Luonnollisesti, todellisesti
Siitä, kun luin ensimmäisen kerran luonto-kulttuuri -erottelun kritiikkiä, on kovin kauan. Se oli jonkinlainen ahaa-elämys. Tulin epäileväiseksi "mutta sehän on luonnollista" -argumenttia kohtaan, enkä edelleenkään pysty kohtaamaan tätä lausahdusta ilman jonkinasteista halua tirskua tai rutistella kulmiani.
Eräs ystäväni ei käytä keinotekoisia makeutusaineita, koska ne eivät ole luonnollisia. Valkeata, raffinoitua sokeria hän ei sen sijaan arastele. Minun on vaikeaa nähdä eroa näiden tuotteiden välillä. Sokerikin on monimutkaisen prosessin tuote ja sen verran energiatiheää, että en uskaltaisi kutsua sitä luonnolliseksi, jos moinen nimilappu kielletään aspartaamilta ja asesulfaami K:lta. Tai maidon ja kasvimaitojen ero: olen pahoillani, mutta se, mitä ostetaan litran tölkeissä kaupan hyllystä ei sekään ole suoraan lehmän tissistä imaistua, vaan kyllä sitäkin on käsitelty. Ja mitä tulisi ajatella siitä, että lehmille syötetään Brasiliasta lennätettyä soijaa?
Entä vihan tai rakkauden tuntemusten luonnollisuus? Joku uskoo, että vihaa voi purkaa rähjäten, ja sitten kerätä uutta lastia puhtaalta pohjalta. Ikään kuin viha silloin pääsisi sisältä ulos, eikä käpertyisi yhä syvemmälle sisään, yhä selvemmäksi käytösmalliksi. "Ei ole luonnollista pitää höyryjä sisällään", sanoo. Vihako höyryä? Ja rakastuminen, tuo virus, joka kaataa analyyttisen järjen, lamauttaen kognitiivisten prosessien hienosäädön silloinkin, kun rakastetun valokuvaan keskittyy. Tai kieli, tai se, kuinka jalat asettuvat pitkospuille niitä erikseen tietoisesti ajattelematta. Ajattele, ja kompastut.
Se, että sylissä on mies eikä koira tai kissa, tai että romanttinen ensirakkaus on hevoseen, ei elokuvatähteen.
Ei, ei ole mitään mieltä sanoa jotakin luonnolliseksi, ellei halua sanoa kaikkea.
Todellinen on toinen sana, jota käytetään leimaamiseen ja syyttämiseen, arvonalentamiseen ja sulkeistamiseen luonnollisen tapaan. Mutta eikö paranoiassa salaliitto ole todellisuutta mitä suurimmassa määrin? Jos minusta tuntuu, että hengittäessäni sisään syttyvät tuhannet tähtisädetikut, eikö sen toteaminen ole realismia enemmän kuin kuvaus siitä, kuinka punasolut kuljettavat happea kudoksiin tai kuinka lihakset liikuttavat keuhkoja?
Eikö se, mikä kirjassa kuljettaa, ole todellisuus, eikä mikään juoni tai tekstuaalinen keino? Toisenlainen todellisuus, josta herääminen tuntuu joskus julmalta (ja joskus helpottavalta). Se kesti vain viisi tuntia, sitten kaikki loppuu ikään kuin koko maailma, se maailma, lakkaisi. Tragedioissa, joiden lopussa kaikki kuolevat, on tästä syystä kiinnostavan realistinen säväys. Juuri niin, kaikki kuolevat, se maailma kuolee tässä ja nyt.
Jos pitäisi nimetä jotain, nimeäisin todisteeksi sen, mitä realismista taidesuuntauksena on kirjoitettu. Vaikka Gombrichin. Realismi on totuttu esitystapa. Ja ehkä radikaaliempirismin, kokemisen tunnustelun, Jamesin ja Deweyn. Jotkut radikaaliempiristit kutsuvat itseään naturalisteiksi. Heille kaikki on luontoa ja luonnollista. Ja joillekin, kaikki on kulttuuria. (Esimerkiksi Berleant käyttää "kulttuuria" näin. Luontokin on ihmistulkintana - ainoana mihin pääsemme suoraan käsiksi - kulttuuria. Berleantin työssä on outoa se, että hän ei tunnu huomaavan etologian vallankumousta, joka kuitenkin on luultavasti yksi viimeisistä tärkeistä tieteellisistä vallankumouksista ja täydentää darwinismia kiintoisalla tavalla.) Leimasana on tällaisessa naturalismissa - joka epäilemättä suuren osan muita naturalisteiksi leimaantuvia mielestä on suunnillen roviota kerjäävä - käännetty nurinniskoin. On luonnollista, että ihmiset kokevat uskonnollisia ja mystisiä elämyksiä, on luonnollista, että eläimet puhuvat sadussa. Satu ei asetu todellisuuksien moneudessa alemmas kuin luonnontieteen kuvaus hapenkuljetuksesta punasoluissa. Kummallekin on tehtävänsä, paikkansa ja aikansa. Kumpikaan ei voi dominoida toista eikä sulkeistaa toista.
Ovatko valokuvat luonnollisia? Ainakin ne ovat hämmentäviä. Ne venyttävät ja supistavat etäisyyksiä, samanaikaistavat asioita, joita ei itse huomaisi samanaikaisesti - kuvattavan päästä kasvaa lipputanko, ahoi - ja tekevät jostakusta hyvin iloisesta ihmisestä surullisen.
Ongelmat ovat luonnollisia ja todellisia, ilot ovat luonnollisia ja todellisia, kuvitelmat ovat luonnollisia ja todellisia.
Näen unta, jossa Lauttasaaren Kasinonranta on nimetty uudelleen Lahenlahdeksi Lahden kaupungin kunniaksi. Tietysti muodossa Lahen, koska niinhän lahtelaiset sen sanovat, mummukin. Paitsi joskus myös Lahren tai tosi harvoin Lahlen. Ei ikinä deellä. Meillä kotona sen sijaan saa sapiskaa jos ei sano deetä. Dee on sanottava, dee on kansainvälisyyttä, täsmällisyyttä ja soinnillisuutta, Hyvää Suomen Kieltä. Joka tapauksessa, Lahenlahden hiekkarannalle on rakennettu hiekasta Angkor Vatin kaksoiskappale, vähän pienennettynä.
"Kiipeä vain", sanoo opas. Mutta kun jalan laskee hiekkaiselle portaalle, mestarillinen rakennelma alkaa sortua. En tahtoisi nousta, katselen kunnioittaen rakennuksia, vai pitäisikö sanoa: hiekkaa muodosteluna.
Koska olen naturalisti siinä mielessä, että minusta kaikelle on aikansa ja paikkansa, ehdin tänäänkin pohtia untani siinä missä uraanikin. Jostain syystä uni vaikuttaa todellisemmalta ja luonnollisemmalta kuin ajatus, että pääsen jollekulle töihin. Murheellisesti maailmalle lepattaneet työhakemukset ovat selvästi hukkuneet pöytälaatikoihin. Ei auta kuin tehtailla lisää. No, viikon päästä alkaa taas kirjastotyö, joitain tunteja viikossa kunnon kansalaisuutta. Mutta vielä ehdin käyttää yhden päivän sen miettimiseen, kuinka käyttää aikaani parhaiten edistääkseni niitä asioita, joita pidän tärkeänä. Ajatukset taipuvat kuviin ambulanssivaloista. Käymme nimittäin Kissan kanssa elokuvissa, katsomassa Hawaii, Oslon Bio Cityn sarjalipuilla. Kissa ensimmäistä, minä toista kertaa. Pimeässä puristan kättä ja melkein itken.
Se on elokuva tärkeistä kysymyksistä, eikä se vastaa näihin kysymyksiin. Juuri sitä, mitä haluankin, avointa tilaa ja kuvaa ilman juonen häiritsevän ohjailevaa ääntä. Vasta nyt tajuan, että ne kaleidoskooppikuviot on tehty osallisten kasvoista. Jos mieltä pitäisi kuvata jollain tavalla, juuri tuolla tavalla sen saattaisi kuvata.
Osallinen, mikä sana.
Inspiraationa: Illuusian kirjoitus blogitodellisuudellisuudesta
Eräs ystäväni ei käytä keinotekoisia makeutusaineita, koska ne eivät ole luonnollisia. Valkeata, raffinoitua sokeria hän ei sen sijaan arastele. Minun on vaikeaa nähdä eroa näiden tuotteiden välillä. Sokerikin on monimutkaisen prosessin tuote ja sen verran energiatiheää, että en uskaltaisi kutsua sitä luonnolliseksi, jos moinen nimilappu kielletään aspartaamilta ja asesulfaami K:lta. Tai maidon ja kasvimaitojen ero: olen pahoillani, mutta se, mitä ostetaan litran tölkeissä kaupan hyllystä ei sekään ole suoraan lehmän tissistä imaistua, vaan kyllä sitäkin on käsitelty. Ja mitä tulisi ajatella siitä, että lehmille syötetään Brasiliasta lennätettyä soijaa?
Entä vihan tai rakkauden tuntemusten luonnollisuus? Joku uskoo, että vihaa voi purkaa rähjäten, ja sitten kerätä uutta lastia puhtaalta pohjalta. Ikään kuin viha silloin pääsisi sisältä ulos, eikä käpertyisi yhä syvemmälle sisään, yhä selvemmäksi käytösmalliksi. "Ei ole luonnollista pitää höyryjä sisällään", sanoo. Vihako höyryä? Ja rakastuminen, tuo virus, joka kaataa analyyttisen järjen, lamauttaen kognitiivisten prosessien hienosäädön silloinkin, kun rakastetun valokuvaan keskittyy. Tai kieli, tai se, kuinka jalat asettuvat pitkospuille niitä erikseen tietoisesti ajattelematta. Ajattele, ja kompastut.
Se, että sylissä on mies eikä koira tai kissa, tai että romanttinen ensirakkaus on hevoseen, ei elokuvatähteen.
Ei, ei ole mitään mieltä sanoa jotakin luonnolliseksi, ellei halua sanoa kaikkea.
Todellinen on toinen sana, jota käytetään leimaamiseen ja syyttämiseen, arvonalentamiseen ja sulkeistamiseen luonnollisen tapaan. Mutta eikö paranoiassa salaliitto ole todellisuutta mitä suurimmassa määrin? Jos minusta tuntuu, että hengittäessäni sisään syttyvät tuhannet tähtisädetikut, eikö sen toteaminen ole realismia enemmän kuin kuvaus siitä, kuinka punasolut kuljettavat happea kudoksiin tai kuinka lihakset liikuttavat keuhkoja?
Eikö se, mikä kirjassa kuljettaa, ole todellisuus, eikä mikään juoni tai tekstuaalinen keino? Toisenlainen todellisuus, josta herääminen tuntuu joskus julmalta (ja joskus helpottavalta). Se kesti vain viisi tuntia, sitten kaikki loppuu ikään kuin koko maailma, se maailma, lakkaisi. Tragedioissa, joiden lopussa kaikki kuolevat, on tästä syystä kiinnostavan realistinen säväys. Juuri niin, kaikki kuolevat, se maailma kuolee tässä ja nyt.
Jos pitäisi nimetä jotain, nimeäisin todisteeksi sen, mitä realismista taidesuuntauksena on kirjoitettu. Vaikka Gombrichin. Realismi on totuttu esitystapa. Ja ehkä radikaaliempirismin, kokemisen tunnustelun, Jamesin ja Deweyn. Jotkut radikaaliempiristit kutsuvat itseään naturalisteiksi. Heille kaikki on luontoa ja luonnollista. Ja joillekin, kaikki on kulttuuria. (Esimerkiksi Berleant käyttää "kulttuuria" näin. Luontokin on ihmistulkintana - ainoana mihin pääsemme suoraan käsiksi - kulttuuria. Berleantin työssä on outoa se, että hän ei tunnu huomaavan etologian vallankumousta, joka kuitenkin on luultavasti yksi viimeisistä tärkeistä tieteellisistä vallankumouksista ja täydentää darwinismia kiintoisalla tavalla.) Leimasana on tällaisessa naturalismissa - joka epäilemättä suuren osan muita naturalisteiksi leimaantuvia mielestä on suunnillen roviota kerjäävä - käännetty nurinniskoin. On luonnollista, että ihmiset kokevat uskonnollisia ja mystisiä elämyksiä, on luonnollista, että eläimet puhuvat sadussa. Satu ei asetu todellisuuksien moneudessa alemmas kuin luonnontieteen kuvaus hapenkuljetuksesta punasoluissa. Kummallekin on tehtävänsä, paikkansa ja aikansa. Kumpikaan ei voi dominoida toista eikä sulkeistaa toista.
Ovatko valokuvat luonnollisia? Ainakin ne ovat hämmentäviä. Ne venyttävät ja supistavat etäisyyksiä, samanaikaistavat asioita, joita ei itse huomaisi samanaikaisesti - kuvattavan päästä kasvaa lipputanko, ahoi - ja tekevät jostakusta hyvin iloisesta ihmisestä surullisen.
Ongelmat ovat luonnollisia ja todellisia, ilot ovat luonnollisia ja todellisia, kuvitelmat ovat luonnollisia ja todellisia.
Näen unta, jossa Lauttasaaren Kasinonranta on nimetty uudelleen Lahenlahdeksi Lahden kaupungin kunniaksi. Tietysti muodossa Lahen, koska niinhän lahtelaiset sen sanovat, mummukin. Paitsi joskus myös Lahren tai tosi harvoin Lahlen. Ei ikinä deellä. Meillä kotona sen sijaan saa sapiskaa jos ei sano deetä. Dee on sanottava, dee on kansainvälisyyttä, täsmällisyyttä ja soinnillisuutta, Hyvää Suomen Kieltä. Joka tapauksessa, Lahenlahden hiekkarannalle on rakennettu hiekasta Angkor Vatin kaksoiskappale, vähän pienennettynä.
"Kiipeä vain", sanoo opas. Mutta kun jalan laskee hiekkaiselle portaalle, mestarillinen rakennelma alkaa sortua. En tahtoisi nousta, katselen kunnioittaen rakennuksia, vai pitäisikö sanoa: hiekkaa muodosteluna.
Koska olen naturalisti siinä mielessä, että minusta kaikelle on aikansa ja paikkansa, ehdin tänäänkin pohtia untani siinä missä uraanikin. Jostain syystä uni vaikuttaa todellisemmalta ja luonnollisemmalta kuin ajatus, että pääsen jollekulle töihin. Murheellisesti maailmalle lepattaneet työhakemukset ovat selvästi hukkuneet pöytälaatikoihin. Ei auta kuin tehtailla lisää. No, viikon päästä alkaa taas kirjastotyö, joitain tunteja viikossa kunnon kansalaisuutta. Mutta vielä ehdin käyttää yhden päivän sen miettimiseen, kuinka käyttää aikaani parhaiten edistääkseni niitä asioita, joita pidän tärkeänä. Ajatukset taipuvat kuviin ambulanssivaloista. Käymme nimittäin Kissan kanssa elokuvissa, katsomassa Hawaii, Oslon Bio Cityn sarjalipuilla. Kissa ensimmäistä, minä toista kertaa. Pimeässä puristan kättä ja melkein itken.
Se on elokuva tärkeistä kysymyksistä, eikä se vastaa näihin kysymyksiin. Juuri sitä, mitä haluankin, avointa tilaa ja kuvaa ilman juonen häiritsevän ohjailevaa ääntä. Vasta nyt tajuan, että ne kaleidoskooppikuviot on tehty osallisten kasvoista. Jos mieltä pitäisi kuvata jollain tavalla, juuri tuolla tavalla sen saattaisi kuvata.
Osallinen, mikä sana.
Inspiraationa: Illuusian kirjoitus blogitodellisuudellisuudesta
Halaus,Veloena at 13:32
2 Comments:
Kaunis ajatus tuo, että kirjassa kuljettaisi todellisuus. Juonivetoisuuteen minäkään en oikein usko, se tuntuu liian yksiulotteiselta. Itse olen ajatellut omia tekstejäni tarinavetoisina. Ja tarina siis muuta kuin juoni. Tarina on jotain joka on olemassa taustalla ja joka ei tyhjene pelkästään siihen mitä on kirjoitettu. Tarina haaroo ulos käsikirjoituksesta, se viittoo moneen suuntaan. Sen alkujuuret ovat jossain teoksen ulkopuolella ja teoksen viimeisen sivun jälkeen se vielä jatkaa. Ja koska me elämme tarinoissa yhtä paljon kuin tarinat elävät meissä, niin kyllä tosiaan voidaan puhua todellisuusvetoisuudesta. Tätä pitää varmaan fundeerata enemmänkin.
Ei pää käyttämällä kulu ;), onneksi.
Minusta ajatus on kyllä enemmän luonteva kuin kaunis. Lukemisen tuntua tarkemmin vastaava kuin ajatus juonesta ja juonellisista koukuista. Mielikuvitus ja mielenkiinto eivät kuitenkaan ole kovin mekaanisia.
Voi hitsit, kiitos kommentista. Tyhjentymättömien tarinoiden olohuone, siinäpä olisi hyvä nimi jollekin. Esimerkiksi kahvilalle, tai kankaan kuosille.
Lähetä kommentti
<< Home