27.8.05

Töissä, Kultapuussa, pyörällä

Inhoan näitä monijakoisia päiviä, jotka seuraavat huonosti nukuttuja öitä. Kun Kissa on poissa, on vaikeaa nukahtaa. Kun hän tulee aamuyöstä tuoksuen alkoholeille ja savulle, en tahdo maata hänen vieressään, koska se on kuin käpertyisi tuhkakuppiin nukkumaan baarin olutläikkyiselle pöydälle. Hyvänyönsuukon voi antaa hengittämättä, nukahtamiseen menee enemmän aikaa. Makaan kasvot toiseen suuntaan ja haukon pimeyttä. Kun herään, olen nukkunut hämmentävät kolme tuntia.

Töissä meno on sen mukaista. Irrotamme puhelimen kiemuraisen johdon ja koetamme suoristaa sen korkkiruuvikiharat takuista. Kuka ihme on keksinyt, että puhelimen luurin johdon pitää olla kiharalla? Mitä materiaalintuhlausta, sillä jos johtoa onnistuu kiristämään vähänkin, puhelin putoaa joka tapauksessa lattialle sen sijaan että johto joustaisi ja venyisi.

Häiriöklinikalla on juttua eläinten kuolemisesta, ja ihmistenkin. Näkökulma hämmentää täysin. En tiedä, tietääkö Kirsti ampuvansa nurkan takaa kirjoittaessaan siitä, kuinka hänestä on tuntunut vanhempien eläessä, että nämä ovat ikään kuin suojamuuri hänen ja kuoleman välissä. Ei varmaankaan, varmasti näkökulma on hänestä tuttu ja tavallinen. Mutta minulle ajatus on kiinnostava ja huimaava, en ole itse onnistunut keksimään mitään sinne päinkään. En osaa itkeä hautajaisissa enkä hävetä osaamattomuuttani. Keskityn elämään ja läsnäoloon, koska tunnen koko ajan kuoleman läheisyyden, satuttavuuden ja sen ajoituksen sattumanvaraisuuden. Jokaisessa alamäessä ajattelen: nyt, nyt se tapahtuu. Jokin polkupyörän rakenteessa pettää, ja jauhaudun pää edellä asfalttiin lihamössöksi.

Sen siitä saa, kun on mummojen kasvattama. "Älä hypi, voi lonkka mennä!" Mummot rakastavat kuolemaa ja kuoleskelevat jo vuosia ennen itse hetkeä arpoen siitä, kuka noin loogisesti ajatellen olisi seuraavaksi vuorossa omasta tuttavapiiristä. Kuka ajattelee sitä Jeesuksen luokse astumisena, kuka kivun loppumisena, kuka isän ja äidin uudelleen näkemisenä, kuka mustana kadotuksen katseena.

Katson joka aamu Mobutua sillä silmällä, joko on aika. Vielä ei, vielä ruoka maistuu ja kävelylle on ilo lähteä, vaikka koiraherra onkin selkeästi iäkäs. Joskus se ei halua kivuta portaita takaisin ylös ja sänkyyn se haluaa aina muutenkin tulla nostetuksi ja pissi lirahtaa lattialle aika helposti. Mutta ei vielä, ei niin kauan, kun sillä ei näytä olevan kipuja. Onneksi Mobutu ilmaisee kipunsa selvästi - jos sen anturoiden väliin juuttuu terävähkö soranpalanen, se kiljuu ja valittaa suureen ääneen, samoin kuin jo eläinlääkärin rokotuspiikin ja kynsisakset nähdessään. Mutta vanhan koiran kanssa ei voi olla liian tarkkana. Olen lukenut pari artikkelia iäkkäiden ihmisten kipukokemuksista ja tiedän, että kivut lisääntyvät hiipien, eivät naksahdellen.

Lopulta työpäivä päättyy sekavin miettein ja saan nousta pyörän selkään ja polkea Meilahdesta Jollakseen, Kultapuun huvilalle. Ilma on seesteinen, metronviertä ilo polkea. Kultapuussa tahtoisin halata kaikki, mutta jotenkin sitä on vain niin hikinen ja puuskuttava ja hämillinen olento, ettei sellaista osaa. Sitä paitsi teetarjoilu on juuri käynnissä, joten istun jumppapallolle ja pogoilen ylösalan odottaessani vihreän teeni jäähtyvän. Kun pääsemme vauhtiin, harjoitteet sujuvat unelmahyvin. Ihmisten kasvot ovat aidosti kiinnostusta ilmaisevia heidän työskennellessään pienryhmissä. Pienet vaitonaiset hetket kertovat tänään luottamuksesta, eivät konflikteista. Voi kyllä olla, että kaikki on vain väsymystä, tämä yltiöpositiivisuus.

Matillakaan ei ole sukkia, mutta en silti pidä kumpaakaan meistä tarpeeksihipin riittäviä ehtoja täyttävinä. Mistä lähin tarpeeksihipeillä on ollut urheiluhousuja tai nutturoita? Kun saan harjoitteen päätökseen, alkaa rentoutus. Muille. Itse hiivin pyörälleni ja lähden takaisin kohti Helsinginniemeä. Aluksi sadattelen saunaa, joka nyt jää sivu suun, koska Kissa on poissa ja koirat odottavat kotona paluutamme. (Koiraperheen ja lapsiperheen elämä ei lopulta eroa toisistaan monissa kohdissa: sama eriteralli, sama ehdoton vaade viettää paljon aikaa kotona, sama huoli poissa ollessa, pienten jäätyä toisten hoitoon.) Mutta rataslaulu vie aina mukanaan, vaikka jokaisessa alamäessä tuleekin mieleen lihan heikkous asfalttia vastaan viisikymmentä kilometriä tunnissa. Polkeminen on silkkaa onnea. Putoaa pisara.

Toinen. Useampi. Nopeastikuivuviin hiphopmallisiin urheiluhousuihin ei vesi ensin edes imeydy, helmeileepä vain tupakanruskealla kankaalla. Sitten kuperat pinnat häviävät, tilalle tulee varovaisia tummentumia. Tummentuvat tihentyvät. Paiserutto etenee. Lopulta housujen pinta on tasaisen tummemman ruskea ja sääret kankaan sisässä likomärät. Sinipunainen poncho ei kastu läpi, mutta paidan punaiset trikoohihat ovat tippuvanmärät. Väsymys on kadonnut. Jos olisi sukat, ne olisivat märät. Ei ole sukkia, ei huolia. Tässä kohtaa tuntee tarpeeksihippeyttä, ei sisällä istuessa. Jos pyörä liukuisi ja kaatuisi ja osuisi asfalttiin, ei huolia.

Kiitäessäni suuren ikkunan ohi kohti kotia näen vilaukselta hahmoni ja tajuan heti, että reisitaskullisissa hiphophousuissa takamukseni ja reiteni näyttävän norminmukaisilta, suuremmilta, ja siksi yläosa pienemmältä ja normaalimmalta, suhteellisemmalta. Pömppövatsa ei tule ensimmäiseksi mieleen, kun takamuksessa on soravuoren tilavuus, kiitos sateessakin pököttävien lökäpöksyjen. Tulen näkemästäni onnelliseksi, melkein laulavaiseksi.

Vai onko se vain sitä, että olisi halunnut halata tuttuja? Vai se, että ajaa pyörällä, ja sataa, eikä voi yllä hymyilemättä kuin maaninen turska? Kättärinniityillä laiduntaa suuren lokkiparven keskellä rusakko korvat nurja puoli sateelle käännettynä. Lokitkin laiduntavat, mutta matoja, jotka pakenevat sadetta. Jos olisin mytomaani, sanoisin rusakon kertovan lokeille satuja. Sanomisessa ei ole mitään pahaa, ei edes pyörällä kiitäessä: kaikki luulevat, että puhuu handsfreehen. Nykyään kylähullun mainetta ei saa, vaikka kuinka yrittäisi.

Kukaan ei kai näe sitäkään, kun pyöräkellarin sisäänajoluiskalta, oven edestä on pyörän parkkaamisen jälkeen aivan pakko pelastaa betonille sadetta pakoon möyrineet lierot. Pitkän aikaa kuvittelin, että joku kutsuu vielä joskus piipaa-autot paikalle kun näkee minun nostelevan niitä varoen nurmikolle, jotteivät ne kuivettuisi betonille, josta ne eivät näytä ikinä löytävän tietä takaisin kaivauduttavaan maahan ilman käydessä kuivakammaksi. Ajattelin pari vuotta, että se on ehkä jo vähän liioittelua, vaikka siitä tuleekin hyvä mieli ja tasapainoinen olo. Sitten H sanoi viime elokuussa: "No totta kai niin pitää tehdä ellei ole ihan roisto", ja en osannut olla ajattelematta, että nyt minulla on oikeutus nostella lieroja koko loppuelämäkseni.

Tänä yönä univelka on otettava kiinni, jotta pääsee huomenna oikeuksiinsa sienessä. Voi tätä jumalaisenkosteaa vuodenaikaa, kun ruokaa voi kerätä metsästä ämpärikaupalla. Siinä metsästäjä-keräilijän aistit ovat niin sopusoinnussa tekemisen kanssa, ettei mistään kolota, mikään pitkästytä tai toisaalta, stressi kasva liiallisen keskittymisen myötä. Sieniminen on kaikista asioista eniten zen. Ikään kuin siitä tietäisin jotakin, mutta kuitenkin.

5 Comments:

Anonymous velikulta said...

Älkää hyvät ihmiset oikoko puhelimen kierrejohtoa!
Minun suurinta hupiani on pujotella
kaikki löytämäni kynät pöytäpuhelimen
kierrejohdon sisään ja sitten katselen
vierestä kuinka kirjoitusvälinettä
kaipaava työtoverini yrittää pujotella
sitä ulos sieltä. Pudottamatta puhelinta!

27/8/05 22:10  
Anonymous Kirsti said...

En tosiaan tiennyt ampuvani nurkan takaa, vaan pelkästään yritin kuvata omaa kokemustani. Etkö siis ole lapsenakaan ollut haavoittumaton ja kuolematon?

Minulla oli kyllä tosiaan hyvin pitkään sellainen varmuus ettei minulle voi sattua mitään pahaa. Minulla oli lapsena läheltäpititilanteita, olen esim. kolmevuotiaana melkein hukkunut. Tipahdin jokeen ja virtaus painoi minut mattolaiturin alle. Esiliinan nauha oli kuitenkin auennut ja se nousi pintaan laiturin vierestä. Isä näki sen tullessaan minua etsimään. Olen jälkeen päin ajatellut, että vanhempani olivat aika kylmäpäisiä, minut vaan käärittiin vilttiin, pistettiin pyörän taa ja vietiin kotiin. Ja kohta minä olin taas siellä rannalla koukkimassa ulpukoita. (Minkä vuoksi sinne veteen jouduinkin)

Siis vielä yli kaksikymppisenä muistan laskelleeni polkupyörällä Kaskenmäkeä alas (jyrkkä mäki Turussa) kädet irti ohjaustangosta ajatellen, ettei minulle voi käydä kuinkaan. Se vain oli sellainen tunne joka minulla oli. Minun ei kuulu vielä kuolla. Ja jotenkin olen siis kuvitellut, että kaikki lapset ja nuoret ihmiset kokevat niin vaikka minulla se ehkä jatkuikin poikkeuksellisen pitkään.

Kyllä mummujen kasvatuksella varmaan on osansa. Mutta kaipa me ihmiset muutenkin olemme erilaisia. Minä itken aina kaikissa hautajaisissa kuin vesiputous, vaikka en surisi vainajaa millään tavalla. Mutta koen hautajaisissa valtavaa yhteyttä koko luomakunnan kanssa. Että meillä kaikilla on tämä sama vääjäämätön ja pelottava kohtalo. Kukaan ei siltä välty, olipa sitten kuinka mahtava ja erinomainen ihminen tahansa. Me kaikki kuolemme, emmekä voi olla aivan sataprosenttisen varmoja siitä mitä se tarkoittaa.

28/8/05 09:10  
Blogger Riikka said...

Mitä sieniä löysit? vai jätitkö sieniretken väliin - eihän siellä mikään kiva sää ole, sataa kuin saavista kaataen.
Minäkin kävisin sienessä, jos vain tietäisin, missä niitä nyt tällä kertaa olisi. Kanttarelleja, lampaankääpiä, herkkutatteja myöhemmin sitten suppilovahveroja. Pari viikkoa sitten kävin Sipoon Vikkullassa, mutta siellä ei kyllä ollut kuin kärpässieniä. Mustikoita tosin aika paljon. Olen miettinyt, että millä keinoin saisin meidän koiran löytämään vaikkapa kanttarelleja.

28/8/05 10:59  
Blogger LL said...

Kirjoitat tavattoman luovasti ja kaikki aistit avoimina. Tunnelmiasi on kiva lukea.

28/8/05 12:11  
Blogger Veloena said...

Kirsti, en tarkoittanut sitä ilkeästi - tarkoitin vain, että tulee hurja yllätys. En usko, en ainakaan muista, että olisin kuvitellut itseäni kuolemattomaksi, ainakaan muulloin kuin rakastelun aikana. Mutta silloin itse lakkaakin olemasta konkreettisesti ja kertakaikkisen järisyttävällä tavalla. Ylipäänsä, ajatus lakkaa hetkeksi vaivaamasta.

Kyllä, erilaisia olemme. Se tekee elämästä ihanaa ja mielenkiintoista (joskus myös stressaavaa, mutta se ei ole mitään kiinnostavuuteen verrattuna).

rk, löysimme valtavasti herkkutatteja. Tuusulan Myllykylästä, jos paikka kiinnostaa :) Onpa kaunis koira, lappari, eikö?

LL, kiitos. Minusta on mukavaa elää ja koetan jollain tavoin levittää elämänilon oivallusta ympärilleni. Aina en ole ollut näin kotonani kosmoksessa. Kotiutumaan voi oppia, sanatkin ovat siinä avuksi.

28/8/05 23:12  

Lähetä kommentti

<< Home

<