6.8.05

Ihminen, kummallinen kikattaja

Ihminen on kummallinen olento. Mitä omalaatuisempaan asentoon se sullotaan, kiinnitetään erilaisin turvakaarin ja läppälukoin ja mitä kovempaa ja kummallisemmissa kulmissa sitä viuhdotaan halki avoimen tilan, sen kovempaa se kirkuu ja kikattaa ilosta. Se hakeutuu yhä uudelleen laitteeseen, jossa lopuksi päälle loiskahtaa suuri vesimassa niin että takamus on kylmä ja läpimärkä, ja saatuaan tästä laitteesta tarpeekseen se tarttuu lajitovereitaan näiden märistä hihoista pihtiotteella, kikattaa ja takeltelee jotain siitä toisesta vesilaitteesta. Ja sinnehän ne tietysti juoksevat, niilläkin jaloilla, jotka turpoavat kävelylenkeistäkin, ja kirkuvat ja kikattavat pyöreän lautan saadessa källiä ja roisketta.

Nauruorgasmista tulee nälkä. Kummallista, miten neljän tunnin aikana Linnanmäellä on mahdollista syödä saman verran kuin kahden normaalin vuorokauden aikana. MissT:llä on asiasta teoriansa: "Olen hypännyt sadan metrin korkeuteen, juossut sata kilometriä tunnissa vauhtia pari minuuttia ja niin edelleen. Mitä, ettei olisi nälkä?" (Sama efekti on muuten Matrix-elokuvassa valkokankaalta katsottuna: sen seurauksia ovat hirvittävä vauhtisokeus - en liene koskaan ajanut sitä tahtia pyörällä keskustasta Käpylään - ja tajuton nälkä. En tiedä, aiheuttavatko toimintaelokuviksi kutsutun lajityypin rainat yleensä muutenkin tätä outoa nälästymistä; Matrixistakin olen nähnyt vain ykkösosan, joka oli suuri pettymys kaiken sen hehkutuksen jälkeen.)

En ole pitkään aikaan nauranut yhtä hereästi. Kaikissa kuvissa ihmisten suut venyvät korviin, päät kallistuvat taaksepäin ja silmät puristuvat aavistuksen kaartuviksi viiruiksi. Ainoastaan taka-alojen lapset ovat vakavia ja suorittavan oloisia. Ehkä leikki todella on lapsen työtä. Meitä vain kikatuttaa.


Ja vuoristorata, voi vuoristorataa... jo portista sisään astuessani kaikki oleelliset vasteet aktivoituvat haju- ja äänimaiseman tunnistuksen myötä. Vatsa muljahtelee levottomasti, pulssi nousee, vilkun valojen mukana ja tunnen karusellin radan lantionpohjan lihaksilla. Pelkkä Mustakalan katseleminen alkaa yrjöttää pelottavan aidosti. Olen etuajassa, kuten kaikissa tärkeissä tapaamisissa, ja siksi miltei puoli tuntia yksin seikkailemassa huvipuiston kujilla.

Hattaran tohdin ostaa vasta, kun olemme koossa. Sitten totean, näennäisen terävästi, että tässäpä sitä on sokerille kilohintaa. Tahdon potkaista itseäni, sillä tajuan sekunnin murto-osan viiveellä, että se on isän repliikki, ei minun. Isä se aina jaksaa valittaa hattaran ostamisesta, äidin nauraessa myrskynä ja kaivaessa taskunpohjalta kolikoita. (Tämän takiako vanhempien ääliöys on raivostuttavinta maailmassa - koska tietää, että nuo samat fraasit ja maneerit on ohjelmoitu syvälle omiin käytösmalleihin, ja että ne vain odottavat vaanien oikeaa tilannetta pulpahtaa ilmoille ikään kuin omina päätelminä?)

Linnanmäellä ei voi olla synkkä pitkään. Näemme lokinpoikasia ja kaniineja, jotka näemmä täällä ovat rohkeampia kuin missään muualla. Ja miksi eivät olisi - lapset remuavat istutusten ohitse eivätkä aavista, että samettiruusujen keskellä istuu kaikessa rauhassa, hyvin näkyvillä, kaksi kaniinia mutustaen kukkia. Ei mikään ihme, Alppipuistossa niitä on ollut jo ainakin pari vuotta, ja Alppipuistohan on heti Linden vieressä. Naakat hyppivät patsaiden ja värivaloviritelmien päällä ja ovat kovin varislintumaisen kiinnostuneita kaikesta tapahtuvasta. Ja sitten juostaan taas, seuraavaan hupiin.

Raketti on mahtava laite, työkaluna. Sen ponnahtaessa ylös voi vetää ilmaa keuhkot täyteen ja sen vajuessa alas ilmapatjalla tumssuen puhaltaa ulos sihisten hampaiden välistä samalla tavalla kuin syvävenytystunnilla. Oikein tuntee, kuinka hengityslihakset ovat ryhtilihaksia ja kuinka sisään hengittäessä kaupunki kutistuu jalkojen juureen ja uloshengittäessä ryhti painuu kaarelle ja kumartuu kohti tomua. Innostun hengittämisestä ihan uudella tavalla, joskin hieman harmittaa, ettei raketti kikatuta yhtä paljon kuin muut laitteet. Silti siihen mennään kahdesti ja se jää illan viimeiseksi, sillä hymytön Kissani rakastaa sitä. Voi sitä, se ei kutise eikä ehkä sen takia osaa oikein kirkua kikattaen.

Kyllä, kumma eläin on. Seuraavana päivänäkin on oltava turkoosinsininen Iltahupiranneke pykälässä, ja Alepassa vilkuiltava alta kulmain kanssashoppaajia. Lindeilty on, joo joo. Kissa on mennyt kuuntelemaan Tuomari Nurmiota Taaborinvuorelle. Lahjalippuja on kaksi, mutta kieltäydyn tulemasta mukaan, ja Kissa menee Mikon kanssa. Sanana Taaborinvuori kuulostaa niin kyldyyriltä, että saan ökön pelkästä ajatuksesta ja hellin mieluummin moraalittomia kiherrysfiilareitani kotona.

Ja kun äiti soittaa kertoakseen jalkahaavaumiensa uusimmat kuulumiset, hän huudahtaa aluksi: "Voi että, minä olisin kyllä mennyt kuuntelemaan Tuomari Nurmiota, kun se on niin hyvä!" Vaikka sitten myöntääkin samaan hengenvetoon, että ehkä Kissalla on hauskempaa ikäisensä pojan kuin likipitäen eläkeikäisen jalkavaivaisen muijanturjakkeen seuralaisena. "No jaa, tiedä tuota", toppuuttelen. Tunnen itsekin eläköityneitä tunteita napsiessani metsävattuja suuhuni niin kauan, että koirat käyvät suosiolla nukkumaan polulle. Nämä ystävät, niitä on monta, joiden mielestä kukat ja puut ja tähdet ja eläimet ovat eläkeläisten juttu... Mitenkähän ne selviävät hengissä?

Olen syntynyt eläkeläiseksi, joka on onnellisimmillaan, kun sitä ravistellaan, lennätetään ja kutitellaan. En osaa nauraa kuin muutaman kirjailijan kanssa (John Irvingin, Gerald Durrellin), enkä kuin yhden elokuvantekijän kanssa (Jacques Tatin), enkä ymmärrä vitsejä, enkä kerro niitä ikinä, en ymmärrä edes ironiaa, enkä ole koskaan nauttinut älyllisestä keskustelusta. Nauttimisen kriteeri on näet kikattaminen ja kirkuminen, maaninen pulppuileva ilo, joka hypittää tasajalkaa ja maalaa kuulokuvat keltaisin pilkuin ja fasaaninkirkaisuin.

Uskokaa tai älkää, en ollut nähnyt Kissan kertaakaan hymyilevän, ennen kuin aloimme seurustella. Nyt hän välillä hymyilee ja joskus jopa kikattaa, vaikkei kirukaan samalla kuten normaalit ihmiset. Kyllä meistä kaikista tulee vielä jokin päivä aristoteelisia ihmisiä, niistä vakavimmista ja väkinäisemmistäkin. Jos ne laittaa Helsinkipyörään nyt sen viimeisellä kaudella, ja kaikki muut kirkuvat ja kikattavat, kuka voisi olla vakava ja tylsä?

"Haluatko sä vielä uudelleen?" kysyn illalla ennen nukkumaanmenoa. "Joo ehkä", se sanoo, ja vaikka pimeältä ei voikaan nähdä, kuulostaa ääni hymykuplaiselta. Unessa leijuvat keltaiset pilkut, jotka ovat jasmiininkukkia, sarvifasaanien ääniä, kainalohipaisuja, kurpitsansiemensämpylöitä ja hymykuoppia yhtäaikaisesti. Ne täyttävät kylpyammeen. Kun lumme avautuu, sen heteissä on kiillettä ja musiikki mustaa veden. Vedestä nousee yksi Helsinkipyörän koreista hattuineen ja purjehtii katonrajaa ylemmäs yöhön ilman mitään nostolaitteita.

Ne korit... onko mahdollista kikattaa näkemättä niitä samalla?

1 Comments:

Anonymous velikulta said...

Kikattaminen ja kirkuminenkin voi joutua inflaation kouriin.
Eräs ystäväni kikattaa jatkuvasti niin että helmat paukkuu.
En enää tiedä milloin hänellä on oikeasti hauskaa.

Itseltäni saattaa irrota vieno hymy
makean tilannekomiikan seurauksena.
En tiedä milloin viimeksi nauroin ääneen.
Lapsena kenties?
Hersyhuumorileffaa katsoessa joskus.

Olen hiukan kade sinulle kun vielä osaat
heittää pään taakse ja tuulettaa kitapurjeita.

Mokoma luonnonlapsi. :)

7/8/05 10:58  

Lähetä kommentti

<< Home

<