Uimahallissa

Kukaan ei tule avaamaan ovea. Sovitan kaulassani roikkuvan avainketjun yhtä avainta oveen, joka ei aukene. Kiskon ketjun kaulasta pään yli ja yritän uudelleen. Lukko raksahtaa, kun tajuan painaa kädensijasta samalla. Uusvanhat lukkosysteemit uudessa talossa jaksavat hämmästyttää. Sisällä on hämärää, koska vanhemmat pelkäävät, että joku katselee sisään ja laskevat heti kotiin tullessaan sälekaihtimet alas ja kääntävät kiinni, jos joku on ne nostanut. Siskoni on samanlainen tässä heidän kanssaan. Nykyään kukaan ei enää nosta sälekaihtimia tiehensä, kun en asu heidän kanssaan. Mahtavatko he edes tietää, millainen sää ulkona on? Ja miksi joku katselisi?

Minäkin olen katsellut ikkunatelevisiota, keltaisessa kylpeviä ihmisiä, jotka kävelevät kotivaatteissaan eestaas ja välkyttävät sitä toista televisiota, sähköistä toisintoa. Ei heitä jaksa kauan katsella. Ihmiset ovat tylsempiä katseltavia kuin kissat, jotka toisinaan puhdistavat koko turkkinsa siinä ikkunalaudalla, maailmalle alttiina. Pysähtyvät kesken varpaidenvälien järeksimisen katsomaan ohi lentävän lokin, häntä pieniä kaaria tapaillen, hampaat tahdotta nakuttaen tappopuraisun sävelmää.

Huhuilen vielä varmuuden vuoksi, mutta kukaan ei vastaa. Joko yläkerrassa ei ole isää tai sitten isä ei halua tulla havaituksi. En halua tarkistaa, kummasta on kyse. Soitan puheluni, astun ulos, koetan oven lukossaolon ja nousen pyörälleni. Poljen takaisin halki Viikin peltojen. Linnut muuttavat. Hanhien äänet soivat, suuret aurat kyntävät taivasta talvea ennakoiden. Ryhmien rytmistä liikettä ei voi kuin ihailla. Ja samalla tulee hieman alakuloinen olo: syksy tuntuu asteen verran peruuttamattomammalta.

Suru ei kestä koskaan kauan. Pari minuuttia, se muuttuu pelkäksi hengästykseksi ja lihaslämmöksi. Uimahallissa selviää, etten saa työttömyysalennusta, koska mukanani ei ole edellisen kuun, elokuun tuen päätöstä. Näemmä en saa siis alennusta ikinä, sillä saan elokuulta päätöksen vasta lokakuun alussa, koska saan viimeisen elokuuduunien palkkakuittini syyskuun viimeinen päivä, ja räätälöity tuki päätetään vasta kaikkien palkkakuittien kopioiden ollessa lautakunnan tarkasteltavana. Lokakuun alussa tarvittaisiinkin jo työttömyyslautakunnan päätös syyskuulta ja niin edelleen. Olin kuvitellut, että puhuttaessa siitä, miten nykyinen työttömyysturva ei kannusta hajakeikkojen tekoon, tarkoitetaan vain paperisotaa, joka sekin on melkoinen. Mutta selvästi ajatus on, että jos teen tunninkin verran työtä kuun aikana, minulla on varaa maksaa vesijuoksureissusta 5 euroa 30 senttiä koko kuun käyntien ajan. Ottaisivat samantien koko hemmetin alennusluokan pois esitteestään, tuskin kukaan työtön täysin ilman duunia on. (Vai olenko väärässä? Kaikki tuttuni, jotka ovat työttöminä, tekevät keikkahommaa siinä missä minäkin, aina kun jotain tarjoutuu tai oma tarjous poikii konkretiaa.)

Yhtä kaikki olemme iloisia Ilveksen kanssa jo etukäteen. (Rahasta sureminen on typerintä, mitä ihminen voi tehdä, ellei väkivaltaa ja negatiivista perusasennetta lasketa). Sovittelemme vesijuoksuvöitä ympärillemme ja astumme altaaseen. Ilves juoksee kippurassa, jalat etuviistossa sotkien ja käsillään kauhoen, minä pingon ja loikin vartalo suorana, jalat taakse ojentuen ja kädet nyrkissä kuten oikeassa juoksussakin, keskivartaloa voimakkaasti kiertäen. Juoksemme kolme varttia allasta ympäri vyön kelluttaessa. Tunne on hassu, vähän kuin juoksisi ilmassa kuten kung fu -elokuvien sankarit. Puhumme ja kikatamme, otsasta pukkaa hikeä. Ilves siirtyy tavallisen uintialtaan puolelle, minä jatkan vesijuoksua.

Kun juoksee yksin, voi sulkea hetkeksi silmät ja juosta liikettä korostetun kinesteettisesti kuulostellen. Ulkosalla se on vaikeampaa. Siitäkin on liian kauan, kun polveni ovat kestäneet juoksemista. Puoli elämää sitten juoksin iltalenkkiä Lauttasaaren ympäri, kunnes polvilumpiot alkoivat nuljua epämukavasti ja kipuillen liikakasvaneen ruston päällä ja lääkäri määräsi lopettamaan moisen hulluuden, keksimään toisia tapoja liikkua. Leikkaukierteellä uhkailu on aina tepsinyt minuun hyvin. Juokseminen on niitä asioita, joita ei voi olla kaipaamatta. Nyt murehtiminen on mennyttä, sillä altaassa voi juosta polvia rasittamatta. Vauhti on tietysti aika etanamaista, mutta kun sulkee silmät, voi kuvitella, että kiitää hurjasti, ilmavasti askeltaen halki hidastetun, mustavalkoisen elokuvan. Ilfordin filmillä, tietysti. Sillä tavalla, että iho on hohtavanvalkoinen ja piirteet tummia varjoja, jalat ojentuvat hameen halkioista ja reisilihakset heittävät alleen hienoiset varjot. Jalkaterien tilalla on kaviot.

Tai sitten voi nostaa silmät katonrajaan ja painaa leukaa alas, ajatella jonkun kiskovan takaraivolta lähtevistä hiuksista suoraan ylöspäin niskarangan ojentaen. Kun katsoo tarpeeksi kauan yläviistoon fokusoimatta minnekään, aivotoiminnassa tapahtuu empiiristen kokeiden mukaan kiintoisia muutoksia: se tyyntyy, lähestyy transsitilaa. Tunnen, kuinka jalat ja kädet ja keskivartalo juoksevat tiehensä keskellä otsonikäsiteltyä vettä, ja kuinka olen pelkkää liikettä ja äkkiä pintaan purkautuvaa onnellisuutta, joka on riittävän voimakasta työntämään syrjään sen seikan, että olen vedessä - vedessä, johon hukutaan, määritelmän mukaan. (En muista koskaan uineeni altaan päästä päähän ajattelematta vesiruumiita. Tai uineeni järvessä vesiruumiitta, järvet ovat uhkaavan kalmonmakeita. Ainoastaan meressä en pelkää hukkumista; meri on vanha tuttu, huokaava, suolainen, turvallinen, keinuttava laivatie toisaalle, majakoiden reunustama.)

Juoksen ja juoksen, onnellisuus valuu kaikkialle, hengitys muuttuu yhä tiheämmäksi ja aavistuksen verran läähättäväksi, kiristän tahtia, juoksen paheksuvan näköisen vanhan miehen ja uimalaudan kanssa harjoittelevan naisen ja kahden liian ruskettuneen pojan ohitse, katse yläviistossa, minnekään täsmentymättä. Kun alan pelätä, että saan holtittoman orgasmin vesijuoksuradalla, juostessahan niin välillä käy, lasken silmät normaalitasolle, kohdennan ne portaisiin ja sutkutan portaiden luo. Nousen vedestä edelleen melkein onnesta tärisevänä, rajattomana, täsmentymättömänä.

Koska haluan muuttua kiinteäksi, menen suihkun kautta kylmävesialtaaseen, joka matkii avantoa. Kylmyys nipistyy jalkojen ympärille kipeänä ja teräväpiirteisenä skalpellina. Se kiinnittää ihon tuhansin kipupistein. Kykenen kiinteytymään vain vyötäröön saakka, sen jälkeen murtunut varvas ja rasitusvammat ja kulumat varpaiden tyvinivelissä, jalkapohjassa, nilkassa ja polvissa sekä ammoin murtunut oikea lonkkani vihlovat liian käskevästi. Nousen portaat nopeasti, lämpö tulvii iholle. Kipu jatkuu vielä pari minuuttia, mutta häviää sitten ja tuntuu epäuskottavalta mentyään.

Kävelen takaisin allashalliin ja koetan nähdä Ilveksen. Uimaratoja on monta ja kaikki uimarit näyttävät samanlaisilta tummilta pistepäiltä veden pinnassa. Päättelen, että Ilveksen täytyy olla joku lakittomista ja lasittomista. Oikeastaan Ilveksellä pitäisi olla silmälasit ja niin kyllä minullakin. En osaa millään arvata, mikä päistä on Ilves pars pro toto -kuvitelman nojalla. Lopulta huomioni kiinnittyy päähän, joka kenottaa vinossa ja liikkuu hitaasti ja nykien. Arvaus osoittautuu oikeaksi. Huidon ja elehdin polskemetelin ylitse hierontaliikkein.

Kun seisomme vesihieronnassa ja paine heiluttaa lempein nyrkein niskalihaksia, sormeilee alavatsan ja kutittaa varpaat, en ymmärrä, miksi vasta nyt löydän tämän lajin. Olen vaahdonnut siitä jo varmaan vuoden tutuilleni, mutta vasta tänään kokeilen, mitä se on. Ja jään heti koukkuun. Voin taas juosta intervalliharjoituksia ja tunnin lenkkejä. Huvittaisi laulaa, mutten kehtaa. Ilves saattaisi kuolla myötähäpeästä. Yläastelaiset lappavat hieronta-altaaseen ja työntävät toisiaan kohti suuttimia kikattaen. Silmäilemme heitä hetken aavistuksen verran levottomina, ja korjaamme sitten vanhat luumme altaasta.

Ilves toistaa ainakin kymmenettä kertaa kiinankielisen käännöksen lauseelle "Minä makaan pesässäni". Siitä on helppo olla samaa mieltä. Mikä olisi enemmän pesä kuin tämä tykyttävänlämmin moniulokas, joka on selvinnyt hengissä ja jopa nauttinut veden varassa? Pyöräillessäni kotiin tuumin olevani oma kohtuni, johon voin vetäytyä hetkeksi kommunikaatiokyvyttömyydestäni. Tänä yönä taidan nukkua kunnolla.