Lampaat, siveät neidit

Jo ennen kuin pulahdamme altaaseen, sätkivät kohot, Ilves toteaa, ettei tänään tekisi lainkaan mieli veteen. Nyökkään - sellaista se on, toisina päivinä. Tänään emme kikata emmekä kiljahtele entiseen malliin, höllymmepä vain mummojen seassa rataa eestaas. Hieroma-altaassakin olemme vaisuja. Ilveksen äiti on tulossa vierailulle. Ilves on siivonnut kämppänsä, ettei äiti puhuisi taas narkkariluolasta.

"Sillä kolmella kerralla, kun meikäläinen on pilveä polttanut, on ilmiselvästi ihmeellinen vaikutus siisteyteeni", toteaa Ilves lakonisesti. "Just joo ja sillä on ilmiselvästi vaikutus siisteyteesi myös ennen kuin pössyttelit nuo kerrat", totean takaisin. Sillä ehkä kuvamme kausaalisuudesta onkin väärä: jos kaikki onkin olemassa yhtä aikaa, kaiken aikaa. Samalla tavalla kuin lumeen kaatuminen Kewssa pagodin lähellä, puukujalla. Tai se hetki, kun lammas sormenpäitä haisteltuaan äkkiä säpsähtää taaksepäin, kipittää poispäin, seisahtuu, mulkoilee epävarmana. Onko tuo niitä samoja, jotka sulloivat minut säkkiin ja sousivat tänne?

Sulloivat, sousivat, oli lapsi. Poreet kutkuttavat selkää. Tämä ei rentouta, tiedän, silti makaan siinä ja äkeän näköinen vanha ukko tuijottaa Ilvestä ja minua herkeämättä. Katson takaisin herkeämättä ja lammasmaisesti, kunnes äijän on pakko laskea katseensa.

Sanotaan lampaasta metaforisesti mitä hyvänsä, ne ovat loistavia poseeraajia. Siveät neidit. Ja silti, kun hetken aikaa istuu kyykyssä, ojentaa raajaansa ja lirkuttaa, lammas tulee, nuuhkii sormet, koettaa varovasti niitä huulillaan, oliko kyse kenties jostain uudesta syötävästä, kääntyy sitten poispäin. Sanovat, että joinain kesinä lampaat ovat olleet niin kesyjä, että ovat tulleet syliin. Mutta ei tänä kesänä: Kesyttäjä ei ole ehtinyt paikalle ennen loppukesää, ja neidit ovat paenneet kaoottisesti kaislikkoon kaksijalkaisten höyhenettömien lähestyessä. Syystäkin: kun kesä loppuu, tehdään niistä taljat. Lampaiden luottavaisuus itkettää, vaikken olekaan niitä, jotka ovat niitä taljoiksi viemässä. Enhän kuitenkaan ryhdy niitä pelastamaankaan, ei ole paikkaa niille.

Lammasta pitää lähestyä samalla tavalla kuin laiduntavaa hevosta: muina miehinä, kädet taskussa, olevinaan ohi menemässä, tuskin sivusilmin vilkaisten. Sitten, äkkiä, käännyttävä päin kävelyn tahtia muuttamatta, tultava luokse varmana siitä, että se ei juokse pois. On tiedettävä, ettei se juokse tiehensä. Kun sen tietää, lammas ja hevonenkin tietävät. Puhuttava lempeästi, ei kysyttävä. Ne kuuntelevat, se kuuntelee. Silloin voi työntää kätensä niiden turkkiin, tai sujauttaa riimun kaulan ympärille, tai silittää poskea, jonka alla ovat vahvat lihakset. Samalla tavalla on katsottava tuijottavaa vanhaa miestä. Jonkun rajan sentään on kuljettava porealtaissakin. Katsottava varmana siitä, että jaksaa katsoa kauemmin. Katsottava, ettei ole yleisesti ottaen niin paljon hävittävää, ettei voisi katsoa sillä tavalla.

Kun lähden, aina jäljessä, Ilves on kiireinen eikä rasvaa itseään tarkasti, tiedän jo, etten ole rentoutunut pätkääkään. Elän kohti lauantaita, lauantaiksi. Huomenna on SE päivä. Ystävä, jolle kerron paniikkiasteeni, lohduttaa taitavasti: eihän se ole kuin yksi seminaari, yksi päivä elämässä, yksi yksityiskohta maisemassa. En tiedä, miten muut ajattelevat maiseman yksityiskohdista, mutta makrokuvaukseen hassahtaneelle suunnattuna lohduttelu ontuu. Eihän mikään ole yhtä ihmeellistä kuin maiseman yksityiskohdat, mikromaisemat suuremman sisällä! Se, kuinka haavanlehdellä on monimutkainen polkujen verkosto, pigmenttiruudut ja niin edelleen. "Niin", sanon takaisin. "Yksi torvijäkälä ainoastaan. Mutta oletko huomannut, kuinka täydellisiä ne ovat, ellei joku nopeammin liikkuva eliö astu niitä lyttyyn?" Makaan suuren osan torstaista sisällä, pimeässä huonessa, kärsin pahimmasta päänsärystä ikinä, koetan venyttää niskaa ja kaulaa ja trapetsilihaksia, olla rento ja nukahtaa. Yöllä kävelen eestaas, pureksin kynsinauhoja ja järsin yliannostuksen rouskiksia.

Onneksi on metsä, auringonläikittämät polut ja sammalten itiöt. En ota särkylääkettä vaan kävelen polkuja koirien kanssa. Vastaan tulee Terran seuraneiti ilman Terraa, mutta luokittelen hänet jakkupukunaiseksi. "Hei", hän sanoo, ja lisää sitten: "En mäkään tunnista ketään ilman koiraa." Äänen tunnistan kyllä. Näen hänet oikeastaan ensimmäistä kertaa. En ole tullut ajatelleeksi, että hänellä voisi olla päällä muutakin kuin goretexpuku.

Jatkan matkaa ajatellen, kuinka vähän sitä näkeekään. Vain sen, mikä on välttämätön. Normaalisti olisin nähnyt Terran, ja sen miten Nasu sillä kertaa reagoi Terraan. Kun puhumme, silmämme ovat koirissa, koirien. Koirat liikkuvat niin läsnä, ne haistelevat toistensa takapuolet ja juoksevat iloisesti kallioiden yli. Haukahtelevat, painavat etupäänsä leikkiinkutsuasentoon. Kuka tahtoisi silloin katsoa ihmistä? Dewey on oikeassa kirjoittaessaan, että ihmisen tulisi osata olla läsnä, keskittyneenä kulloiseenkin tekemiseensä koiran lailla, ja että siinä on esteettisten kokemustemme lähde. Minne me useimmiten kohdistumme? Siihenkö, mitä tahtoisimme olla? Mitä meidän pitäisi olla? Mitä emme osaa olla? Mitä kohta ehkä olemme, tai mitä olimme kultaisina aikoina? (Minussa on jokin vika, en muista yhtään kultakautta.) Vai siihen, ettei tämä jatku ikuisesti? Meistä kuuluvat vain ääni, sanat.

Paitsi toisinaan, kuten tanssijan noustessa lavalle. Tanssija on liikettä, täysin läsnä. Ei voi sanoa, että hän on läsnä. Tanssija lakkaa olemasta hän, joku minä, niin kauan kuin tanssi kantaa. Joskus se pettää. Kuten sen kerran, kun olen eturivissä pimeän katsomon edessä ja kuulen hengityksen katsomosta, ja lähden piruettiin, ja vilauttaessani katseen nopeasti ohi toisista pyörivistä kehoista - hetkinen, tännepäin valkeat läikät eli kasvot, eli ne eivät pyöri, piru vie, mitä ihmeen koreografiaa tässä tehdään, ne tekevät sen toisin - ja tajutessani, että olen eksyksissä, yksin joukon keskellä, yleisön edessä, nyt on feikattava, keksi jotain, keksi jotain nyt heti, hetipaikalla, pari flappia, kuuntele musiikkia, musiikki on johtolanka, että olen olemassa, että eroan musiikista ja koreografiasta ja että minun on kyettävä kantamaan itseni jollain tavalla, ei oletettava, että se vain tapahtuu automaattisesti, harjoiteltuna automaationa.

Tanssijoita jaksaa katsella, koska he ovat läsnä, samoin uimahyppääjiä. He ovat lähes kuka tahansa. Joskus kirjoittaessa, hyvin harvoin, voi olla kuka tahansa. Silloin, kun tuntuu, että tukehtuu sanoihin ja tulee pimeä, ja vain istuu ja kirjoittaa, kun ei muutakaan voi. Koska sanat ovat todellisempia kuin nuo kaikki keskustelut hieronta-altaissa ja haavanlehtipoluilla, sammalenitiöiden lähistöllä. Hetken, vain hetken.

Ilman todellisuuselämyksiä tuskin kukaan jaksaisi elää. Sitä häikäisevää tunnetta, että tässä on kaikki, juuri nyt, tämä on totaalisen olemassa. Että ei vain näe tai vain kuule tai haista tai maista, vaan että on, on osa, on kokonaisuus. Jos eläimet kulkevat siinä välkehtivässä koko ajan, totisesti on huvittavaa, että pidämme itseämme niitä ylempinä. Kävellessään roskisten ohitse ne eivät tiedä kuolevansa. Ne ehtivät pelätä sitä sinä hetkenä, kun niiden sydän muljahtaa oudosti. Tai eivät silloinkaan: kipu on terävä, se ei salli muita ajatuksia.

En ole koskaan erityisemmin pelännyt kuolemaa. Tai surrut. Mutta kipua pelkään ja suren. Olen kivun oppilas, päätäni särkee edelleen sammalista huolimatta, piposta huolimatta, teestä huolimatta. Kieltäydyn särkylääkkeistä ja päätän lukea sen Rilken runon, josta pidän eniten.