Älä päälle kaadu!

Illan juhlissa sankari seisoo sohvan käsinojalla niin kovassa humalassa, että huojuu tasalattiallakin. Istun sohvan toisessa päässä, Kissan vieressä, ja katselen huolestuneena tulevan kustannuspäällikön huojuntaa. "Hep hep hei!" hän huutaa.

Ihmiset paakkuuntuvat tarjoilupöydän ääreen kuin lentokoneet Chicagon ylle. Liikkuvat ampiaispesän suulla, surahtelevat käsittämättömiä juttujaan. Monet kasvot näyttävät vierailta, mutta sanovat hei. Sanon takaisin hei ja hymyilen ja toivon, ettei kukaan kysy, mitä kuuluu. Jälkeenpäin kumarrun Kissan puoleen ja kysyn, kuka tämä nyt sitten on, pitäisikö tuntea. Alkuillan huomautus, että mehän tunnemme ainakin puolet ihmisistä, käy ymmärrettäväksi vasta siinä kymmenen kukatoionin jälkeen.

Ihmiset elävät kiireistä elämää, tekevät töitä, joita eivät ymmärrä. Harjoittelevat ajatuksia asunnon ostamisesta. Kun juttusuma on vittumaisimmillaan, käyvät lohduttautumassa Hevostalli.netissä. Joudun sanomaan, että tämä työttömyys on paljolti sitä, että enhän minä halua toimittajaksi, se tässä kiikastaa. "Kirjoita sitten kirja, kun olet työtön ja kaikkea", sanoo televisiojuontaja. Hämmennyn suunnattomasti - ilmeisesti on yleisesti hyväksytty ajatus, että kaikki tahtovat ja osaavat kirjoittaa kirjan. "No kun mut kun mä haluaisin myös suojatyöpaikan", sanon. "Kukapa ei? Mäkin kirjoittaisin kirjaa jos mulla ei olis tää vittumainen suojatyöpaikan kaipuu, että nyt ollaan sitten teeveessä", juontaja tärskäyttää.

"Mistä ihmeen aiheesta?" kysyn aidosti tiedottomana. Minua mulkaistaan hieman säälivästi.

Ehkä ihmiset, jotka saavat helposti töitä ja glooriaa, pitävät helpommin ajatuksiaan relevantteina ylöskirjaamista ajatellen? Itse sellaista on jotenkin aika omituista ajatella. Hemmetti soikoon, jos en kelpaa edes kellekään toimistosihteeriksi... Tietysti se on toinen maailma eikä suoraan verrannollinen älykkyyteen. Tulen ajatelleeksi äitiäni, jonka mielestä on ookoo antaa lapsille tarvittaessa rahaa ja muovikassillisia ruokaa, mutta jonka mielestä toisaalta työpaikan hankkiminen lapselle olisi epäreilua sukulaissuosintaa. En ole koskaan viitsinyt huomauttaa äidille, että tämän näkemys poikkeaa aika monen muun vanhemman vastaavasta. Jos olisikin aloittanut työuransa ceeveessä silloin kuin se todella alkoi, siivotessa vanhempien työpaikkoja ja latoessa tekstiä erääseen kaupunginosalehteen viikkorahaa vastaan, ceeveeni olisi aika paljon täyteläisemmän oloinen. Yrittäjäperheessä oppii ainakin tehokkaasti harmaan talouden mekanismit learning by doing -metodilla.

Koen myötätuntoa ja vierautta kuunnellessani ihmisten selittävän työpaikoistaan. Tavallaan en tahtoisi päivätöihin, tavallaan haluaisin. En edes tiedä, millaista olisi kokopäivätyö kolmea kuukautta pidemmässä jaksossa. Tai ura, herramunjee. Se, että joku kysyisi töihin. (Hetkinen, eipäs liioitella, ostihan Karri minulta yhden jutun. Ja Ylioppilaslehtikin kerran kolumnin. Kummastakin olin niin hämmästynyt, että kyllästytin kaikki puhua pärpättämällä näistä ihmeistä siihen saakka, että eräs ystäväni tokaisi lopulta: "Kuule, kyllä ihmisiä pyydetään ihan usein, jos ne osaa tehdä jotain." - Haluaisikohan joku kenties ostaa nurinaa?)

Kissa haluaa, että olen maailman vanhin lapsinero ja suuttuu, kun ilmoitan kotimatkalla olevani vaivaantunut siitä, että minulla ei ole työtä. Riitelemme koko matkan kotiin asti, saanko ajatella näin. Kissa ei osaa rakastaa ihmistä, joka ei osaa arvostaa, sitä mitä tekee. (Bloggaa, herramunjee! Pissittää pelastettuja koiria!) Ihailen kuuta vain kovin ohimenevästi ja pahoillani. Kissan mielestä on yhteiskunnan ongelma, jos sillä ei ole minulle käyttöä. Tuntuu oudolta ajatella, että yhteiskunnassa voisi olla vikaa, ei minussa. Olen niin tottunut ajattelemaan olevani hieman omalaatuinen työajatuksiltani, että pidän itseäni syrjäytyneenä vakaasti ja pienistä takaiskuista häiriintymättä.

Kaikkein huvittavinta tietysti on, että Kissa kuvittelee minun järkyttyneen kovasti ja tunteneen oloni todella ahdistuneeksi, kun olen vain vähän vaivaantunut ja surullinen siitä, ettei minulla ole ystäviä, jotka eläisivät samanlaista tilannetta läpi. Sen sijaan riitely tuntuu kovin pahalta ja itkettää. Kello kaksi yöllä riiteleminen on kuin avaisi suihkun. Vettä tulee. Kotona odottaa suuri lammikko pissaa olohuoneen lattialla. Jos kirjoittaisin illasta päreen, sen nimi olisi vesivahinkoja.

Vasta nukahtaessani tajuan, että kukaan ei lopulta kaatunut päällemme sohvalla, vaikka nostin kädet jo valmiiksi asentoon, jolla torjua sinkoutuvia ruumiita katkaisematta peukaloita. Asennon olen oppinut yläasteen lentopallotunneilla. Lentopallo, sen olinkin jo unohtanut.