18.8.05

Räkäboksi torjuu kutsun

Yllättävää kyllä, maallakäynnin jälkeen olen ollut aivan kumisevan tyhjä ajatuksista. Olen kuvitellut, että maalla ladataan akkuja, mutta ilmeisesti omani tyhjenivät siellä täysin. Kolme työpäivää viimeistelee saldon loistavasti. Kun tulen palstalta takaisin kassillisen avomaankurkkuja kanssa (pirut ovat venyneet puolimetrisiksi ja käsivarrenpaksuisiksi, hirviöt, näiden piti olla maatiaislajikkeita, ei mitään geneettisesti muunneltuja jättiläiskurkkuja vaan Kiinalaisia käärmeitä ja moskovalaisia pensaskurkkuja), kassikäsi vähintään kolmimetrisenä ja pää tuskin tuntoisena, ja Kissa alkaa mainostaa, että minulla olisi tänään Lastensuojelun keskusliiton puutarhakekkerit, lähes parun silkasta väsymyksestä.

Älkää ymmärtäkö väärin, tai ehkä yhtään mitään. Palstalla kaikki on loistavaa. Kun nousee seisomaan, ympäriltä pyrähtää villiintyneistä piparmintuista ja sitruunakissanmintuista sellainen parvi neitoperhosia, että voisi kuvitella nousemisen lisäksi myös pyörivänsä useaan suuntaan yhtä aikaan. Kokemus ei ole vain visuaalinen, vaan jotenkin sitä lepattaa jokaisena siipiparina, ja melkein pyörryttää. Mutta kun lastaa suuren määrän paloistaan silvottuja, ukkovarpaan kokoisia härkäpapuja ja noita kurkunvonkaleita, ja koettaa polkaista pyörän liikkeelle, alkaa päätä särkeä ja väsyttää. Syömisen jälkeenkin on untelo olo.

"Menet, sinä menet sinne", painostaa Kissa. "En mene." Olen unohtanut ilmoittautua, ja vaikka onkin aika varmaa, että jos soittaisi ja pyytelisi anteeksi ja kysyisi, sopisiko silti tulla, totta kai ne vastaisivat kyllä. Pääasiallinen työnantajani viime vuodelta, tekijänoikeuspalkkioita melkein elämiseen riittävä summa. En ole nähnyt sieltä yhtään ihmistä livenä enkä edes puhunut puhelimessa. Kaikki kommunikointi on tapahtunut sähköpostilla, juttutilaukset ja tekstien lähettämiset liitetiedoistoina, rahat ovat tulleet anonyymisti tilille ja palkkioyhteenveto joulukuussa postitse. He ovat siten yhtä todellisia minulle kuin minä teille. Ajatus puutarhakekkereistä virtuaalihenkilöiden kera pää ilmastointilaitteena ei kiinnosta.

Ihminen saa olla väsynytkin, vakuuttelen itselleni. Kissa ei vakuutu vaan on yksinomaan huolissaan epäsosiaalisuudestani. "Aina sinä valitat, ettei kukaan järjestä juhlia, ja nyt kun sinut on kutsuttu sellaisiin, parut, ettet jaksa mennä." Nyökyttelen lempeästi. Olenko joskus väittänyt olevani rationaalinen olento? E-hei, en. Kuvittelen itseäni boolilasi kädessä ja mekossa, mutta pääni kohdalla on harmaa laatikko. Sellainen näyttää omalaatuiselta.

Lopulta painostus lakkaa. Kissa valittaa, että olen itsepäinen. Totta kai, nyökytän taas, nyt pirteämmin. Itsepäisyys on yksinomaan hyvä asia.

Kissa menee tapaamaan alivaltiosihteeriä ja koettaa ratkaista päällepantavaa. Voiko avsihteerin nähdä ilman kravattia, esimerkiksi, on relevantti kysymys. Päädymme, että voi. Kunhan on seisaripikkutakki, kauluspaita ja mustat pellavahousut. Pukeutumishössötys ei jaksa oikein innostaa. Lopuksi Kissa suuttuu, kun pakkaan mukaan sievään punaiseen ostoskassiin ison kasan kurkkuja ja yhden jättimäisen kesäkurpitsan kaikille tutuille ojennettaviksi. Kurkut ja kurpitsat eivät saisi olla alivaltiosihteerin näkyvillä, niiden pitäisi mahtua olkalaukkuun.

Koska pääni on harmaa laatikko, en onnistu prosessoimaan. "Hyvänen aika, ihminenhän se alivaltiosihteerikin on. Kyllä se varmasti tietää, että ihmisten on toisinaan raahattava ruokaa mukanaan. Ei se kuole, jos näkee kurkun." Kissa rutisee, valittaa. "Sun olis joskus hyvä päästä tapaamaan tärkeitä ihmisiä niin sä tajuaisit, ettei niiden nähden VOI raahata punaisessa ostoskassissa kurkkuja." Epäilemättä lainkaan, että kyseisessä tilanteessa tapaisin tärkeän ihmisen, häpeilemättä lainkaan kurkkukassiani, tulematta edes ajatelleeksi, että olisin rikkonut jotain protokollan näkymätöntä pykälää. "Valtionvirastoihin on kielletty tuomasta avomaankurkkuja punaisissa ostoskasseissa." Ehkäpä jopa voisin ojentaa arvohenkilölle kurkun. Etenkin jos tämä olisi mies, niin ettei mitään väärinkäsityksiä syntyisi.

(Olen kerran antanut mukavalle naiselle joululahjaksi hienon vanhan veitsen aterinkokoelmastani. Hän tulkitsi eleen siten, että joko minusta hänen olisi paras tappaa itsensä tai sitten että tässäpä hänelle veitsi, kun ei oikeaa fallosta kuitenkaan saa, toisin kuin minä, jolla on niitä vaikka muille jakaa, etenkin tällaisia vanhoja ja antiikkisia. Ihmiset saattavat olla hämmentäviä. Jälkeenpäin sain selittää kirjeitse, että itse pidän kovasti vanhoista aterimista ja kerään niitä, ja ajattelin vain, että ehkä hänkin pitäisi tuosta mainiosta kalaveitsestä. Tietäen mainiosti, että ken freudilaiselle tiellä lähtee, ajattelee tietysti seuraavaksi, että ihmisparka ei edes ole selvillä omasta vihamielisyydestään. Voi se niinkin tietysti olla, mutta onko sillä mitään väliä?)


"Ajatteletsä että sille tulee paha mieli, jos se ei saa kurkkua", tiedustelen. Ja: "Voithan sä antaa sille parit kurkut." Kissa mulkoilee vain rumasti ja mutisee jotain lahjomisesta. En kyllä ole ihan niin pöljä, että kuvittelisin kenenkään olevan lahjottavissa parilla avomaankurkulla, ja toivon kovasti, ettei alivaltiosihteerikään ole niin pöntjä, että ajattelisi jonkun koettavan lahjoa hänet moskovalaisin pensaskurkuin. Ihan niin kuin kansakuntamme parhaaksi ja niin edelleen.

Hillitön absurdiantunne. Vetäydyn parvekkeelle istumaan. En aio mennä juhliin. Sen sijaan niistän nenästä hillittömiä harmaita räänlohkareita, aivastelen ja pönkeän vällyihin. Kas jos oikein kunnolla ja huolellisesti nukkuisin päiväunet, voisin sopivasti toipua kirotusta kesäflunssasta lauantaiksi, joka on jälleen työpäivä.

Tuntuu edelleen oudolta, että voi samanaikaisesti olla työtön työnhakija ja käydä töissä. Tällä hetkellä olo tuntuu suorastaan ylityöllistetyltä. Neljänä päivänä viikossa enemmän kuin mihin olen tottunut. (Totuus, jota ei varmastikaan kannattaisi kirjoittaa mihinkään, jonka tuleva työnantaja löytää kuitenkin pöyristyäkseen ja kipinöidäkseen. Mutta eihän kulttuurikritiikki onnistuu, jos valehtelee joka käänteessä oman nahkansa pelastaakseen.) Vapaapäivänä olen sitten tällainen räkäboksi, joka horjuu kitkemisen ja sängyn välimaastossa pyöritellen päätään sirkushuveille, vaan ei sentään leivälle. Suklaalevystä on enää rippeet jäljellä ja pian kahdenkymmenenneljän tofueskimon pakettikin on muisto vain.

6 Comments:

Anonymous kafkaesque said...

ihana tuo kissa - kurkku - alivaltiosihteeritarina ! niinkuin nyt kissan uskottavuus voitaisiin kurkkukassilla saattaa heikkoihin kantimiin, ellei suorastaan irti kantimista !

18/8/05 19:38  
Blogger pagisija said...

Kuule, kyllä itänaapurissa valtion virkamiestä olisi aikanaan voitu hyvin lahjoa moskovalaisilla pensaskurkuilla. On varmaan lahjottukin.

Absurditeettien luvattu yhteiskunta. Kurkut ovat itse asiassa aika bulgakovmainen ajatus

19/8/05 07:44  
Blogger Veloena said...

Ei mikään ihme, että itänaapurille kävi niin kuin kävi. Sen siitä saa, kun yhteiskuntaa voi pyörittää pensaskurkuilla.

19/8/05 10:33  
Blogger sisatto said...

Minä kyllä röhähdin nauruun tuossa "Valtionvirastoihin on kielletty tuomasta avomaankurkkuja punaisissa ostoskasseissa" -kohdassa.
Mutta pitäkäämme korruptioton yhteiskuntamme korruptiottomana – pois siis kurkut valtionvirastoista!

19/8/05 11:55  
Blogger Veloena said...

Ajatella, että juuri kurkut punaisessa ostoskassissa olisivat saattaneet olla aasin selän katkaiseva oljenkorsi. Eh, kyllä on selvästi parasta, että kaltaiseni manipulatiivinen otus pysyy kaukana valtionhallinnosta. Moraalinen korruptiovaikutukseni on hämmentävän mittava.

19/8/05 15:18  
Anonymous Anonyymi said...

Alivaltiosihteerit voivat olla hauskojankin henkilöitä, noh kerron toiste... Saattaisivat hyvin ymmärtää kurkkukassin päälle, vai eikö? Mutta jos kassi punainen, siihen kaikki kaatuu.
Freudiin se Deenkin veitsenkeräily kilpistyi, jotta ymmärtää ystävätärtä. Kalaveitsi tietysti on ihan eri asia, sanoiko Sigmund siitä jotain?
Tiesitkö että Sigmundilla oli vastaanottohuoneessa choweja?
Mr Bones

27/8/05 00:02  

Lähetä kommentti

<< Home

<