt takaisin, että voin liudentaa mielipidettäni aste asteelta. Sanat, samalla tavoin kuin maalaus, josta Szymborska kirjoittaa runossaan "Ihmisiä sillalla", väittävät joidenkin mielestä implisiittisesti todellisuudesta jotain, mikä ei siinä päde. Toisten mielestä ne ovat oma todellisuutensa.
Kallistun jo ties kuinka monetta vuotta jälkimmäiselle kannalle. En myöskään aseta todellisuuksia mihinkään pysyvään hierarkiaan, koska en halua asettaa erilaisia käytäntöjä ja harrasteita pysyvään hierarkiaan. (Tämän takia, ounastelen, sanotaan leipää JA sirkushuveja, ei leipää TAI sirkushuveja, valitse toinen, kumpi. Sillä eikö pelkkä leipä - enkä ole varma, onko se jähmettäminen vai liike, tämä jääköön avoimeksi, minua avoimuus ei haittaa ollenkaan - ilman sirkushuveja olisi sellileipää, jota purressa mietitään, mitä merkitystä elämällä oikein voi edes olla, ja eikö pelkkä sirkushuvi toisaalta kaihertaisi ikävästi ja kuihduttaisi vähän kerrassaan kupliviin näkyihin? Moni ajattelee automaattisesti, että jähmettäminen on leipä, mutten olisi siitä niin varma. Teoriat ovat ihmeellisen kauniita, mutta niin on niiden murtuminenkin, epävarmuus.) Todellisuus, monikossa.
Kirjaston keinovalot, kahdenmuotoiset: putket ja renkaat. Alkuiltapäivä, en halua muistella enkä aina edes muistaa. En suostu pahoittamaan mieltäni enkä taatusti halua pahoittaa toistenkaan mieltä. Istun, mietin pahuuden ongelmaa. Kun mies ostaa kopiokortin, tuon rahasta takaisin ja unohdan tuoda kortin. "Saisinko sen kortin myös?" kysyy mies. "Minkä?" sanon takaisin hämmästyen, pohtien samaan aikaan putkia ja renkaita ja sitä, voiko tahatonta julmuutta ollakaan, eiköhän julmuus aina edellytäkin jonkinlaisen tietoisuuden, että pitäisi tehdä toisin. "Sen kopiokortin, jonka juuri maksoin", sanoo mies kärsivällisesti.
"Ai SEN", sanon ja kävelen kassakoneelle, jonka vieressä kortit ovat. Nappaan yhden, tuon, ojennan. Olen taas epäonnistunut läsnäolossa ja kohtaamisessa miettiessäni joutavia ikuisuuskysymyksiä. En jaksa surra. Seuraava asiakas paremmin.
Heti istuuduttuani liu'un uudelleen pahuuden ongelman pariin. Pohdin, ovatko muutkin halunneet olla koneita joissain elämänsä vaiheissa, onko konehalu transhumanismin ajavia voimia ja niin edelleen. Kuinka tuskallista onkaan tajuta, että vaikka on kuinka nopea ja samalla huolellinen jossain mekaanisessa työssä kuten kertolaskussa, ei silti koskaan yllä koneeksi. "Laskee tasaisesti kuin kone ja kirjoittaa siististi kuin kone", kuuluu erään lapun toteamus. Ilmeisesti ilmaisun tarkoitus on olla kehu. Takerrun noihin sanoihin niin kauan, että kuvittelen voivani myös pyöräillä, juosta ja niin edelleen kuin kone. Viisitoistavuotiaana polvet pettävät. Niitä ei ole edelleenkään korvattu varaosin. Olen vain vaihtanut metaforan. Ei, en aio käyttää tietokonemetaforaa tässä yhteydessä.
Ensimmäisen kauhuntunteen koneenaolon mahdottomuudesta saan ensimmäisellä luokalla, vai onko se ylemmällä, en muista, laskukokeessa. Opettaja luettelee kateederilta kertolaskut, niiden tulokset kirjoitetaan pieneen koevihkoon allekkaisille riveille, joille on ensin kirjoitettu numerot yhdestä kymmeneen. Normaalisti vastaan heti ja ongelmitta, mutta tällä kerralla jotain on pielessä. "Lasku yksi: kuusi kertaa kolme." En tajua, miksen nyt näekään vastausta. Kynä tuntuu omituiselta kädessä, tuoli heijaa alla, ikkunan takana on liian sinistä. Hopotan lukuja mielessäni, koetan tehdä yhteenlaskuna, pinnistelen, pää ei toimi. Mitä tämä on? Opettaja sanoo jo kohtaa kaksi. Arvaan kummatkin kohdat. Itse asiassa, arvaan jokaisen laskun, ja pelkään kuollakseni, mitä tämä oikein on. Vien vihon eteen pää painuksissa. Kukaan ei kysy, miten meni, eihän minulla ole sydänystävää luokassa. Olen vasta kasvamassa stoalaiseksi ja kyynikoksi ja sitten niidenkin yli. Yleensä vien vihon iloisena ja hymyilen opettajalle välittämättä lapsista.
Myöhemmin päivällä, seuraavan tunnin aikana, pyörryn ja valahdan tuolilta lattialle. Joudun terveydenhoitajan pedille, kuumetta on yli kolmekymmentäyhdeksän. Saan kokeesta 6/10, se tarkoittaa kuutta kymmenestä. Äiti koettaa lohduttaa, että opettajahan tietää, että olin silloin sairas, ei kukaan voi odottaa, että kovassa kuumeessa osaisi kaikki, ihme että jokin oli oikein, suurin osakin. Mutta tuloksen vieressä ei ole kolmea lintuleimaa, kuten tavallisesti, eikä yhtään kultatähtitarraa. Se on levottomuutta herättävää. Pahempaa kuitenkin on, että tietää, etteivät luvut tottele aina, kun niitä kutsuu leikkimään. Olen kuvitellut pitkään, että ne ovat toisenlaisia kuin ihmiset, en koskaan ajattele lapsia lapsina vaan ihmisinä, kuin ihmiset jotka soittaessa ja kysyessä mentäiskö kivitehdasta sanovat, etteivät voi, ettei huvita, että niillä on parempi kaveri kylässä. (Osa pahuuden ongelmaa on, ovatko lapset julmia vai eivät. Eiköhän vastaus sisällä jälleen sanan "toisinaan".) Ihmiset jotka yksi päivä ilmoittavat, että eivät enää aio tulla sille samalle balettitunnille, koska he harrastavat nykyään laskettelua tai diskotanssia tai mitälie. Olen kuvitellut luvut toisenlaisiksi, samanlaisiksi kuin puut.
Myöhemmin huomaan, ettei puihinkaan ole luottamista. Ne katoavat, tulee kone ja vääntää kannotkin pois. Myöhemmin, sorapatja. Ensimmäinen kerros, ja toinen, useita, pintarakenne, hissit. Seuraavana kesänä viimeistään asukkaita, jotka ovat ihmisiä ja siten jonkin tuntemattoman kausaliteetin piirissä.
Jos haluaa koneenkaltaista varmuutta, ehkä tähtitieteestä innostuminen ei ole lainkaan huono idea. Ainakaan sinne asti, kunnes sokeutuu.
(Olen hyvällä tuulella kirjattuani erään ajatuksen ylös pitkästä aikaa. Kuvittelin jo unohtaneeni, mutta näköjään mitään ei unohda, ainakaan vahingossa.)
Halaus,Veloena at 14:08
2 Comments:
"(Olen hyvällä tuulella kirjattuani erään ajatuksen ylös pitkästä aikaa. Kuvittelin jo unohtaneeni, mutta näköjään mitään ei unohda, ainakaan vahingossa.)"
Minulla on huono omatunto, kun en kulje muistikirja mukanani. Sellainen ihminen, joka oikeasti haluaa kirjoittaa työkseen luovaa tekstiä, kantaa tietysti pientä muistikirjaa mukanaa, muistaa ottaa sen mukaansa, kun syöksyy ulos talosta... Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tärkeimmät asiat muistaa aina. Jos on ihan tosi, tosi, tosi hyvä idea, niin kyllä se hyppä mieleen sitten uudestaan. Jotkut jutut ovat palautuneet mieleeni vuosien jälkeen, jotkut asiat kannattaa panna hautumaan vuosiksi, aika testaa niitä. Jos vielä 10 vuoden kuluttuakin asia tulee mieleen ja tuntuu kiinnostavalta ja freesiltä, silloin siinä täytyy olla sitä jotakin.
Vaikka kyllä joskus harmittaa, kun ilman muistikirjaa monet hauskat ja käyttökelpoiset lauseet häviävät. Toisaalta taas hukkaan papereita koko ajan.
Siis sulkeisissa oli totuus: mitään ei unohda vahingossa. Tosi on.
Ruu, lainaus Wallace Stevensilta (suom. Jukka Kemppainen), minulle kovin tärkeä:
"Aika näkee vaivaa synnyttääkseen palkitsevan ajatuksen. Joskus se onnistuu, kun päivä unettää, niin ylimalkaisesti, ettei sitä kirjoiteta merkein."
Tullakseen muuta kuin kirjallisen kulttuurin kirjoittajaksi kannattaa heittää murhe alati mukana kulkemattomasta työvihkosta. Herramunjee, eihän meillä mitään tulosvastuuta ole tässä toimessamme, jota harjoitamme pelkästä päähänpinttymästä, palkatta ja tavoitteitta! Kyse on valinnasta. Haluaako oikeasti, vai haluaako vain. Millaista haluaa.
Minusta raakamerkintöjen perusteella syntyy kurjaa tekstiä. Sen takia inhoan joka ainutta kirjoittamaani lehtijuttua: ne ovat palapelejä, eivät polkuja. Sen kuulee. En tiedä, onko joku niin taitava, että osaa tehdä palapelistä polun, joka vaikuttaa yhtenäiseltä. Se on mahdollista. Mutta itse en osaa. Toki polkujakin pitää välillä vähän siistiä, en tarkoita sitä, että kaiken pitäisi olla heti paikalla valmista. Harvoin on.
Toisaalta, mikä helvetin arvo se valmius on? Parannettavaa löytyy aina, jos ei nyt, niin parin vuoden päästä. Kannattaa muistaa G H Mead, joka ei halunnut jähmettää puolivalmiita käsikirjoituksiaan kirjoiksi vaan paranteli niitä vuosi vuodelta ja lopulta kuoli mitään julkaisematta. Opukset julkaistiin postuumisti, oppilaiden toimittamina laitoksina. En ole aivan varma, olisiko Mead ollut kaikkiin niistä kovin tyytyväinen. Me muut toki olemme, meistä se on liki täydellistä, ihan riittävän hyvää.
Ei ihminen eikä ajatuskaan voi tulla valmiiksi, luulen. Eikä se tarkoita täydellistä relativismia; kyllä kolmikymppisenä on kypsempi kuin nelivuotiaana ja totta hemmetissä joku runo on työstetty, toinen vielä assosiaatioiltaan harottava.
Mutta että valmis, ehei.
Lähetä kommentti
<< Home