Päivä muiden joukossa

Yhtenä päivänä, en enää muista minä, enkä taatusti jaksa hakea, joku jättää blogiin nimettömän kommentin siitä, kuinka kuvottavaa läheisriippuvuuteni on. Olen tikahtua teeheni, hihityksestä. Sitten tulee suru. Jos en olisi joskus itsekin elänyt ja ajatellut noin, olisi helppoa ajatella, että luoja mitä tyyppejä täälläkin vilisee, mutta olen. Joka tapauksessa, vaikka mielestäni proaktiivisuus on aina reaktiivisuutta kiinnostavampaa ja hedelmällisempää, on reaktiivisuuden puute aika iso ongelma. Kritiikki pitää ottaa vakavasti (ellei se sisällä sellaista potaskaa kuin "autenttinen elämä" tms.) ja tiedustelen Kissalta, miten hän suhtautuu moiseen kritiikkiin.

Kissasta kaikki on aina kiinnostavaa etäisen teoreettisesti; taito, jonka mielelläni itsekin oppisin. Ei hän sano oikeastaan mitään, kuuntelee vain ja näyttää viisaalta. Parempi niin. Yleensä, kun avaa suunsa, ei enää edes näytä viisaalta. Ja mitä sitten? Ei mitään. Onneksi ei ole mitään kriteereitä, jotka pitäisi täyttää saadakseen elää. "Ymmärtää kuullun ja osaa tehdä johtopäätökset osoittaen keskimääräistä kypsyyttä ikäisekseen. Puolletaan." Oh boy, onneksi ei sentään.

Vasta kotona, kun viikkaan paitoja pyykkitelineeltä olohuoneen pöydälle siirtääkseni ne sitten pinona kaappiin, muistan miksi koko juttu vaivaa. Hetkinen hoi, tuohan olen minä itse kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, tai ainakin joku aatetoverini. Se sama ihminen, joka kuunteli seurustelevien ihmisten tilityksiä ajatellen, että ovatpa nuo käyneet läpi kovan aivopesuohjelman, eivätkö ne rassukat näe, mitä menettävät. Ne eivät voi alkaa suhteeseen kenenkään kanssa tuosta noin vain vaikka niitä huvittaisi (vaikka eipä kyllä omaankaan elämääni miehiä taivaasta satanut, missä ehkä olikin liiallisen terävyyden syy) ja niiden pitää sietää toisen läsnäoloa koko ajan. Kaiken kukkuraksi ne näyttävät pitävän siitä ja jaksavat ikuisuuksiin jauhaa kaikesta ihan vammaisesta. Seurustelevat naiset tulevat hulluiksi, alkavat käyttää naisellisen oloisia vaatteita, pitsirintsikoita ja koruja ja jotkut jopa hattuja, joissa on reunassa kukka. Tai vaatteita, joissa on kukkia, hedelmällisyyssymboleita, vaikka ne syövätkin e-pillereitä (ja valittavat niistä ja niiden aiheuttamasta turvotuksesta meille, jotka nyt yksinkertaisesti emme tarvitse ehkäisyä koska edes Pyhä Henki ei tee vierailuita luoksemme unettomina öinä).

Kuten The Breeders sen ilmaisee: I know I saw and now may die. Ei mitään uutta auringon alla. (Tuo toinen lause on kyllä Saarnaajaa, ei Breedersiä.)

Tänään olen sopusoinnussa senkin kanssa, että jos viisitoista vuotta sitten olisin tiennyt, miten elän, en olisi voinut mitenkään tajuta, että tämä tuntuu hyvältä. (Luultavasti olisin myös ollut raivoissani siitä, että olisin hymyillyt lempeästi silloisille uskomuksilleni. Viisitoista-yhdeksäntoista, siinäpä ne kauheimmat fanaattisuuden vuodet. Toivon ettei viidenkympin villitys sitten aikanaan osoittaudu yhtä karseaksi hihultamiseksi.) Nyt: Mikäpä sen mukavampaa kuin istua parvekkeella ja lukea kirja loppuun ja jaksaa närkästyä sivistyneesti ainostaan siinä kohdassa, jossa sanotaan "ymmärtää että puu on eloton olento" eikä jäljessä ole se (sic) joka moisen ilmaisun perässä sietäisi olla. Puutko elottomia? Kaikkine niine metaforineen, joilla kasvit ja ihmiset on rinnastettu kaikissa tunnetuissa kulttuureissa?

Splitattu tietokone toimii ainakin kymmenen kertaa nopeammin kuin ennen. Toisaalta olo on tympeä koska kokonaisen eilisen säätäminen sisällä tuntuu epäreilulta, onhan kesä. Ohjelmien imuroiminen netistä ja asentaminen koneelle on tylsää hommaa. Kaiken kukkuraksi kameramme kuvaohjelman ACDSeen levy ei aluksi tahdo löytyä mistään ja kiroilen jo hyvin äkäisenä sitä, että paras tuntemani kuvaohjelma on laukannut jonnekin horinsontin taa. Sitten levy löytyy ja kaikki pelittää taas hetken.

Koska säädämme pitkälle aamuyöhön, tämä päivä on sekundaa, sellainen tapaukseton, harmiton kesäpäivä, jolloin vuoroin on kuuma, vuoroin vilu, vuoroin tiputtelee vettä, vuoroin paahtaa parvekkeen pöytää niin että kaikki kolme kissaa vyöryvät aurinkoon makaamaan, hullut, turkki päällä kuumuutta hehkuen. Lohi makaa selällään, sille ei tule mieleen, että joku voisi haluta satuttaa sitä. Koirat kiertyvät lattialle tiiviiksi keriksi. Ihmeellistä, miten Nasusta, joka yksin voi venyttäytyä kyljellään maaten kattamaan melkein koko parisängyn, kiertyy aanelosen kokoinen tiivis päätön ja jalaton rulla. Intoonnun itsekin etsimään pienintä mahdollista asentoa: se on varmaan risti-istunnassa, selkä tiiviisti jalkojen päälle kaareutuen, kädet jalkojen alle solmiutuen.

Tuumin olevani repun kokoinen. Aika painava repuksi kyllä.

Löydän kahden kiinnostavan työpaikan ilmoitukset ja alan väsätä hakemuksia. (Jos teillä on tiedossa älyjumppaisia paikkoja ihmiselle, joka on tunnollinen ja ahkera ja kirjoittaa ja kommunikoi mielellään ja lukee ja referoi nopeasti, mutta toisaalta ei pukeudu jakkupukuihin eikä muihinkaan univormuihin ja inhoaa byrokraattisuutta ja tohvelienkäyttökieltoja, vihjatkaapa. Myös osapäivätyötä otetaan riemusta hihkuen vastaan, joskaan iltatyö ei käy. On näet harrastuksia ja olen iltaisin muutenkin niin sekopäinen, ettei kannata.) On vaikeaa luonnehtia itseään siten, että kuulostaisi edes osapäiseltä. En tiedä, tulisiko tästä päätellä jotakin. Päätän olla päättelemättä. Tai sitten en vain osaa. Päätteleminen on yleensä niin nopeaa ja spontaania, ja kun sitä ei tapahdu, on ajatuksella vatvominen usein ajanhukkaa.

Tänään on niitä päiviä, jolloin olen hoputtamassa miestä ulos ovesta tarmokkaana. Oletan, että kun hän katoaa, tajuntani jäsentyy. Mutta ei. Liian lyhyellä yöllä on omat keinonsa osoittaa vajautensa.

Joissain kuvissa, joita editoin aivan omaksi ilokseni ja kerrankin mielekkyyttä tuntien, katsoo valtava silmä taivaalta ja näkee kaiken, keraamisen kuun ja kasvillisuuden. On pakko kaivaa setä Stevens esiin. "Sinä kuljet pensaiden tasangolla ja unohdat niin pian. Minä viritän ansat keskelle unia." Katselen ihmisiä, jotka liikkuvat lehmuskujassa. Parvekkeen kasvillisuuden takana olen melkein kuin Villitty, joka virittää ansojaan. Nostan jalat pöydälle, Artun viereen.

En tahdo ajatella, että kesä loppuu joskus. Vielähän tätä riittää, vakuuttelen, mutta panen merkille kasvillisuuden muutokset ja limettibasilikoiden nuput. Jo yksi itsekasvatetuista pelakuistakin kukkii, toisessa on suuret nuput. Nostan rahapuun taas suoraan ja kannan parvekkeelle kahdeksan hortensiakannullista vettä. Arttu ei jaksa avata silmiään.

Kesistä ei koskaan muista näitä päiviä, kun tuntuu, ettei jaksa mitään valvotun yön jäljiltä, ja katselee lämpömittaria ja sadattelee sitä, ettei tänään ole jotain juhlia, joihin voisi mennä vähän puolipitoisenakin. Huomenna, huomenna vasta. Silloin pelaamme krokettia ja syömme. En tiedä, onko Porvariston Helmi valmistunut, mutta jotakin hän juhlii Liisansa kanssa.