23.8.05

Viikuuseekaan ikävä

Elokuu on täynnä omituisia päiviä, kuten pihalla näkemäni, lastaan umpinaisessa pyörän peräkärryssä ulkoilluttava ystäväni sanoo. Joko aamulla paistaa aurinko ja tuuli tuivertaa kesäisen näköisesti siemeniään viskovia lehmuksia, mutta ovesta ulos astuessa viima onkin pohjoisenpureva, tai sitten, kuten tänään, näyttää sumuiselta ja syksyltä mutta ilma onkin lauha ja tuoksuu mereltä ja kasvustoilta. Lapsi on pukenut päälleen haalarit eikä suostu riisumaan niitä. "No voi toki oll,a että sillä on kuuma, mutten jaksa huudattaakaan", sanoo äiti. Lapsi tuijottaa muoviläpän takaa posket omenina ja kikattaa Nasulle, joka ei oikein ymmärrä, mitä hupun alla on.

Mies Arabian kauppakeskuksen pihalla ei ehdi miettiä ilmaa. Hän huutaa kännykkäänsä. ”Niin, nyt sun numero näky. Joo ei oo ennen näkyny. Jännä juttu, nyt näky, eiksse oo enää salane vai... Näky näky.” Rauhallisesti, sanon itsekseni, ohitan miehen. Tuuli ei katoa, päivä ei katoa. Jos olisi kännykkä, olisiko seuraelämäni sitä luokkaa, etten ehtisi miettiä säätä? Ostokset, nopeasti, takaisin ulos, pyöränselkään, palstalle. Joinain päivinä, parhaina, pyörässä ei ole lainkaan satulaa, vaan lämmin, leveä selkä, jonka ympärille reidet voivat laskeutua peikonlehden lötkövarsina.

Lehmusten lehdet alkavat sävyttyä. Kultaherukoiden juuret ovat jo täynnä kuivankellervää torskaa. Koululaiset kulkevat repuissaan.Tuskin päät ja jalat pistävät ulos, ja taivaaseen kurkottuvat kädet. Monen parvekkeen lasit ovat kiinni ja parvekkeet tyhjät. Ovatko ne sisällä vai ulkona vai töissä? Tee on muuttamassa tyttärineen Santa Barbaraan, Kaliforniaan. ”En tiedä, jaksanko alkaa taas kerran alusta, mutta ei kai tässä muukaan auta.” Tee ei halua enää kirjoittaa. Olen sanomaisillani odotapa vain, katsotaan ja etköhän taas kohta kirjoita, mutta en sano mitään. Ystävän tehtävä on tukea, ei viisastella. Enkä tiedä, onko Tee kirjoittamisessa yhtä kiinni kuin itse olen. Vielä.

Kissa arpoo joka-aamuisen vaatekierroksensa. Ruskeat ramihousut vai siniset farkut, sininen Kyoto-paita, oranssi Dodo-paita vai vaaleanpunainen kauluspaita, ruskea pikkutakki vai Tallinnastaostettu teinihuppari? En toimi. En osaa kuvitella värejä, ne on nähtävä.


Hiekan ratistessa sandaalien alla on hyvä tunnustella taustatunnetta. Se tahtoo painua piiloon kun syksyn värit ovat näkyvissä. Keväällä ja alkukesällä sen sijaan se hämmentää: kuinka ilma voi olla niin ihonlämpöistä ja heleää, tekisi mieli repiä kaikki vaatteet pois ja vain maata ruohossa, kieriä mäkeä alas kylkisuuntaan, kirkua ja kiivetä hevoskastanjoihin ja kalliorantojen männynkätyreihin, silkka onni ympäröi, lämpö on silkka onni. Nyt se, taustatunne elokuussa, lymyää ruskean froteepaidan alla.

Värejä, joka puolella. Ajattelen lukemaani artikkelia valokuvaajasta, jolle maailma on ennenkaikkea värejä ja värien kuvioita. Koetan katsoa sillä silmällä, mutta lihakset ja luusto panevat hanttiin. Ja kaikki se, mitä olen lukenut. Ja silti, vaikuttavathan värit ja loiskuttavat assosiaatioitaan. Ruskea on esimerkiksi paidassa koirankakan, Viri-kaakaovanukkaan, mutavellin ja syksyn väri. Muina vuodenaikoina ruskea paita on ärsyttävän epäsovelias. Vaaleankeltaista voi käyttää vain keväisin, sinistä (paitsi farkkua) ei milloinkaan. Siniseen ei voi pukeutua, sillä sininen on makuuhuoneen väri, päiväpeitteen puuvillaisen tunnun väri. Siniseen nukahtaa, se on unen väri ja Villityn tausta. Ja punainen, punainen on taas kaikkien vuodenaikojen väri. Verta, nyljettyä lihaa ja kehonmekaniikkaa, kehosta kun ei pääse minnekään. Siksi sen kanssa kannattaa olla kaverit. Mustakin käy kaikkiin vuodenaikoihin, mullan ja uudestisyntymisen ja kierron väri. Valkea ei mihinkään, jään ja ylenkatseen väri, lumen hajujenpeittämisen väri. Inhoan valkoista, ja jos olisi minun vallassani, värjäisin kaiken valkoisen mansikanpunaiseksi. Onneksi ei ole, ja onneksi en hae valtaa. Mansikanpunaiset hammasharjan harjakset ja mansikanpunainen vessanpönttö olisivat aika karseat, oikeastaan. Puhumattakaan kirjojen sivuista. Vihreä on ihana muilla, itsellä ei. En osaa puhua vihreää vaatteillani, paitsi yhdellä sammaleenvihreällä neuleella, jossa näytän kuulemma menninkäiseltä tai wc-tontulta, ainakin muovipussi päähän sateensuojaksi hatutettuna. Pinkki on uutta, siihen olen totutellut vasta viimeisenä viitenä vuotena. Pinkki on huulikiiltoa, vesimelonia ja päivetysvuodenaikaa.

Oranssi on ihanin. Voisin melkein ryhtyä Hare Krishnaksi, jotta saisin pukeutua oransseihin kaapuihin. Muutenkin, tanssiminen ja kilistely olisi jaloa toimintaa. Mutta että sielunvaellus. Ei, en osaa. Pitää tyytyä oranssiin trikoopaitaan. Niitä on vain yksi kappale, koska UFFin oranssit paidat ovat jostain syystä aina xl-kokoa, ja se on vähän kuin pukisi varpusen telttaan. Haluan makkarankuoria, en telttoja.

Harmittaa vähän, kun kaikki ystävät tuntuvat liihottelevan pois taas talven huokuessa vesien kylmenemisestä. Myös työhakemukset ovat teillään. Tänään tulee sentään edes yksi kiitos, mutta ei kiitos -henkinen vastaus. Ovat taas valinneet suomen kielen opiskelijan. Hei, se on äidinkieleni. Olen kuvitellut, ettei sitä tarvitse erikseen opiskella. Aina väärässä, paitsi silloin kun keskittyy ja kuulee pilkut. En ymmärrä yhdyssanasokeita enkä pilkkukuuroja. Nekin pilkut, jotka sijoitan perinteisten oppien vastaisesti, ovat mietittyjä. Minusta ne kuulostavat siltä, enkä halua pokkuroida joitain ulkoisia sääntöjä, kun korvatkin on keksitty. Onko tämä pilkkuperversio peräisin äidinkielenopettajatädistä, joka jo pienessä iässä kysyi sellaisia provosoivia kysymyksiä kuin: "Jos tekstissä joku sanoo jotain, niin mitä sen edessä on?" Minä, neljä vuotta: "Kaksi pistettä päällekkäin." Pitkän aikaa kuvittelin, että pilkkusäännöt ovat tärkeintä, mitä lukiessa voi panna merkille.

Olen surullinen, hillityllä tavalla. Eilen olisi alkanut steppi, mutta Tee oli kylässä ja päätän antaa jalalleni viikon lisää aikaa sopeutua ajatukseen. Laitan kokeeksi steppikengät jalkaan ja kolisen huoneesta toiseen. Kiipeän pöydälle ja teen pari yksinkertaista rytmijuoksutusta. Kiipeän alas ja murjotan äänten epätahtisuudelle. Puolen vuoden tauko on helposti kuultavissa. Otan kengät pois, jottei lattiaan painuisi raudanjälkiä. Kengän jalkaan laittaminen ja sen pois ottaminen sattuu varpaan tyveen enemmän kuin itse askellus. Kiristän rautojen ruuvit tiukemmalle. (Steppaajat ovat ehkä niitä harvoja ryhmiä, jotka oikeasti sanovat: "Hei, mun ruuvit on vähän löysällä, oisko kellään meisseliä mukana?" Tämä on hyvä muistaa, jos vaikka joskus pragmatiikan tunnilla yleisessä kielitieteessä mietitään, kuva voisi sanoa: "Mun ruuvit on vähän löysällä." Kaikesta informaatiosta on työkaluksi, idea on siinä, että pitää keksiä, mikä sopii mihinkin juttuun väkipyöräksi.) Vien kengät takaisin kaappiin. On ikävä vii kuu see kaata ja hyppäämistä musiikin kyytiin, sen vastustamista, jarruttamista ja sen edelle juoksemista ja loikkaamista ääniä jaloilla läimien ja takuttaen.

Jos lyyristä tanssityyliä kutsutaan kolmella sanalla "poetry in motion", voisi steppiä kutsua lisäksi sanoin "poetry in rhythm". Rytmiikan ja lyriikan yhdistäminen on tanssissa tietysti aivan yhtä haastavaa kuin kirjoittamisessa. Siinäkin pitää kuulla pilkut ja aina silloin tällöin kuulla ne itsepäisen homekorvaisesti toisaalle kuin muut. Kuulla musiikki uskollisesti ja vääntää sen päälle toinen kuvio, joka nostaa musiikista aivan erilaisen tunnelman esiin.

Koetan puhtaaksikirjoittaa jotain aiemmin kirjoittamaani, mitäpä muutakaan työtön tekisi lähetettyään päivän sopivien paikkojen hakemukset, kokattuaan ja ulkoiltuaan sydämen kyllyydestä. Oikeasti haluaisin kysyä Jorge Luisilta, miltä tuntui sokeutua, mutta kun hän on jo kuollutkin, niin minkäs teet. Sokeutumista on syytäkin pelätä, jos on lapsena kilpaillut kaverien kanssa siitä, kuka pystyy kauimmin katsomaan aurinkoon silmää räväyttämättä. En pelkää, silmälasejakaan en käytä melkein ikinä, enkä kelloa, enkä kalenteria. Itse asiassa, ne ovat aina jossain muualla, kun niitä tarvitsisi. Ehkä se huokuu työhakemuksistanikin, jotka silmämääräisesti ovat asiallisia ja oikeinpilkutettuja. Ja vanhat tekstit, on vaikeaa käyttää niitä työkaluna mihinkään. Oikeasti haluaisin vain juosta ja läimiä kengillä. Se auttaa aina.

4 Comments:

Anonymous minh said...

Flamencossa on sama homma. Koputusharjoitukset, jotka ajavat kaikki ei-flamencoihmiset hulluiksi, mutta jotka saattavat jäädäpäälle 24/7. Bussipysäkillä,kaupan jonossa, ruokaalaittaessa. Rytmi. Tanssin perustekniikat, tanssin perusta.

Vieläkin, useita vuosia flamencoa tanssimatta, huomaan tekeväni koputusharjoituksia sukkasillani tai lenkkarit jalassa, missä vain, taka-taka-taka--taka-taka-takatakataka..kukapa muu siitä välittäisi, kuin toinen, joka tuntee rytmiä joka asiassa?
-minh-

24/8/05 00:32  
Blogger Veloena said...

Meillä taitavat useimmat ärähdykset olla lähtöisin juuri tuosta juuttumisesta. Saunassa läiskytän tassuilla laudetta ja Kissa kysyy todella ärtyneesti, eikö JOSKUS voisi olla jyskäämättä. Keittiöstä kuuluu hyräily ja läpytys jne.

Tunnistaako flamencoihmisetkin siitä, että diskossa ne takattavat jaloillaan? Steppi-ihmiset tunnistaa, se on ihan hassua.

Voi, flamenco. Sitäkin tanssin vähäsen aikaa, se on hienoa joskin vähän hihityttävää, kun niin riikinkukkomaisen pöyhkeää asennoiltaan. Olisin jatkanut, mutta kun se on polville niin kova laji.

24/8/05 09:52  
Anonymous Anonyymi said...

Jos ei flamenquitaa tunnista rytmiä tapailevista jaloistaan niin vähintäänkin vääntelevistä ranteista. Vatkaus muuttui automaatioksi jo lyhyen harjoittelun jälkeen. Huomaan usein kiemurtelevat käsivarteni puolessavälissä kotimatkaa tanssitunnilta palatessani, punaisiin pysähtyessä tosin jalatkin tapailevat 12-tahtista.

Ja totta, pään asennon tai liikeen oletettu uljaus sulaa usein itsekseen hihittelyyn kun ajatus tavoittaa katseen peilissä.

Tuntuu silti hyvältä tunnistaa oma rytminsä ja ilmaista itseään sen mukaisesti, tanssisalin lattiaan on koputtunut monta porua ja toisaalta samasta pinnasta on myös kimmonnut monet ilot.

Miellän stepin mykkäelokuviin, sankareiden koomiseen pianomusiikin tahtiin tepasteluun. Siihen kuuluu varmaan kuitenkin raskaampaakin askellusta,tummia sävyjä? Pitääkin ottaa selvää.

/S

24/8/05 23:21  
Blogger Veloena said...

Enimmäkseen sitä tanssitaan nykyään funkkiin, mutta kyllä sitä voi tanssia mihin vaan, Beethoveniinkin olen tanssinut, ja valssiin, ja tangoon. Rappiin sopii kovin hyvin.

26/8/05 23:00  

Lähetä kommentti

<< Home

<