Omatunnoton ja tunteeton etsii taustatunnetta

Kun Scilla kirjoitti yhtenä päivänä, kuinka paljon vaikeampaa on kuvata onnellista tai oikeastaan kai hyvin arkista, perusturvallista elämää verrattuna repiviin tunteisiin, oli helppo nyökätä itsekseen tietokoneen äärellä. Kyllä, näinhän se on. Kiinnostaisi tietää, kuinka moni bloggaa etupäässä samasta syystä kuin minä: löytääkseen sävyn, joka helposti jäisi huomaamatta, ellei sitä koetettaisi tarkoin varjellusti ja huolellisesti vahvistaa sanoiksi asti. Juuri siksi on tärkeää kirjoittaa jokainen päivä, ei vain silloin, kun on innoissaan tai sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, verenpaine aivoja tum-tum-pakottaen.

Tänään referoidessani Damasiota kovalevylle törmään käsitteseen taustatunne. Innostuin Damasion postulaatista hirvittävästi jo lukiessani ja päätin blogata siitä, mutta jotenkin se taisi jäädä. Tai sitten olen unohtanut, mitä kerran kirjoitin. Se on enemmän kuin vain mahdollista. Damasion taustatunne tuntuu kotoisalta, koska minusta se kuulostaa juuri samalta kuin Deweyn esteettisen kokemuksen teoriassa keskeinen uniting feeling, yhdistävä tunne, joka värittää kokemuksen ja yhtenäistää sen: tapahtumien kulun tuntu.

Damasio-sitaatti: "Postuloin vielä yhden tunteiden lajin, jota epäilen evolutiivisesti muita vanhemmaksi. Sanon niitä 'taustatunteiksi', koska ne syntyvät kehon 'taustatiloista', eivät niinkään emotionaalisista tiloista. Ne eivät ole suurten emootioiden verdejä tai älyllistettyjen emootioiden stravinskeja, vaan pikemminkin sävyltään ja rytmiltään minimalistisia, itse elämän, olemassa olemisen tunteita. ... Ne eivät ole liian positiivisia tai liian negatiivisia, vaikka ne aistitaan pääosin miellyttäviksi tai epämiellyttäviksi. Kaiken todennäköisyyden mukaan koemme juuri näitä tunteita useimmin elämämme mittaan, emme niinkään emotionaalisia tunteita. Olemme vain heikosti tietoisia taustatunteesta, mutta kuitenkin siinä määrin tietoisia, että pystymme välittömästi kertomaan sen laadun. Emme tunne taustatunnetta, kun hyppäämme kattoon puhtaasta riemusta tai kun olemme menetetyn rakkauden takia epätoivoisia. Nämä toiminnot liittyvät emotionaalisiin kehon tiloihin. Sen sijaan taustatunne vastaa kehon tilaa, joka on emootioiden välissä. Kun tunnemme iloa, vihaa taimuita emootioita, emotionaalinen tunne ohittaa taustatunteen. Taustatunne on kuvamme kehon maisemasta, kun emootio ei järkytä sitä. Käsite 'mieliala' liittyy taustatunteeseen, muttei ole täsmälleen sama asia. Kun taustatunteet ovat itsepintaisesti samoja tuntien tai päivien ajan eivätkä ne muutu hitaasti ajattelun sisällön virratessa, taustatunteiden kokoelma luultavasti vaikuttaa hyvään, pahaan tai välinpitämättömään mielialaan. ... Ilman niitä [taustatunteita] itsen kuvauksen perusta murtuu." (Antonio Damasio, Descartesin virhe. Emootio, järki ja ihmisen aivot, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2001, s. 148)

Olen etsinyt ja etsin edelleen taustatunnetta sinnikkäästi ja tietoisesti. Siitä pitäen, kun luin Deweyn kuvauksen esteettisestä kokemuksesta, olen tiennyt, mitä etsiä. (Se, että tietää, mitä on etsimässä, tekee ylipäänsä etsimisestä helpompaa.) Se, kuinka kuvata tuo taustatunne, onkin sitten eri asia. Siinä, missä repiviä ja etualalle änkeviä tunteita on kuvattu kirjallisuudessa mestarillisesti, on taustatunne jäänyt paljolti piiloon kirjallisuudessa tai ollut rivien välissä, josta sen tietysti voi napata huomaamatta. Lukuunottamatta ehkä Wallace Stevensiä ja Clarice Lispectoria, jotka kummalla tavalla saavat tuosta taustatunteesta näkyvän ja lähes käsinkosketeltavan. Tai sitten minä tunnistan vain heidän taustatunteensa, kun ne muistuttavat omaani; en osaa sanoa, kun en muusta tiedä.

Miten taustatunnetta sitten etsitään? Kehotekniikat (jooga, pilates, feldenkrais, alexander jne.) ovat yksi tapa etsiä taustatunnetta. Hassujen heräämisten kuvaus olosta joogaretriitillä nosti heti iloisen hymyn: tässä on joku toinen, joka myös tietää, kuinka taustatunnetta ja mielialaa manipuloidaan hellävaraisesti. Suurin osa ihmisistä tuntuu pitävän moista ajatusta hömppänä tai hyväksyy korkeintaan kävelylenkin luonnossa "piristävän", koska se "liikuttaa hartioita". Juopa varsinaisten keho- ja rentoutustekniikoiden ja normaalien kävelyretkien välillä on tietenkin ihan turha. Kehotekniikat eroavat kävelylenkistä lähinnä siinä, että useaa niistä on kehitetty systemaattisesti ja päämäärätietoisesti. Mutta kävelyretkikin on tekniikkaa, samoin kuin kahvi, tee, tupakka, alkoholi, ystävien kylään kutsuminen tai aggressiiviseen nettikeskusteluun osallistuminen: muunnamme kehon taustalla häämöttävää kokonaisuutta ja sitä kautta mielialaa. Yksi keino etsiä taustatunnetta on pyrkiä muuntamaan sitä tietoisesti, koetella empiirisesti jonkin tekemisen tai tekniikan vaikutuksia. Rentoutustekniikoiden avulla huomaa hyvin konkreettisella tavalla, kuinka kehonmaisema muuttuu, olo kirkastuu ja kevenee ja vähitellen maailma alkaa vaikuttaa hivenen sympaattisemmalta paikalta. Tai ainakin minuun se on vaikuttanut noin.

Lisättäköön, että etsin taustatunteita osittain siksi, että olen monen tuttavani kuvauksen mukaan tunteeton ihminen. Näin on aika moni sanonut. Olen eri mieltä, mutta on tietenkin totta, että vaikka koen voimakkaita ilon ja surun päilähdyksiä joiden aikana hypin, kiemurtelen ja ruttaan naamaani hymyihin ja irvistyksiin, olen valtaosin aika hiljainen ja ilmeetön ihminen. Ehkä taustatunteisiin keskittyminen vain lisää tätä asiaa. (Meinasin melkein kirjoittaa "vikaa", koska itse pidän eniten hyvin spontaaneista ihmisistä. Hyvällä päällä ja hyvinnukkuneena panostan siihen, että olisin ilmeikäs ja eleekäs. Väsyneenä vain nuupotan suomalaiseen tyyliin.) Ylitsepuskevat tunteet, etenkin negatiiviset, tuntuvat epämiellyttäviltä. Rakkauden, läheisyyden ja ystävyyden tunteet eivät tunnu, vaikka ne ovatkin säännöllisiä tulvijoita. Eikä ihme, tutkimuksen mukaan positiivinen emootio nopeuttaa päättelyä, negatiivinen hidastaa. Vihan tai surun vallassa maailma on tankea ja haraa vastaan, ilossa ja rakkaudessa on kuin jokin puskisi selän takaa lisää vauhtia ajatusten purjeisiin.

Todistukset tunteettomuudesta ovat kummallisia. En tiedä, miksi joku kuvittelee toisen tunteettomaksi. Ehkä ne ovat säikähtäneet omalaatuisia kysymyksiä, joita nykyään asettelen hieman harvemmin ja tuhatkertaisesti varovaisemmin, vakuutellen hyviä aikeitani. Olen menettänyt liian monta ystävää kysyessäni aidon kiinnonstuneesti, miksi hän sanoi niin tai näin. Sellainen tekee varovaiseksi, koska en ole missään vaiheessa tahtonut riitaa tai halunnut kenenkään tuntevan oloaan ahdistetuksi. En ole kiinnostunut kenenkään psykopatologisoinnista tai nimittelystä, en edes toisten elämäntapojen kritisoinnista. Heidän elämäänsähän se on, hyvänen aika. Ehkä he ovat säikähtäneet, kun olen kertonut, etten juurikaan koe, että minulla olisi omaatuntoa.

Joskus on vaikeaa iloita keskitien kultaisuudesta, kun toiselta puolen lentää niskaan paskaa ulkokultaisesta altruismin teeskentelystä ja toiselta puolen siitä, että olen täysin moraaliton ihminen. Ensimmäisen syytteen esittävät ihmiset, jotka eivät ole keskustelleet kanssani moraalisista kysymyksistä vaan tietävät lähinnä, etten syö lihaa enkä maitotuotteita ja hyysään viittä hylättyä eläintä kotonani ja teen enemmän vapaaehtois- kuin palkkatöitä. Toisen syytteen esittävät ihmiset, jotka keskustelevat kanssani moraalista ja järkyttyvät kuullessaan, että tunnen hyvin harvoin syyllisyyttä tai häpeää ja silloinkin, kun niitä tunnen, ne mielestäni pikemminkin estävät moraalista käytöstä kuin tukevat sitä. Minulle, olen tästä ennenkin kirjoittanut, moraali on positiivinen asia. Iloitsen voidessani tehdä jonkin asian hyvin, olen tyytyväinen saadessani auttaa ja ollessani hyödyksi. En niinkääna ajattele asioita, jotka minun olisi pitänyt tehdä. Joskus joku toinen pakottaa kommenteillaan ajattelemaan näitä asioita. Jos vaatimukset tuntuvat ulkopuolisilta, en koe syyllisyyttä enkä muuta käytöstäni ja sillä siisti, ja jos vaatimukset tuntuvat koskettavilta, koetan muuttaa elämääni siten, etten loukkaa enää noita toisia. Askel parempaan suuntaan tuntuu aina erittäin hyvältä. Maailma parantuu piirun verran, ja sitä myötä oma mieliala.

Ehkä aika moni hahmottaa moraalin jotenkin kovin kognitiivisena ja sanallisena toimintana, argumentteina. Minä luulen sen biologisemmaksi, taustatunteisiin liittyvämmäksi. Jos tämän sanoo ääneen tietyssä seurueessa, tulee helposti ymmärretyksi aivan oudosti: jonkinlaiseksi pedoksi, joka heittelehtii vihansa, surunsa ja mielihalujensa vietävänä. Aivan kuin ihmisellä ei olisi hyvin vahvaa mielihalua tulla hyväksytyksi, saada kokea ystävällisiä silmäyksiä ja ilmaisuja.

Tämä halu, lisättäköön, on yksi moraalin esteistä. Jos elää hyväntahtoisten idioottien yhteiskunnassa, anteeksi, niitä on paljon, ja haluaa tehdä jonkin asian paremmin kuin ainoastaan päivittäistavarakaupan hintoja pohtiva mattimeikäläinen (tämä on olkinukke jos mikä mutta valitettavasti ruokavalion kohdalla usein aika validi sellainen - miten ihmeessä ihmiset eivät tajua, että juuri syöminen on yksi mittavimpia ympäristömme muokkauksen muotoja kaikkine seurauksineen?), saa helposti niitä ilkeämpiä mulkaisuja niskaansa ja päin naamaa. Ehkä se ehdottomuus, joka erilaisiin moraalikoodeihin liitetään, on juuri ehdottomuutta ottaa mulkaisut vastaan enimmäkseen rauhallisesti ja ajautumatta paniikkiin? Tai ehkä ehdottomuus on siinä, että tietää, että vihaisi enemmän omaa käytöstään, jos tietäisi, että järjestää sen vain näiden mulkaisujen välttämiseksi - ikään kuin se, kuinka helposti hyväksyttävä on, olisi tärkeää? Jälkimmäisen ainakin tunnistan omakseni. Vihaan pelkuruutta syrjään jätetyksi tulemisesta aina sen itsessäni kohdatessani. Kohtaan sen usein. Minulle moraali on tappelua tuon pelon kanssa. Kummallista kyllä, en häpeä pelkoani. Luulen, etten ole ainoa, jota se kiusaa. Eikä se pelko katoa mihinkään, tuskin kestään terveestä (mitä se sitten onkin; ehkä tarkoitan jotain sinne päin kuin "tuntemiskykyinen") ihmisestä. Mutta siitä voi päättää olla välittämättä niissä kysymyksissä, joiden kokee vaativan toimenpiteitä.

Äh, ajaudun taas syrjään taustatunteesta. Näettekö nyt, miten vaikeaa siitä on koettaa kirjoittaa? Mutta ainakin ensimmäinen viilto on tehty. Katsotaan, mitä ulos alkaa pursuilla. Ei huomenna, eikä ehkä viikon päästä, mutta jos edes kolmenkymmenen seuraavan vuoden aikana.