Vyörystä pistää nilkanalus
Omituisinta palaamisessa on se hetki, kun avaan kuulumiset. Hiljaisuudessa käveleminen ja hiljaisuuden pyörittely kämmenpohjassa ja tasapainoelimissä päättyy ääniin ja kysymyksiin. En olisi arvannut. Jos olisin, olisinko avannut koneen ja lukenut kaiken?
Nyt ajatukset ovat pesineet päähäni itsepäisinä ja lähes pahantahtoisina. Olen hautautunut nilkkoja myöten, koppakuoriaismaisesti sätkien. Ei, eivät ehkä pahantahtoisina, mutta piinaavina. Siinä on suuri sävyero. Olen unohtanut muutamassa päivässä, kuinka lukea järkyttymättä, kuinka setviä ajatukset tiehensä. Nyt takerrun, tai ne tarkertuvat, tai ehkä takerrumme toisiimme. En tiedä, ei sen niin väliä. Mutta en voi olla ajattelematta, miten eri tavoin ihmiset itseään kasvattavat. Näitä projektejahan riittää. Kuka opettelee olemaan sanomatta viittä vittua per kappale, kuka ulkoa Wittgensteinia, kuka jättämään jälkeensä tallottuja sydämiä vakuutellen, ettei mitään tuoksua niistä juurru jonnekin syvälle, joka muistaa tarkemmin kuin valvontakameran alainen mielen osio. Joku soimaa itseään, toinen kannustaa rivien välissä uskallauskallauskalla.
Tai miksi Livejournalit eivät ole suosittuja blogilistalla. (Oma tekeleeni ehkä sopisi paremmin sinne, kun enimmäkseen kuitenkin ihan vaan päiväkirjoitan.)
Hämmennyn asioista. Ehkä olen löytänyt sukupuolierojen essentian. Mies ei hätäänny ilmoittaessani laittaneensa hänen alastonkuvansa nettiin. Päinvastaisessa tilassa kiruttaisiin ja kiskottaisiin hiuksia. Jostain syystä törmään säännöllisin väliajoin setiin, jotka harrastavat masturboinnin filosofiaa. Olen opponoinutkin yhtä opinnoissani. Asetelma oli omalaatuinen. Todistelu, että masturbointi ei ole syntiä, tuntui jotenkin taannoinvuosisataiselta. Enpä osannut asiaan paljonkaan sanoa, argumenttirakenteeseen vain. Sain ikuisen masturbointisetien kammon, joka vain vahvistui päätoimittaessani erästä lehteä, johon eräs kirjoittajista päätti tehdä masturboinnin filosofiaa käsittelevän jutun. Puhelin soi yöllä kolmelta. "Sulle, joku äijä", sanoo Kissa. "Haloo?" Ja vuolasta vuodatusta siitä, kuinka loistava idea on tekeillä. Varmaan vaikutin todella innostavalta. Juttu kuitenkin valmistui ja painettiin. Kolmelta yöllä se tuntui lähinnä naurettavalta painajaiselta. Ensin pelästys, että jollekin tärkeälle on sattunut jotakin isoa, sitten ärtymys, sitten pöppöröinen hämmästys ja tyrmistys ja ällötys - taas näitä tapauksia - ja sitten hysteeristä kikatusta. Kissasta masturbaatiosedät eivät ole hämmentäviä tai varottavia.
Tänään sukuelimet selvästi vainoavat minua. Avaan kirjaston poistohyllystä erään kirjan ja jokin punainen ja näppyläinen tunnistamaton olio tuijottaa vastaan. Kun tajuan, mitä katselen, läimäytän sivut yhteen ja nostan kirjan loukkaantuneena poistohyllyyn. Tuo sietääkin poistaa tästä siveellisestä talosta.
Ajaudun sivupoluille.
Uudestaan ja uudestaan. Onko se ihme, kun kukaan ei ole merkinnyt pääväyliä? Maailma on yksi iso Keskuspuisto, joka näyttää metsältä kaikkialla ja jossa kevyen liikenteen opaskyltit sisältävät aina vain niiden paikkojen nimet, joihin ei ole menossa juuri silloin. Eri kaupunginosien keskinäisen sijoittumisen hahmottaminen uudesta suunnasta, etenkin epävarmuudesta, missä oikein olikaan, on työlästä.
Huomenna menen taas urapsykologille. Mitähän hän sanoisi, jos kertoisin ostaneeni erakonkaavun ja aikovani vetäytyä syvemmälle kaappiin? Neulasiakin keräsin, talviruoaksi. Sade tuo mieleen Muumilaakson marraskuun, joka on terävin koskaan näkemäni yhteisöllisyyden kuvaus.
Enkä osaa olla ajattelematta, miltä tuntuu katsella tarkasti autoruumiita.
Syksy on mukava asia. Viikon päästä alkaa pilates. Sitten pääsen kouluttamaan kahtakin erilaista kurssia, erilaisissa taidoissa, keikkahommina. On ihanaa jakaa jotakin, mitä on mietiskellyt, kuulla muiden näkemyksiä. Panttaaminen on sellaista ummetusta, myös tietojen ja taitojen suhteen. Siitä ei tule hyviä fiilareita.
Aamupäivisin, kun ei ole töitä, referoin huvikseni teoreettista kirjallisuutta kovalevylle. "Laita ne erillisten projektien tiedostoiksi", neuvoo Kissa. Mutta kun ei ole projekteja. On vain osa-aikatyöttömyyttä ja jatkuvaa puuhaa. Maailma ei tehden lopu. Kokopäiväprojekti nimeltään "sivistää itseään kaikkien kunnon harrastelijoiden tapaan" jatkuu.
Kunnon kansalaisuus voi olla liian vaikeaa, mutta kunnon harrastelija on kiva olla.
Nyt ajatukset ovat pesineet päähäni itsepäisinä ja lähes pahantahtoisina. Olen hautautunut nilkkoja myöten, koppakuoriaismaisesti sätkien. Ei, eivät ehkä pahantahtoisina, mutta piinaavina. Siinä on suuri sävyero. Olen unohtanut muutamassa päivässä, kuinka lukea järkyttymättä, kuinka setviä ajatukset tiehensä. Nyt takerrun, tai ne tarkertuvat, tai ehkä takerrumme toisiimme. En tiedä, ei sen niin väliä. Mutta en voi olla ajattelematta, miten eri tavoin ihmiset itseään kasvattavat. Näitä projektejahan riittää. Kuka opettelee olemaan sanomatta viittä vittua per kappale, kuka ulkoa Wittgensteinia, kuka jättämään jälkeensä tallottuja sydämiä vakuutellen, ettei mitään tuoksua niistä juurru jonnekin syvälle, joka muistaa tarkemmin kuin valvontakameran alainen mielen osio. Joku soimaa itseään, toinen kannustaa rivien välissä uskallauskallauskalla.
Tai miksi Livejournalit eivät ole suosittuja blogilistalla. (Oma tekeleeni ehkä sopisi paremmin sinne, kun enimmäkseen kuitenkin ihan vaan päiväkirjoitan.)
Hämmennyn asioista. Ehkä olen löytänyt sukupuolierojen essentian. Mies ei hätäänny ilmoittaessani laittaneensa hänen alastonkuvansa nettiin. Päinvastaisessa tilassa kiruttaisiin ja kiskottaisiin hiuksia. Jostain syystä törmään säännöllisin väliajoin setiin, jotka harrastavat masturboinnin filosofiaa. Olen opponoinutkin yhtä opinnoissani. Asetelma oli omalaatuinen. Todistelu, että masturbointi ei ole syntiä, tuntui jotenkin taannoinvuosisataiselta. Enpä osannut asiaan paljonkaan sanoa, argumenttirakenteeseen vain. Sain ikuisen masturbointisetien kammon, joka vain vahvistui päätoimittaessani erästä lehteä, johon eräs kirjoittajista päätti tehdä masturboinnin filosofiaa käsittelevän jutun. Puhelin soi yöllä kolmelta. "Sulle, joku äijä", sanoo Kissa. "Haloo?" Ja vuolasta vuodatusta siitä, kuinka loistava idea on tekeillä. Varmaan vaikutin todella innostavalta. Juttu kuitenkin valmistui ja painettiin. Kolmelta yöllä se tuntui lähinnä naurettavalta painajaiselta. Ensin pelästys, että jollekin tärkeälle on sattunut jotakin isoa, sitten ärtymys, sitten pöppöröinen hämmästys ja tyrmistys ja ällötys - taas näitä tapauksia - ja sitten hysteeristä kikatusta. Kissasta masturbaatiosedät eivät ole hämmentäviä tai varottavia.
Tänään sukuelimet selvästi vainoavat minua. Avaan kirjaston poistohyllystä erään kirjan ja jokin punainen ja näppyläinen tunnistamaton olio tuijottaa vastaan. Kun tajuan, mitä katselen, läimäytän sivut yhteen ja nostan kirjan loukkaantuneena poistohyllyyn. Tuo sietääkin poistaa tästä siveellisestä talosta.
Ajaudun sivupoluille.
Uudestaan ja uudestaan. Onko se ihme, kun kukaan ei ole merkinnyt pääväyliä? Maailma on yksi iso Keskuspuisto, joka näyttää metsältä kaikkialla ja jossa kevyen liikenteen opaskyltit sisältävät aina vain niiden paikkojen nimet, joihin ei ole menossa juuri silloin. Eri kaupunginosien keskinäisen sijoittumisen hahmottaminen uudesta suunnasta, etenkin epävarmuudesta, missä oikein olikaan, on työlästä.
Huomenna menen taas urapsykologille. Mitähän hän sanoisi, jos kertoisin ostaneeni erakonkaavun ja aikovani vetäytyä syvemmälle kaappiin? Neulasiakin keräsin, talviruoaksi. Sade tuo mieleen Muumilaakson marraskuun, joka on terävin koskaan näkemäni yhteisöllisyyden kuvaus.
Enkä osaa olla ajattelematta, miltä tuntuu katsella tarkasti autoruumiita.
Syksy on mukava asia. Viikon päästä alkaa pilates. Sitten pääsen kouluttamaan kahtakin erilaista kurssia, erilaisissa taidoissa, keikkahommina. On ihanaa jakaa jotakin, mitä on mietiskellyt, kuulla muiden näkemyksiä. Panttaaminen on sellaista ummetusta, myös tietojen ja taitojen suhteen. Siitä ei tule hyviä fiilareita.
Aamupäivisin, kun ei ole töitä, referoin huvikseni teoreettista kirjallisuutta kovalevylle. "Laita ne erillisten projektien tiedostoiksi", neuvoo Kissa. Mutta kun ei ole projekteja. On vain osa-aikatyöttömyyttä ja jatkuvaa puuhaa. Maailma ei tehden lopu. Kokopäiväprojekti nimeltään "sivistää itseään kaikkien kunnon harrastelijoiden tapaan" jatkuu.
Kunnon kansalaisuus voi olla liian vaikeaa, mutta kunnon harrastelija on kiva olla.
2 Comments:
Jos sukupuolierojen essentiatulkintasi olisi oikeassa, Marika Fingerroos olisi kai mies.
Hyvänen aika, kiitokset anonyymille huomiosta. Pitäisiköhän soittaa Seiskalehden vihjepuhelimeen vai suhtautua tuohon tulkintaan fallibilismin hengessä? Viimeisestä Seiskasessiosta onkin aikaa: silloin erään suomalaisen formulakuskin tunnettu vaimo näytti keskisormea autoton kampusalue -mielenosoittajille, joiden lomasta joutui puikkelehtimaan kohti keskelle mielenosoitusaluetta parkkeerattua kauppakassiautoaan. Uutista ei koskaan julkaistu eikä tilille tullut rahaa. Kaipa keskisormeilu on liian laimeaa. Silminnäkijöitä oli kyllä runsaasti joten todenmukaisuus olisi ollut helppoa tarkistaa.
Niin, ehkä pitää olla vain fallibilisti.
Lähetä kommentti
<< Home