Roihusta, väsyneesti

Olen seurannut hämmentyneenä blogistanin suurta tietämättömyyskeskustelua, joka roihuaa sitä tahtia, että toisinaan ei voi kuin nostella kulmakarvoja. Olkinukkejen ammuskelu on tässäkin keskustelussa näemmä suosittu laji.

En oikein käsitä, miksi tietämättömyys ilmiönä nostattaa moisen rähinän. Kukaan ihminen ei pysty tietämään kaikkea. Sori, että kirjoitin tämän. Eikä juuri sen takia kukaan pysty todennäköisesti kauhean hyvin arvioimaan, ovatko juuri ne tiedot, joita itselle sattuu olemaan haaliutunut, erityisen hedelmällisiä, järkeviä ja tarpeellisia. Niillä tullaan toimeen, ja siinä se.

Aika moni sekoittaa ilmastonmuutoksen ja otsonikadon, ja aika moni ei tiedä, että katalysaattoriautokin kyllä osallistuu aktiivisesti ilmastonmuutoksen edistämiseen. Aika moni on jopa sitä mieltä, että Kioton sopimus vaatii liikaa, vaikka tutkijoiden mukaan se on aivan liian vaatimaton tavoitteiltaan, enemmänkin hyvä kun edes jotakin, ehkä se tästä lähtee -tyylinen. Ilmastonmuutosta pidetään tiedepiireissä kuitenkin aika yleisesti suurimpana ihmiskunnan uhkana tällä hetkellä. Aika moni Freudia ulkoa siteeraava ei ole tässä kysymyksessä kovin paljon muuta kuin tietämätön. Ja moni, joka periaatteessa tietää, ei toimi kuten tiedon olettaisi toimintaan vaikuttavan. (Kts. esim. Heiskanen & Timonen, Ympäristötieto ja kulutusvalinnat, 1996)

En jaksa roihuta asiasta, toteanpa vain: ei tieto vielä, tai tietämättömyys. Vaikka tietysti on varsin sykähdyttävää kuulla kirkasotsaisen lukiolaisen sanovan, ettei hän tiennyt, että autoilusta voisi olla jotain haittaa jollekulle. Minusta se kuulostaa melkein yhtä pahalta kuin jos lukiolainen sanoisi, ettei tiennyt eläinten tuntevan kipua, tai ettei tiennyt, että väestönkasvu on edelleen tahdiltaan kiihkeää. Lukiolaiset eivät tiedä vielä, ettei ilmaisia lounaita olekaan.


Mitä sydämen sivistykseen tulee, sellainen sivistys ilman uusimpien tutkimustulosten tsekkausta voi olla kyllä aika hasardia ja aiheuttaa joskus enemmän vahinkoa kuin hyvää, vaikka kuinka pyrkisi hyvään. Kunpa olisi edes jokin itsestäänselvyys, jokin asia, joka on aina vain tiedetty tuosta noin juuri oikein. Omakohtainen kipukokemus, kenties muidenkin kehontilojen skannaus, ellei sitä jostain syystä ole väännetty solmuun haluttomuudella tuntea. Siinäpä se. Muuta sietää tutkia. Ja tutkimustuloksia sietäisi siirtää päätöksenteon tueksi.

Äh, en jaksa olla moralisti. Vaikka kerta toisensa jälkeen, lukiossapa hyvinkin, piti analysoida eräs novelli erilaisin kritiikein. Kuvittelin tuottavani kolme erilaista kritiikkiä, mutta opettajan mielestä jokainen niistä oli moraalikritiikki. Se tuntuu kauhean omalaatuiselta, koska en jaksaisi tuomita oikein mitään, kunhan vain totean, että monimutkaista on, melkein yhtä solmussa jokainen. (Tai olisi tuominnut etenkään lukiossa, jolloin sentään minusta oli vielä makeeta ja cool ja dekadenttia, että mutsilla oli sellainen kaulanalusvoide, jossa yhtenä ainesosana oli lehmän sikiövesi. Että kauneuden vuoksi tehdään mitä vain. Pieni ällötys vain vahvisti sen, että kyseessä oli tajuttoman räjähtävä juttu. En vielä silloin osannut yhdistää tätä vanhempieni tapaan torjua kysymykset eläinten onnellisuudesta korostamalla sitä, kuinka mainioita tuotteita niistä saadaan. Heillä oli ehkä meneillään jonkinlainen defenssivaihe omaan aiempaan kasvissyöntiinsä nähden. Kiitos vanhempieni, tämä ei ole ironiaa, kuinka monesti olenkaan korostanut, etten ymmärrä sitä, saan aina silloin tällöin kirkkoisä Augustinus -tyylisiä kicksejä.)

Mutta eikö psykologian keskeinen alue inhimilliseltä ja globaalilta kannalta olekin se, kuinka arvot manifestoituvat toimintaan ja kuinka toiminnan selittämisestä jalostetaan arvot? Kuulostaa kehäiseltä, ja onkin sitä osittain. Siksihän me toimimme kuin päättömät kanat.

Nimenomaan päättömät. Jokaisen sydän löytyy viimeistään siinä vaiheessa, kun häntä syytetään sydämettömäksi. Pää ei sensijaan löydy päättömyydestä syyttäen. Se on paljon vaivalloisempi löytää.

Vaikka eiväthän tunteet sydämeen ole paikannettavissa. Ja toisaalta, osittain ovat: kun emootio on koko kehon tila, ja sydän reagoi ympäristön muutoksiin läpättämällä, kiristäen ja höllentäen tahtiaan, osittain emootio paikannetaan sydämestä. Sydän ei valehtele stressistä, vaikka stressiä voikin opetella kontrolloimaan katkaisemalla tarinan jännityksestä: sydän hakkaa, kämmen- ja jalkapohjat hikoilevat, mutta se ei ole negatiivista, vaan positiivista, kunhan ei kroonistu. Jotkut ottavat kupposen kahvia kokeakseen tuon, toiset välttävät suklaatakin, ettei se iskisi.

Olen eilen erehtynyt juomaan pari kuppia mustaa teetä ja nyt olen niin väsynyt, että tuskin pysyn pinnalla.

Se tuntuu vaaralliselta. Väsymys ja kiire synnyttävät paheita. Ponnistelen pitääkseni ajatukseni ja ennen kaikkea kehoni erillään teepaketista kaapissa. Juon lasin mehua, istun parvekkeella, soittelen saadakseni kuvataiteilijan kiinni. Merenhakkaama olo, haalistunut ja vettynyt.

En pidä siitä, mitä kirjoitan, mutta päästän sen tiehensä, tekemään pahojaan. Se on vangittu muotoonsa, sen virheet huomaa helposti kahden päivän kuluttua. Minua eivät kiinnosta hiotut ajatukset, vaan nämä, jotka ontuvat ja näyttävät, mistä ne on tehty. Väsymyksestä sen edessä, että ihmiset jaksavat suuttua kerran toisensa jälkeen, suuttua, närkästyä, vihata. Ehkä he itkevätkin. Ehkä joku kirjoittaakin itkevänsä. En tiedä, jossain vaiheessa en enää jaksa lukea enempää vaan siirryn Flickrin puolelle taggaamaan kuvia.

Luultavasti ihmiset pitävät valokuvaajia niin fiksuina tyyppeinä sen vuoksi, että kuva harvemmin ilmentää vihaa.