Nauravat silmät

Juttu alkaa kulkea jo ennen kahta punaviinilasillista, kätellessä ja silmäillessä. Vieraat ihmiset toisista maista kysyvät järisyttävimmät kysymykset pitkiin aikoihin. "Why did you choose philosophy?" ja "Have you always been this happy with life?" Hämmentyneenä joudun kertomaan, että kosmos on yhtä sattumaa ja sekasotkua, väärinkäsitysten kautta oikeisiin asioihin ajautumista. En valinnut, rakastuin ensisilmäyksellä. Tulokset ovat yhtä kulmakarvojanostattavat kuin muillakin instantihastumisilla. (En muista, olenko kirjoittanut tästä ikinä, mutta miehet, joihin olen ollut ihastunut ensisilmäyksellä ovat järjestään aivan hirviömäisiä tapauksia, kun ne jotain muuta kautta oppii tuntemaan. Ja nehän oppii, koska Helsinki on niin pieni.) En viitsi sanoa, että on ollut aikoja, jolloin en ole pystynyt tapaamaan ketään pariin viikkoon ahdistukselta. Hymyilen surullisesti, tuhatvuotisesti, ja sanon aina olleeni onnellinen, vaikken sitä ole aina tajunnutkaan.

Olen ollut onnellinen, kun paitani kauluksesta on kaadettu sisään kupillinen sylkeä, joka on valunut selkäranganvakoa pitkin housunkaulukseen saakka ja imeytynyt siihen. En ole vain ymmärtänyt olla onnellinen. Olen ollut onnellinen juostessani Porthaninkatua ylös itkien ja lapaseen niistäen ja mascarasta raidallisena kohti yhdeksäntoista neliön umpiotani puolentoista vuoden selibaatin jälkeen. Kyllä, olen ollut onnellinen, miten tuon paremmin sanoisi. Olen ollut onnellinen, koska olen ajatellut, ettei tämä kestä kuitenkaan ikuisesti, tämä elämä.

Irlantilaisnaisella on nauravat silmät ja me ystävystymme heti, jo ennen kuin puhumme. Hän voisi olla sisareni, meillä on samanlainen turskamainen hymy ja paljon naururyppyjä. Hän puhuu hetkistä, jolloin olisi ollut valmis paiskaamaan lapset ja miehen pellolle. Ja niistä toisista, jatkumosta, jossa tietää kuka on, miten olla, kuinka sulattaa pieniä tyytymättömyyksiä rakkaudeksi, joka hiipii vaivihkaa ylös toisten puntteja kapillaari-ilmiön ansiosta, joka huomataan vasta kankaan koskettaessa ihoa polvitaipeessa. Silloin on jo myöhäistä sanoa, ettei halua. "I know we are alike", hän sanoo ja on helppo nyökätä. "Not only being animals, or human, or women..."Nainen on kotona ja opettaa lapsensa kotona, rakastaa miestään ja kokee tuskaa siitä, että sen vuoksi ystävät pitävät heitä omituisina ja lapsiaan vahingoittavina.

Kehumme sienimaastot ja säihkytämme hymyjä kertomalla päiväisestä sieniretkestämme Tuusulassa, kaatosateessa. Kuinka koirat ravistavat hämyisässä kuusikossa, kuinka vaaleaorakkaat parveilevat sammaltuneilla poluilla ja tantereilla, kuinka pieni kuu, joka pilkistää löysän karhunsammalen alta, paljastuu varoen kaivaessa herkkutatiksi, joka ei ole vielä kerinnyt saada tarpeeksi valoa kehittääkseen lakkinsa pigmentin. Toiset ovat istuneet, hioneet strategiaa uskaltautumatta metsiin. Kantarelleja ja mustatorvisieniä emme löydä, mutta leppärouskuja kasapäin. Ja sateen.

Huomaatteko, kuinka kaikki vieraat paikat ovat aina viehättäviä ja ihmeellisiä niin kauan kuin siellä on - edellyttäen, ettei ole liian kauan? En kysy tätä, koska on jo liikaa aiheita. Hymyilevä hämmentyy kuullessaan stepistä ja filosofiasta. Kuinka ne voivat sopia yhteen? Steppi on niin hassua ja iloista ja filosofia, huokaa, pyörittää silmiä. Eivät ne ole erilaisia, vakuutan. Kaikessa pätee sama kaava: Alku on hankalaa. Haparointia ja matkimista kykenemättä edes käsitteellistämään, mitä on tarkalleen matkimassa. Jossain vaiheessa syntyy rutiini, joka luo turvallisuuden tunteen ja antaa mahdollisuuden onnistumisen ja oivalluksen tunteille. Tässä vaiheessa suvaitsee äärimmäisen huonosti kaikkea kokeilua ja panikoi improvisoinnin ajatuksestakin. Kun rutiineja kuitenkin kertyy useanlaisia, useantyylisiä, avautuu näkökulma ja kiinnostuu kaiken sekoittamisesta, sulattamisesta ja kokeilemisesta. Aluksi improvisointi on aika kökköä, melko mekaanista erikseen opittujen palasten peräkkäin sommittelua ja puutteellista silloittelua, mutta jossain vaiheessa syntyy näkemys. Näkemys on kokoelma hyväksi havaittuja maneereja, perusaskelia ja silloituksia. Niiden pohjalle rakentuvat lukuisat improvisoidut variaatiot, jotka vaikuttavat sivullisesta kenties joko täysin ilmasta reväistyiltä ja sellaisilta, minkä kuka hyvänsä osaisi tehdä parissa saunakaljassa, pelleksi heittäytyessään, tai sitten joltain täysin jumalaiselta, taivaallisen kyvyn antamalta neroudelta. (Näitä kommentteja toisteleva katsoja osoittaa lähinnä, ettei hänellä ole kunnolla kosketusta mihinkään tai ettei hän tajua, miten lähellä mitkä tahansa taidot ovat toisiaan, joten niistä kommenteista ei kannata välittää taidon tässä vaiheessa.) Kun improvisaatioita on tehty jonkun aikaa, katsojakin alkaa hahmottaa maneerit. Niitä kutsutaan tietyn tekijän tyyliksi. Usein tekijän on vaikeampi itse hahmottaa tyyliään. Tekijän tyyli on sekoitus niiden tyylejä, joilta hän on alkuvaiheissa oppinut maneeriensa pohjia. Alaa tunteva huomaa nopeasti piilotetut esi-isät. Joskus tekijä ei tunne tyylillisiä esi-isiään, vaan on oppinut ne välitteisesti, tietämättä, keiden oppeja kantaa. (Miksi kirjoitan joskus, kun pitäisi kirjoittaa useimmiten? En halua kuulostaa tilastolta, ehkä siksi.)

Millaista on sitten osata jokin? Filosofiasta en osaa sanoa, sanon naiselle. Mutta jotain, jotain olen oppinut. Silloin on rento ja valpas, kiinnostunut tekemisestään ja siihen keskittyvä, ja sivulliset sanovat, että tekiessään niin näyttää kummallisen onnelliselta, melkein loukkaantuneina siitä, etteivät itse saa loihdittua tuota ilmettä esiin tiettyjen tilanteiden ulkopuolella. Silloin maneerit eivät tunnu maneereilta, vaan ainutkertaisilta, täysin konkreettisilta ääniltä, jotka soivat täsmällisinä, rentoina ja suurina, kuulostaen sattumanvaraisilta ja hieman liiankin rennoilta ollakseen kellomaisia ja konemaisia. Syntyy vaikutelma, että tätä ei tehdä tosissaan, tässä ei yritetä mitään. Jotain tapahtuu, sitä ei tehdä.

Kun lähdemme Viasta kotiin, ulkomaalaiset ja paikalliset kihot hiomaan seuraavan päivän neuvottelutaktiikkaa, ja H ja minä kotiin ulkoiluttamaan tahoillamme pelastettuja koiria, H halaa nauravat silmät ja kiharaisen saksalaismiehen ja vaihtaa poskisuukot ranskiksen kanssa. Minä vain kättelen nauravat silmät ja vilkutan miehille etäisesti, kahdella kädellä, twinkle twinkle little bat -tyyliin. Tunnen halua, jälleen kerran, ryhtyä dramaattiseen halailuun. Ulkomaalaisista se tuskin tuntuisi edes dramaattiselta, mutten osaa. Olen edelleen häkeltynyt kysymyksistä. Sitten älyän, siinä jalkakäytävän reunalla, punaiset suloiset kengät sievästi eteenpäin osoittaen, että voi olla tähän tyytyväinen, tähän haluun ja sen yleiseen kohtaloon tulla täyttymättömäksi hillittömän ujoudenpuuskan lakaistessa yli hartioiden ja niskan.

Kävelen kuivissa kengissäni, kuivahtaneessa seitsemänkymmenluvun sateenvarjossani, kuivissa ajatuksissani Rautatientorille, seison ja odotan kyytiä kotiin. Viimeistä kyytiä opiskelijahintaan. Ilta on viileä, japanilaisturistit kuvaavat Kansallisteatteria pimeässä. Kostealla penkillä, kotiinpäin jyristen mietin, osaanko muita taitoja kuin kiintymyksen ylläpitämisen ja tanssimisen. Sitten tajuan: osaan tulla toimeen itseni kanssa. Valtaannun hassusta halusta kätellä itseäni virallisesti, mutta tyydyn katselemaan puolittain ikkunasta ulos, puolittain silmiäni heijastuksessa. Nekin nauravat, ja tänään olen varma, että ne osaavat nauraa iloisesti, ilman minkäänlaisia varjoja.

Sillä on asioita, joita ei voi epäillä.