5.8.05

Editointia

On raskasta editoida tekstiä, jota on tuottanut epätoivoisena. Kirjaimet tuntuvat mustemmilta kuin tavallisesti ja käsiala on selvästi säikähtänyttä.

Jonkinlainen hienovireinen alakulo siirtyy tapaan kävellä korttelin ympäri ja katsella karhunköynnöksiä. Unohdan hommia, jotka piti hoitaa. Sähköpostiviestit lyhenevät ja muuttuvat vakavammiksi. Kun harmaa kolli kiipeää syliin, silitän sitä tuskin uskoen, että se tuli takaisin, siitäkin on kohta kaksi vuotta. Tapahtumisesta on vuosia, ei päiviä tai minuutteja.

En haluaisi minkään tapahtuvan, muuttuvan, järjestyvän. Vuosien päästä, vasta, kiitos. Ihmisillä alkaa olla päällään pitkähihaisia paitoja. Etsin käytännöllisiä hommia, jotain selkeämpää kuin sanojen järjestäminen tai etenkään ajatusten järjestäminen. Ajatusten järjestäjäksi minusta ei ole, sillä rakastan kaaosta niin pään sisällä kuin keittiön työtasoillakin. Murusia, teenpuruja, tomaattisammiota, mäntysuopapulloa, kaakelien tahroja, oranssia raitaa. Miksi ihmiset haluavat järjestää maailmoja?

En jaksa tuntemattomia ihmisiä, tuntemattomia sanoja. Omat sananikin ovat tuntemattomia, vaikka ravistavatkin päältäni pois liiallisen auringon. Kuljen ulkona koirien kanssa, niille ei tarvitse sanoa mitään. Pian tulee se, jonka nimeä ei haluta kirjoittaa. Se inhottava, ihoaraastava, keuhkoille käyvä. Sitten on pakko olla sisällä, pakko puhua ihmisille, telkeytyä ihmisten ilmaan ja koettaa hymyillä ja olla sosiaalinen ja näytellä, että tämä on kaikki, mitä on ja mitä voimme tietää. Ursula Le Guinista sentään on apua: Hänen mukaansa puhumalla Beatrix Potterista saa helposti tyhjäksi huoneellisen pikkurillittäviä vakavia mustapaitapostmodernisteja. Olen huomannut, että kissoista puhumisella on samanlainen vaikutus. Kuvaa huolellisesti, kuinka eräs niistä jättää puhdistamatta peräaukkonsa, ja kuinka koirat mielellään nuolevat sen puhtaaksi.

Tahdon musiikin, jossa voi kuulla valon siivilöitymisen pölyn läpi. Ja tien, jonka varren puissa sisareni asuvat. Tahdon leikata varpaankynteni kompostiin, joka päätyy Itä-Pasilan kannaistutuksiin. Ja ettei sada noin surheasti, ja ettei Taliesinin satu lopu ikinä.

Päivän koosteissa avoimista työpaikoista ei ole yhtään, jota hakea uskottavasti. Editoin tekstiä, luen sitä, heijastan sitä. Alakulo leviää häränsilminä.

Ja sitten luen lisää Antero Järvisen kirjaa Ihmiset ja eläimet. Se on ihmeellinen, mutta joissain kohdissa epäillyttävä, kuten hyväksyessään ajatuksen kulttuurien kehityksen seitsenportaisesta mallista, joka päätyy etiikkaan uskonto- ja mytologiavaiheen ohitettuaan. Eihän tämä sovi ollenkaan siihen, mitä Damasio ja de Waal kirjoittavat, tämä. Mutta toisaalta, enpä ennen tiennyt, että Petra ja Reino tarkoittavat kumpikin peuraa. Kerään voimia päätökseen vaihtaa sukunimeni siksi eläimennimeksi, jonka saisin sukutaustani perusteella. Mutta mitä etunimilleni sitten kävisi?

Koko nimiasia vituttaa suuresti, sillä se, etten ole mennyt jo vaihtamaan nimeä aikaa sitten, on lähinnä pelkoa siitä, miten ihmiset siihen suhtautuisivat. Suurin osa tulee niin helposti toimeen nimensä kanssa, että se on hämmentävää. Eivätkö sanat ja äänteet merkitse heille mitään? Vai onko heillä vain tahdikkaammat vanhemmat? Ovatko he mielellään sitä, mitä vanhemmat heidän haluavat olevan? Minun äitini ei edelleenkään usko, että osaan itse ostaa päiväpeiton sängylle.

Olen kyllästynyt olemaan tarkoittamaton, hahmottumaton ja epämääräinen.

Laitan kengät jalkaan, otan koirat, uppoan maiseman osaksi. Sillä tavalla kaikki on hyvin. Kohennan mielialaa illan valoihin keskittyen. Onko liikaa pyydetty, että voisi olla kotonaan myös kielessä? Onko liikaa pyydetty, että saisi nimen, johon voi käpertyä ja jossa voi esittäytyä? Johon olisi yhtä helppoa suhtautua kuin sääriin, vatsaan ja olkapäihin, nenään ja korvannipukoihin?

5 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Hei,
minuakin jäi kiinnostamaan tuo dodolaisten urpovaellus, josta edellisessä kirjoituksessa joku kysäisi. Tiedätkö asiasta jotain?

Kirjoitat todella kauniisti!
Miksi edes emmit tuota nimiasiaa - anna mennä vaan...

-mm

5/8/05 18:41  
Anonymous Anonyymi said...

Mitäh...? Poistuin hetkeksi toiseen huoneeseen... että mekö haukut kissojen p....ttä nuolemaan? Huoneen saa tosiaankin tyhjäks', a vot! Minä teoreettisesti, vain teoreettisesti kannatan maukkuja, livenä irvistän, en sen enempää kiusaa. Isken silmää: kiva kissa. Hepan paskaa kyllä joskus maalla maistan, mutta että lajitoverit kissan, en ole kuullut moista aiemmin. Ja jos vapaaksi pääsen lajityypillisesti kieriskelen lehmän lantakasas', mäyrän jätöksis'.
Jahtikoiruainesta, vaikken saakkaan metsälupaa. Silmänlumetta raffinoitu citylookkini.
Kyllä täällä passaa lukea! Välillä valoisaa, joskus vähän sataa, pikkuisen mustaa ilmestyy yläkulmaan ja taas kohta on jo valoisaa...
Lajityypillinenkö Mr Bones?

6/8/05 00:27  
Blogger Veloena said...

Urpolle en ole suureksi vitutuksekseni koskaan päässyt: on aina ollut tanssiesitys juuri sinä vkl:na tai sitten, tänä vuonna, jalka tanssista hajalla. Kyllä, Urpo on myös kaupunkikävely. www.dodo.orgista löytynee tarkempaa tietoa.

Niin, sovinnaisuudesta kiinni pitäminen se vasta raskasta onkin! Pitää vielä puhua asiasta vanhempien kanssa ja katsoa, etteivät he loukkaannu. Kaikkein viimeiseksi haluaisin heidän tuntevan itsensä epäonnistuneiksi vanhemmiksi vain sen takia, että sukunimi on niin pöljä.

Mr Bones (ihailen muuten suunnattomasti kuuluisan kaimasi kirjoitelmia ;) ), kyllä Nasun suurinta herkkua ovat kissanpökäleet. Mobutu ei aluksi välittänyt, mutta nähtyään Nasun mussuttavan niitä fanaattinen kiilu silmissään sekin päätti kokeilla ja yllättyi iloisesti. Vessanovessamme ei ihan turhaan olekaan salpa, joka jättää oven sen verran raolleen, ett kissat pääsevät pujahtamaan vessaan kakka-astioilleen, mutta koirat eivät.

Aah Mr Bones, ehkä sinäkin tarkemmin näihin omalaatuisiin viiksiniekkoihin tutustuessasi löytäisit kissanpaskat salat. Me ihmiset emme sitä ole vielä tajunneet Nasun suureksi tyrmistykseksi - onpa se joskus näet ystävällisesti kantanutkin suussaan pökäleen kädelleni sänkyyn, ja saanut pakkioksi ainoastaan räkänaurua ja lievää toruntaa yökkäysten kera.

6/8/05 09:43  
Blogger sea said...

Itse aloin käyttämään toista nimeäni kutsumanimenä teini-iässä, en vain kokenut olevani sellainen minkä kuvan ensimmäinen nimeni antoi. Aluksi oli toki hankalaa, vanhemmat käyttivät vuosia ensimmäistä nimeäni, isäni jopa kerran kiukuspäissään kieltäytyi käyttämästä toista nimeäni. Muutettuani, vaihdettuani koulua, uusien ystävien tullessa uusi nimi ei aiheuttanut enää hämmennystä. Siskonikin oppi uuden nimen, koska ympärillä kukaan ei tuntenut minua enää vanhalla nimellä. Jossain vaiheessa lakkasin jopa reagoimasta vanhaan nimeen. Tänä päivänä se kuullostaa ihan omituiselle, eikä sitä käytä enää kuin harvat sukulaiset/vanhat tuttavat joita en ole tavannut vuosiin.

Vaikka vaihdoin vain kutsumanimeä ensimmäisestä toiseen ovat ihmiset olleet toki kiinnostuneita ja olen myös saanut v*ttuilua asiasta. Vaan minusta toinen nimeni on paljon kauniimpi ja sopivampi. :)

Rohkeasti siis vain! Sinun nimesihän se on, ei muiden.

6/8/05 17:57  
Anonymous Eekku said...

Kannatan aina sitä, että ihmiset vaihtavat nimensä identiteetin mukaisiksi. Itse olen vaihtanut sukunimeni isän eläinnimestä nykyiseen äidin nimeen ja etunimeni siksi, jolla minua on aina kutsuttu. Nyt minulla on se nimi joka olen. Siihen tottuu tosiaan nopeasti ja entinen tuntuu kummalliselta. Vaikka vieläkin ihmettelen niitä, jotka vaihtavat jonkun toisen suvun nimeen mennessään naimisiin. Tätini kutsuu niitä salanimiksi.

7/8/05 13:52  

Lähetä kommentti

<< Home

<