3.9.05

Elämän satunnaisuudesta

Joskus tuntuu siltä, että on liian pehmeä ja kuunteleva selviämään. Sairaalassa käy niin. Koska olen linnoittautunut baklava- ja kamerataktiikkaani jo etukäteen, käyn osastolle levollisesti ja muistan jopa asettaa punaiset Dorothy-kengät kenkätelineeseen ovensuussa. Kymmenen palaa baklavaa, kyllä tällä selvitään, ajattelen. Kukaan ei ole älynnyt varoittaa etukäteen.

Vauva on pieni ja punainen ja nukkuu sikeästi. Kissan sisko ja tämän mies ovat ihan samanlaisia kuin muulloinkin, niin ihastuttavan tervepäisiä, että tekisi mieli tarjoutua heidän adoptiolapsekseen. Käperryn nojatuoliin, juttelemme. Vauvakuume ei ole iskenyt heihin eivätkä he edelleenkään tajua, mitä on tapahtunut. Kissan sisko sanoo tajunneensa, mitä on tekemässä, vasta siinä vaiheessa, kun oli supistellut sairaalassa jo yli vuorokauden, huusi täyttä kurkkua eikä osannut ponnistaa ja paikalle tuotiin selkäydinpuuduttaja, tippapullo ja karmea liuta henkilökuntaa, kun vauvan sydänäänet alkoivat hiipua senkin väsyttyä synnytykseen. Tästä ei ole paluuta, tajusi Kissan sisko siinä vaiheessa. Nyt ei voi enää sanoa ei.

(Se on tietysti fabulaa. Aina voi vielä sanoa ei. Mutta se ei ole välttämättä enää kovin tyylikästä tai muiden mielestä edes suvaittavaa.)

Tekisi mieli kaivautua syvemmälle tuoliin, mutta tuoli ei anna periksi. Tajuan ilman, että sitä tarvitsee erikseen sanoa, kuinka satunnaista elämä on. Kissan sisko ja tämän mies ovat hyväntuulisia eivätkä vaikuta erityisen järkyttyneiltä. Minusta ei tule varmaan koskaan noin kylmäpäistä tapahtumisen suhteen. En voi olla ajattelematta, että jos synnytys olisi tapahtunut kehitysmaassa tai jopa täälläkin joitain vuosikymmeniä sitten, vauva olisi syntynyt kuolleena. Se ei olisi jaksanut, sitä ei olisi leikattu ulos. Kissan siskollekin olisi voinut käydä pahasti. Eihän kuolleen vauvan voi vain antaa mädätä äidin sisään. Tai ehkä hän olisi ponnistanut vauvan ulos seuraavana päivänä. Kun sitten kerran on muotoillut rinnakkaistodellisuuden, se ei haihdu minnekään. Vakuutan itselleni, että kaikki on hyvin, mutta olo on edelleen helpotuksen sijasta levoton.

Kissa ei tajua, mitä katkonaisesti ja huolettomasti todetut lausahdukset tarkoittavat. En henno sanoakaan. Vai halua sanoa? Monimutkaista. Jotenkin tuntuu siltä, että miehelle, joka kutsuu sisarensa synnyttämistä poikimiseksi, ei kannata uhrata synnytykseen liittyviä spekulaatioita ja niistä johdeltua, äkisti koettua elämän satunnaisuuden tajua.

Se, että vauvan kohdalla jokin on jo meinannut mennä pieleen, lisää vauvan sympatiapisteitä huomattavasti. Sitä paitsi, sille ei tarvitse puhua. Kun Kissan sisko miehineen menee keittiöön hakemaan ruoka-annoksensa, vauva huomaa tuttujen äänten kadonneen ja alkaa vinkua surkeasti. Ihan turhaa sitä on koettaa lepytellä puhuen, ääni on väärä. Mutta kun rullavaunua heristelee, se hiljenee. Luulisi, että se haistaisi, että läsnä on vieras ihminen. Vielä sellainen, jonka äänihajuhahmo on liittynyt johonkin, josta se ei pidä: Mobutun haukkumiseen. (Ollessaan Kissan siskon vatsassa vauva on potkinut hurjasti ja äkäisesti aina Mobutun louskuttaessa.) Mutta ehkä vauva ei vielä osaa yhdistää ääntäni ja hajuani. Ei, ei se niin voi mennä, vauvojen aistialtaanhan piti olla jakautumaton. Ääneni pitäisi siis kuulostaa louskutukselta, pian myös hajuni. Ehkä on parasta haista hiljaa.

Myöhemmin, seisoessamme Kissan uudella työhuoneella Laivurinkadulla, avajaisväen parveillessa kahdeksankymmenluvun kampauksineen ja boolilaseineen liikehuoneistossa ja kadulla, olen liian väsynyt olemaan suopea. Yllätyksekseni en näet tahtoisi lähteä sairaalasta ollenkaan, haluaisin nukahtaa nojatuoliin, olla jälleen yhdeksän, haaveilla siitä, miten siskosta tulee paras ystävättäreni. Mutta Kissa kiskoo minut pois ja hätistelee liikkeelle, kotiin syömään ja laittautumaan. Haluaisin maata väsyneenä sängyllä, mutta en laske itseäni. On tunne, että jos käyn makuulle, en nouse siitä pariin päivään. Harjaan ripsiin maskaraa ja maalaan kajalilla silmänympäryksiin kiekot, mustat koronat. Suihkutan hiuksiin lakkaa ja toljaan huulirasvaa. Ripustan korviin ne korvikset, joissa on vaaleanpunaisia timangeja ja jotka ovat raskaat ja kaulaa kutittavat. Naamioidun joksikin toiseksi, jolla on toisenlaisia ajatuksia. Juhlissa ovat taas ne kaikki, mutta myös ystäviä.

Saan halata pari ihmistä. Olen melkein elossa. Mutta väsynyt, turta, mahdollisuuksien kohmettama. Ihmiset juttelevat smalltalkia, päättömyyksiä. Lasitiilten läpi kädet näyttävät komeilta elehdinnän tuiskeessa. Tahtoisin puhua jollekulle siitä, miten haurasta ja satunnaista elämä on. Täällä ei puhuta sellaista. Täällä dokataan. Kerron H:lle joka tapauksessa olevani aivan lopussa sekä Kissan siskon vauvan rinnakkaistodellisuudesta että siitä ystävästäni, jota on kuristettu mutta joka ei osaa jättää parisuhdettaan. "Voi ei", sanoo H. En jaksa olla ainailoinen, en tänä iltana. Lähden aikaisin kotiin, tietenkin yksin. Juhlat ovat Kissan ja häntä huvittaa juhlia. Hän vain jupisee jotain siitä, kuinka en halua ikinä pitää hauskaa. Koetan selitellä, kuinka kaikki meistä eivät kuulu nuoreen intelligentsiaan ja luovaan luokkaan ja ties miksi nämä Punavuoressa työskentelevät nyt itsensä lukevatkaan. "Kissa, mä olen duunari ja mulla on huomenna duuni jossa mä en jaksa olla ystävällinen, jos mä oon ihan rikki", koetan selittää. Ja silti toivon, että eksyisin kotimatkalla jonnekin, jossa voisin puhua tärkeistä asioista. Pyöräilen valoa tuikkivan kaupungin läpi, Linnunlaulun huvila kuvastuu komeasti Töölönlahteen. Alppipuistossa sykyttää edelleen musiikki hörhöjen bileissä. Yhtä hyvin voisi olla polkemassa halki avaruuden happinaamari päässä.

Sitten en nuku. Vatsaan sattuu, koirat odottavat Kissaa, hermoilen kuinka pysyä töissä hereillä. Kun nukahdan hetkeksi, unen vauvan sydän pysähtyy, mutta se vauva onkin siskoni, äidin vatsassa, ja lääkäri ilmoittaa, että äidin pää on leikattava pois, jotta vauva saadaan ulos, ja herään siihen, että huudan kovaa eikä oman sydämeni lyönneistä ole epäilystäkään. Kissan saapuessa aamuyöstä kännissä kuin käki olen jo niin riekaleina, että minulla voisi vaivatta päällystää minkämuotoisen kappaleen hyvänsä. Asiaa ei paranna se, ettei kaapissa ole mitään syötävää, en ole kerennyt tiiviiltä aikataulultani kauppoihin. En pysty nukkumaan, vaan istun keittiön lattialla ja itken kamomillateen ääressä.

Menen sänkyyn, makaan hetken, menen tekemään uuden kupillisen kamomillateetä. En tiedä tarkalleen, mistä olen surullinen, toteutumattomista mahdollisuuksista ehkä. Siitä, kuinka kaikki olisi voinut mennä pieleen ja kuinka kaikki edelleen voi mennä pieleen. Siitä, kuinka yksi verbi "poikia" pystyy repimään näin leveän kuilun Kissan ja minun välille. Vasta aamulla vähän ennen herätyskellon töihin soimista pystyn nukahtamaan.

Se on miltei ei mitään. Tajuan reagoivani kaikkeen hitaasti ja surumielisesti. Olen vihainen itselleni, koska olen huolestuttanut Kissaa parkumalla kovaan ääneen keittiössä ja sanonut juhlissa jollekulle Kissan tutulle ammatikseni ja nimekseni Kissan puoliso. (No jaa, tyyppi alkoi kyllä ensin käymään mulle päin, ja kuten sanottua, olen muuta kuin suopealla päällä. Keskustelu ajautuu siihen pisteeseen, että tyyppi toteaa minun olevan siis rakkauden ammattilainen, mihin totean, ettei minulla varmaan taida olla juuri muitakaan vaihtoehtoja. Sitten tyyppi toteaa, että tajuan kai, että hän tarkoittaa rakkauden ammattilaisella Jeesusta. Ikään kuin sellaiseen olisi mitään rahkeita. Voi helvetti, small talk on typerää. Lopulta vain marssin ulos ja otan pyörän ja poljen kotiin.)

On vähän hermostuttavaa käydä menestyjien juhlissa. En ole hyvä kepeä jutustaja ja kulissinseisottaja. Se on sääli, kun näkee kovin selkeästi, kuinka iso osa jotenkin kiinnostavista työsuhteista luodaan hyvä tyyppi -verkostoissa. Tiettyyn pisteeseen asti voi pullikoida ja esittää hyvää tyyppiä, mutta kun toisten arvopohja tuntuu olevan kovin erilainen, jossain vaiheessa kaikki kommunikointi on ylämäkeä. Eikä hiljaa saisi olla, eikä lasi tyhjänä. Silloin on parempi pyöräillä yksin, vaikka avaruusfiilareissakin, todeta surullisesti ja ohimennen Linnanmäen vuoristoradan valojen sammuneen jo siltä yöltä.

Toivon, että työpäivä loppuu ja pääsen kotiin nukkumaan. Toivon, että ystävätär tulee järkiinsä ja jättää kuristaneen miehensä, joka ei suostu perheterapiaan eikä psykologille. (Ongelma on tietysti ystävättären, miehen mielestä. Itse tunkisin molemmat ammattiauttajalle. Kuristaminen ja veitsellä hosuminen eivät käy missään tilanteissa enkä osaa uskoa, ettei sellaisesta toiminnasta tai sen kohteena olemisesta jäisi traumoja.) Toivon, ettei Kissa suhtaudu turhaan huolella alakulooni. Vaikka oikeastaan en tahtoisi mennä kotiin, vaan synnytyssairaalan nojatuoliin osastolle viisitoista, torkkumaan ja säpsähtelemään hereille turvallisuudentunteeseen. Sen nimittäin menettää lasillisestakin viiniä. Kun juo viiniä, unet muuttuvat ilkeiksi ja väkivaltaisiksi ja herää valmiiksi väsyneenä. Kahtena päivänä peräkkäin muutama lasi viiniä, ja olo on katujyrätty. Miten ranskalaiset pysyvät järjissään?

Mutta tietenkin kotiin pitää mennä. Koirat odottavat, ja Kissa. Koirat iloisina, Kissa huolissaan.

Mietin, pitäisikö Kissalle lähettää lyhyt sähköpostiviesti, jossa kertoisin, etten ole ajatellut enää yhdeksään vuoteen tappaa itseäni, että hänen on turhaa olla huolissaan siitä. Joinain päivinä vain alakulo valtaa itsen, kun ympärillä kaikki tapahtuu kovaa vauhtia ja vaarallisesti, eikä tunnu siltä, että asioiden eteen, niiden turvaamiseksi, voisi tehdä yhtään mitään. Että istuu vuotavassa laivassa, sellaisessa, jolla Otto Neurath kuvaa tiedeyhteisöä mutta jolla voisi yhtä hyvin kuvata elämää ja sen selittämistä pienellä viiveellä, ja tajuaa, että ainoat tilkkeet uuteen reikään ovat vastapäisen seinän lankut. Että kun yhden reiän peittää repäisten vastaseinästä lankun ja naulaten sen kiinni, aiheuttaa samalla uuden, yhtä suuren reiän. Neurathin laiva on kiltimpi ja edistyvämpi. Hänen merensä sentään ajeluttaa laivan kylkeen ajopuita. (Minun kuvani on toisenlainen. Tämä ei ole uni eikä allegoria, vaan satu, konkreettisemmin laivainen. Siinä laiva pysyy pinnalla vain siksi, että meri on täynnä laivoja, niin täynnä, että niiden kyljet natisevat. Toiset laivat pitävät laivan pinnalla. Reikien paikkaaminen on lähinnä mukavuustekijä - kukapa nukkuisi mielellään märässä sängyssä. Mutta tietenkin suurin osa reikien paikkaajista on sen verran kiireisiä puhteissaan, etteivät he kerkiä kannelle ihmettelemään laivamerta. Ja toisinaan joku työntää kätensä laivan kyljen läpi ja tempaisee paikkauslankun viereisestä laivasta tajuamatta edes, mistä kokonaisuudesta se on peräisin, ja että lankun puuttuminen tekee reiän.)

Tavanomaisesti olen älyttömän huolissani siitä, miten vauvan nyt käy, kun ne siirtyvät tänään sairaalasta kotiin. Ihan hyvin, jankutan. En usko jankutusta. Parin viikon kuluttua uskallan rentoutua, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa. Eihän sivullisen huolestuminen auta vauvaa mitenkään tulemaan toimeen maailman kanssa. Se on täysin irrallista, typerää ja irrationaalista. Mutta ehkä juuri siinä on kyse jostain sellaisesta, joka on välttämätöntä moraalille sellaisena kuin sen itsestäni tapaan? (Täytyy toki muistaa sekin, että koetan työstää moraaliani juuri tuohon suuntaan.) Sivullisen huolesta siitä, ei kai kenenkään tarvitse tuntea oloaan epämukavaksi. Tähän liittyy vahva assosiaatio yhteen ensimmäisistä ihastuksistani: Tjäreborgin lastenkerhon vetäjätyttöön, joka tuli antamaan hyvänyön suukon sinä iltana, kun vanhemmat olivat iltaretkellä ja lapset oli viety ensin vesipuistoon, sitten illalliselle ja sitten nukkumaan yksinään kukin perheensä huoneeseen.

Sivullinen, joka talutti huoneeseen, peitteli ja antoi suukon otsalle ja kysyi, saako valon sammuttaa. En muista koskaan nukahtaneeni yhtä turvalliseen oloon. Se on kummallista, koska en muista pelänneeni kotonakaan erityisesti ketään. Ehkä ajattelin, että tyttö ei anna minua pois, vaikka käyttäytyisinkin huonosti. Tai että hänellä ei ole mitään vaatimuksia, joita en osaa täyttää vaikka kuinka pinnistän, että hän ei ikinä sano rakastavansa minua muttei käytöstapojani, kuten äiti kyllästykseen ja turtumiseen saakka. Haaveilin vuosikaudet, että joku päivä lastenkerhon tyttö tulee hakemaan minut ja matkustamme Italiaan. Jotkut päivät kesti vain tuolla ajatuksella leikkien, vaikka samalla olikin jo aavistus siitä, ettei niin käy.

Haaveilin, että sisarestani tulee paras ystäväni. Haaveilin oppivani jokin päivä nauttimaan filosofisesta argumentaatiosta. Haaveilin, että voisin joskus sanoa tulevani onnellisesta perheestä ilman ristiriitoja ja salaisuuksia. Haaveilin, että äiti ymmärtää viimeinkin minut, kun kerron kirjeessä Lontoosta hänelle kaikki miessuhteeni yksityiskohtaisesti kuvaten. Haaveilin, että elämä vain tempaisisi minut mukaansa ja veisi suvantoihin, joissa olisi aikaa katsella ympärilleen ja miettiä, mille rannalle jalkautua.

Alan muodostaa hypoteesia. En osaa puhdistautua varjotodellisuuksista, rinnakkaisskenaarioista tarpeeksi tehokkaasti. Jotkut on jo käsitelty tässä blogissa, mutta toiset kiskovat edelleen omille tahoilleen. Ei auta muu kuin sanallistaa ne, ja sitten nauraa niille. Kirjoitettuina ne näyttävät pieniltä ja hupaisilta, woodyallenmaisilta. (Jotkut lähteet, en nyt jaksa etsiä linkkejä, väittävät, ettei Woody Allen ole itse asiassa lainkaan hupaisa ihminen. En tiedä, mitä uskoa. Kai hänessä sellainenkin puoli on, ei hän sitä muuten niin hyvin osaisi parodioida. Suurin osa tuotetusta parodiasta on niin tönkköä ja tylsää juuri siksi, ettei tekijä tunne aihettaan tarpeeksi hyvin. )

2 Comments:

Anonymous va said...

Kaikki voi mennä myös hyvin ja elämä rakastaa odottamattomilla tavoilla, onnetar antelias antimissaan.

Lisäksi on yksi veikeä juttu, ja se on se, että ihmisellä on perimmäinen vapaus määritellä hyvä elämä.

3/9/05 18:24  
Blogger Riikka said...

Onkohan se "poikia" verbin käyttö tuossa yhteydessä yritys etäännyttää itseään synnytykseen liittyvästä?
Pelottaakohan Kissaasi tämmöinen itselleen tuntematon, mutta eihän se enää ole vain Naisten maailmaa? Ne isät ovat menneessä ajassa, jolle kuului synnytyksen yhteydessä vain sikarin polttaminen ja kavereille kehuskelu.
Poikiminen on toisaalta melko halveeraava termi. Lehmäthän sitä tekevät, eivät ihmiset. Ei ihme, että pistää ajattelemaan.

4/9/05 22:04  

Lähetä kommentti

<< Home

<