Askareiden jälkiä

Koska ulkona sataa ja pyykitkin on jo korjattu olohuoneen telineeltä, viihdytän itseäni parin kuvataiteilijan yhteystietojen tuskalliselta esiin ronkkimiselta lukemalla valmistujaisjuhlista jääneitä muistiinpanoja, tai oikeastaan keskustelunkappaleita, joita eräs tilapäisesti puhekyvytön vieras kirjoitti Multiprintin lahjusvihkoon. Osa on valmiita aforismeja.

"Tulee katseltua enemmän (tietysti myös kuunneltua). Asiat hoituvat kyllä. Miettii, mihin sitä kaikkea puhetta tarvitaan."

Sen ainoan kerran, kun olin aidosti pari päivää puhekiellossa, olin rippileirillä Keuruulla. Odotin Helsingistä tietoja siitä, olenko päässyt kuvataidelukioon vai en. En tiedä, mitä teen, jos en pääse. En halua tavalliseen lukioon, olen kyllästynyt sanoihin "erilainen nuori". Vanhemmat eivät tiedä kurkkutulehduksestani, enhän ole voinut soittaa kotiin ja kertoa, ääntä ei vain tule. Joku huutaa yleisöpuhelimeen. Menen puhelimelle ja koetan röhäistä jotain. Luurista kuuluu äidin ääni: "Haloo, onko siellä joku?" Koetan uudelleen, äiti toistaa haluavansa minut puhelimeen. Kurkusta pääsee vain tulehtunutta särinää. Äiti kommentoi isälle toisessa päässä: "Linjassa on jotain ongelmia." Viiton yhtä tyttöä lähemmäs, ojennan hänelle luurin. Hän vastaa nimellään, kuuntelee hetken mietteliäänä ja ojentaa luurin: "Se on sulle." Nyökyttelen, pyöritän silmiä, pidän kurkusta kaksin käsin, osoitan sitten luuria. Tyttö sanoo luuriin: "Sitä kuristaa kurkusta niin ettei se voi puhua... Ai jaa, no sanon. Hei hei." Sulkee puhelimen, sanoo: "Soita takaisin kun pystyt puhumaan asiasta."

Lehtiöllä siitäkin selvitään. Äiti on pahoillaan, kun ei tajunnut heti, mistä on kyse. Enkä pysty huutamaan ilosta, vaan voin vain kirjoittaa lapulla useamman kerran huutomerkitetysti: "Mä pääsin taidelukioon, jee", ja kuljettaa lappua ihmisille. Ne sanovat, että totta kai pääsin, ovathan ne nähneet, etten tee muuta kuin istun ja piirrän. Kun pystyisin jo puhumaankin asiasta, kaikille on jo kerrottu. Nyanssit jäävät kartoittamatta.

Omituista, että olen joskus vain istunut ja piirtänyt. Olenhan toki silloinkin tanssinut, ja käynyt monella ratsastustunnilla viikossa ja käynyt koulua, mutta muuten vain piirtänyt. Miksi ihmeessä piirtäminen tuntui jossain vaiheessa niin välttämättömältä päivien rakenneosalta? Mitä onnellisemmaksi olen tullut, sen vähemmän olen piirtänyt. En tiedä, onko onnellisuuteni joidenkin asioiden korjautumista paremmalle tolalle vai epäonnen sietokyvyn kasvua. Se on omalla tavallaan ärsyttävää. Pitäisi tietää, niin osaisi paremmin auttaa toisia.

Piirtäessä kaikkea mahdollista oppii monenlaisia asioita. Kuten yksityiskohtien kohdalleen laittamisen tärkeyden. Hevonen, jonka ohjakset lähtevät kuolainten sijaan turpahihnasta, lähinnä hämmentää metaforisuudessaan. Mitä tällä koetetaan sanoa? Ja ihminen, jonka toinen kävelyjalka ei ojennettuna olisi lainkaan yhtä lyhyt kuin tukijalka, ei koskaan voisi oikeastaan kävellä noin. Tällainen jää kaihertamaan sitä enemmän mitä hiotumpi kuva muuten tyyliltään on. Sutaisuissa ja skisseissä voi antaa paljon anteeksi. Nehän ovat koko hahmon karakterisointeja eivätkä pyri minkäänlaiseen realismiin kohteensa ominaisuuksien suhteen; ominaisuudet on alistettu tunnistettavuudelle. Mistä tunnistettavuus sitten syntyy, ellei muutaman ominaisuuden korostamisesta kimppuna? Korjaus: suurin osa ominaisuuksista on alistettu tunnistettavuudelle.

Tahtoisin saada otettua valokuvia, jotka ovat skissejä tai skissimäisiä. Joissa suurin osa ominaisuuksista on abstrahoitu pois ja kenties lisäksi tuotu mukaan joitain elementtejä, jotka hämmentävät muuten itsestäänselvää tulkintaa.

Joskus ajaudun miettimään, josko kirjoittaisin blogiin sarjan henkilökuvia, mutta sitten aina luovutan, koska henkilökuva on niin tylsä ja steriili laji. Joku jaksaa vielä lukea kuvan, jos mukana on tunnistamista ja lupauksia salaisuuksista, mutta ei juurikaan muuten. Olisi kiusallista tuottaa tekstiä, jota ei jaksaisi itse ikinä lukea. (Henkilökuvien inhoni aiheuttaa sen, etten juurikaan pysty lukemaan viikkolehtiä. Itse lehtiin kirjoittaneena tiedän liian hyvin, miten konstruoituja jutut ovat, kuinka niihin on etsitty repäisevä alku, yllättäviä käänteitä ja sievästi pyöristyvä loppu, niin että jälkimaku jäisi pitkäksi ajaksi lukijaa häiritsemään. Blogissa tällainen olisi anteeksiantamatonta formaattipaskaa.) Joskus luettavuuskin kääntyy ei-luettavuudeksi. (Miten inhottava lause, kuulostaa ihan heideggermäiseltä kukonaskeleelta.)

Mieluummin kuvia pyykeistä puutarhan aidan takana, kiitos. En jaksaisi kappalettakaan teoreettisia pohdintoja, etenkään jos teoriat, joihin viitataan, liippaavat estetiikkaa tai filosofiaa, olkoonkin, että välillä noihin hetteikköihin ei voi olla eksymättä. Meneillään on irtiotto yliopistosta, defenssimekanismit ärsytetyimmillään.

Huomenna, ihanaa, menemme Linnanmäelle illaksi. Huvipuisto on juuri sitä mitä kaipaan. Sinne menemisestä tulee uhmakas olo, tekee mieli pullistaa vatsaa ja ehkä poskiakin ja mölistä kovaan ääneen naapureista piittaamatta. Juosta tömpsöttää ja laulaa pöhköjä ralleja. Menemme seurueella, tottakai, jotta joku voi tuudittaa aina vaunuissa nukkuvaa vauvaa. Koko seurue koostuu jonkinsortin ympäristöaktivisteista. "Hyvänen aika, miten tuo sopii energian pakkomielteiseen säästämiseen", kysyy eräs ei-ympäristöorientoitunut ystävä. "Ei se pakkomielteisyyteen sovikaan", vastaan. Valoja on helppo sammutella ja tuulisähköön vaihtaa ja olla lentelemättä lomamatkoille. (Paitsi että Ibiza edelleen kaihertaa jossain lonkkaluissa.) Linnanmäelle sen sijaan pitää päästä kerran kahteen vuoteen, vaikka siellä onkin se inhottava akvaario, jonka en oikein usko opettavan yhdellekään kersalle tasapainoista luontosuhdetta.

En usko, niin, mutten toisaalta tiedäkään. Onhan minuakin tuollaisissa raahattu, ja olen jälkeenpäin rasittanut vanhempiani itkeskelemällä ja kyselemällä, ovatko ne kalat siellä oikeasti onnellisia. Päivänä eräänä leikittelen ajatuksella, josko sittenkin alkaisi opiskella toista tutkintoa ympäristönsuojelusta tai ympäristökasvatuksesta ja sitten koettaisi tunkea itsensä sellaiseen putkeen, jossa häämöttäisivät tohtorinopinnot aiheesta "opettavatko eläintarhat ja meriakvaariot lapselle huolta ympäristöstä". Se on tajuttoman kiinnostava kysymys, ja aiheen saa kernaasti varastaa. Mieluumminhan minäkin sen valmiina paperina lukisin, joskin kunnolla ja vivahteikkaasti tehtynä.

On vaikeaa tajuta, miten jonkin eläimen tuijottaminen etäältä auttaisi ymmärtämään, kuinka sen luihin ja lihaan kertyy ympäristömyrkkyjä samalla tavoin kuin omaamme, kuinka sen kipukokemus ei oletettavasti poikkea omastamme ja kuinka sen maailma on seutu, jossa se kulkee, haistaa, näkee, tuntee, kuinka auringon lämpö ympäröi sen yhtä lempeästi halaavana kuin meidätkin. (Kuinka vaikeaa onkaan kuvitella kalaa! Ja silti, kalat ovat tunteikkaita ja tuntoisia, ja jotkut aika hyviä ongelmanratkaisijoitakin.)

Vuoristorata, tuo ihana, viilettävä ja päätähuimaavan vaihteleva tuoksu. Kuinkahan usean VR:N Makasiinien puolustajan todellinen, tiedostamaton kiintymyksen alkupiste on ollut Makasiinien terassin vuoristoradanhaju? Sinä päivänä, kun Vuoristorata uhataan purkaa, linnoittautuvat ihmiset käsikädessärinkiin sen ympärille ja huutavat vihaisina ja toiveikkaina, ja sininen ja punainen ja keltainen ja vihreä juna suihkivat mäkiä ylös alas.