Erilailla

Luen Taide ja toiseus -kirjaa. En voi olla ajattelematta, että usea taiteessa korviaan myöten kahlaava on sokea toiseudelle. Pelkällä taiteen kuluttamisella tai kelaamisella ei toiseutta löydä. Tai erilaisuutta. Vierastan sanaa toiseus, joka kalskahtaa tietyiltä filosofian koulukunnilta, joiden kanssa olen koettanut olla mahdollisimman vähän tekemisissä. Ei siksi, etteivätkö ne käsittelisi tärkeitä asioita, vaan siksi, että niiden tapa käsitellä asioita ei tunnu aukeavan itselleni kovankaan ponnistelun myötä. Ehkä en ole ponnistellut tarpeeksi, hidas ja itsepäinen oppija.

Aikanaan Lacan-opintopiirissä, jossa jaksoin käydä huimaavat kolme kertaa, ohjaaja toisteli jatkuvasti, että kun Lacania on lukenut tuollaiset kuusi, seitsemän vuotta, ei noita kysymyksiä, joita me aloittelijat esitimme, enää tarvitse tehdä. Kolme kertaa riitti, en halua ulkoahopottajaksi. Jos menettää kysymykset, on menettänyt juuri sen, mitä tahtoo suojella viimeiseen saakka. Aloittelijuuden. (Suojelkoon kaupunkilaisjärki minua jatkossakin sileältä välinpitämättömyydeltä ja ajattoman tyylin ja asiantuntijuuden ihannoinnilta. Teitä myös.)

Taiteessa ja toiseudessa on tärkeitä teemoja. Erilaisuuden kohtaaminen ja kunnioittaminen on kaikista teemoista se, jossa tuntuu olevan työtä loputtomiin. Jo esipuheessa sanahakaset tarrautuvat tiukasti intuitioon, joka itsellänikin on: mikään ei ole niin loukkaavaa kuin sanoa, että ymmärtää täysin, mitä toinen tarkoittaa ja miltä tästä tuntuu. (Joo, kyllä mäkin aina välillä sanon niin, ajattelemattomana ja väsyneenä.) Etenkin silloin, kun toinen puhuu kärsimyksestä tai surusta. Se vähäinen elämänkokemus, jonka olen onnistunut saamaan, puhuu vielä sen puolesta, että ne, jotka tätä kaikkein tiuhimmin toistelevat, ovat kaikista kovakorvaisimpia toisten surun konkreettisuudelle.

Hätä on konkreettinen asia. Sitä ei auta mikään (huonosti kuviteltu) ymmärrys sen sisällöstä, ainoastaan ymmärrys sen olemassaolosta. Toisaalta tietysti se, että toteaa ymmärtävänsä täysin, miltä tuntuu ihmisestä, joka on juuri menettänyt äitinsä tai koiransa tai työpaikkansa tai jonka lapsi on sairastunut leukemiaan tai joka on ollut keskitysleirillä tai on piesty ihonvärinsä perusteella, on kuitenkin hieman sympaattisempaa kuin sanoa, että ihan turhaan siinä vikiset, elämä ottaa ja koettelee, lopeta pillittäminen ja säälin kerjuu. Se, että täysinymmärtämisen esittäminen on piirun verran mukavampi tapa vastata toisen hätään, ei kuitenkaan tee siitä täydellistä tai ihanteellista tapaa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmemmaksi käyn siitä, että ihmisillä ei ole samanlaisia tarpeita. Erilaiset temperamentit, kasvatuksessa opitut odotukset ja henkilökohtaiset tavoitteet luovat erilaisia tarpeita saada hyväksyntää, kuulua joukkoon, tulla rakastetuksi, ilmaista itseään ja osoittaa kiintymystään. En tarkoita, että olisi ihminen, jolla ei olisi jotain näistä tarpeista, vaan sitä, että nämä tarpeet ovat hyvin erilaisia eri henkilöillä. Jollekin joukkoon kuuluminen edellyttää säännöllistä yhteydenpitoa, toiselle peruskohtelias arkipuhe tavattaessa ajaa saman asian. Tarvitsee vain ajatella, miten toisenlaiset tarpeet oli teininä; kun oletti, että koko maailma on itseä vastaan ja kaikki inhoavat ja halveksuvat, sellaisia asioita, jotka nyt nimeäisi ilmiselviksi ystävällisyyden ja yhteenkuuluvuuden osoituksiksi, tarkasteli yrityksinä tölväistä pois tasapainosta.

Koska ihmisillä on erilaisia tai ainakin erilailla konkreettisella tasolla hahmottuvia tarpeita, he tulkitsevat objektiivisesti tarkasteltuna samanlaisen tilanteen erilailla. (Tämä pätee mielestäni kyllä eläimiinkin; ainoa asia, josta meidän eläimemme ovat yhtä mieltä niiden käytöksen perusteella, on jääkaapin oven ääni. Se on lupaus herkuista!) Siksi juuri on vaarallista sanoa, että ymmärtää täysin. Mitä pienemmissä ja arkisemmissa asioissa liikutaan, sitä vaarallisempi on väärinkäsityksen mahdollisuus. Useimmat kai hyväksyvät sen, että suurissa asioissa ihmiset reagoivat eri tavoin, se on helppoa havaita empiirisesti vaikka häissä ja hautajaisissa. Mutta kuka tulee ajatelleeksi, että jollekulle vaikkapa rapussa sanottu "Moi!" tai pyyntö osallistua puutarhajuhlaan voi olla pelottava kokemus? (Itse olen oikeastaan tajunnut tämän puolen oikeastaan vasta Tristanin päiviksestä, luettuani kuinka ihminen, jonka luulin jossain vaiheessa tietäväni, joskin aika pinnallisella tasolla, on kokenut asioita tavalla, josta on vaikeaa tunnistaa sitä todellisuutta, joksi sen kuvittelin.)

Ymmärtäminen, joka ei kuuntele, on rasittavaa. Kun edellinen koirani kuoli, eräs ystävä sanoi, että ymmärtää täysin, miltä minusta tuntuu - nyt en haluaisi nähdä yhtään koiraa vähään aikaan. Mietin kipuillen, mutta perverssillä tavalla huvittuneena, kuinka ilmaista, että itse asiassa olen kaduilla kävellessäni mennyt silittämään jokaista vastaantullutta hurttaa ja kertonut omistajille surustani, tuttuja tai ei. Parin nähden itkinkin, ja koko ajan tiesin, että uudelle koiralle on paikka kotona ja sydämessä auki. Kun sitten Mobutu tuli Tallinnasta puolikaljuna kävelevänä luurankona, työstin sen kanssa surua kävelemällä teitä pitkin tuntikausia ja osasin taas hymyillä nähdessäni koiran lihovan, kuntoutuvan ja saavan jos nyt ei runsasta turkkia, niin ainakin jonkinlaisen turkin.

On hirvittävän vaikeaa kohdata surevia ihmisiä. Ei ole tahdikasta ilmaisua, jolla kertoa, että heidän surunsa tuntuu omissa eleissä saakka ja karkaa toisinaan uniinkin. Ei voi sanoa, että ymmärtää edes osapuilleen. Eihän siitä ole takuuta. Ei voi oikein käskeä reipastumaan, koska eri ihmisiä auttavat niin erilaiset asiat. Tuntuisi mauttomalta sanoa, että kun juoksee Tähtitorninmäeltä alas käsi kädessä, yhtään keholla jarruttelematta, unohtuvat surut edes hetkeksi, ja että kun saa hetken maistaa pelkoa siitä, kaatuuko, ja riemua vauhdin kiihtyessä, virkistyy ja tarttuu raskaaseen oloonsa ja pudistelee sen päältään edes katkonaisiksi hetkiksi, joista voi lähteä rakentamaan uutta hyvää oloa.

Taas eksyn suuriin suruihin. Äh, piti kirjoittaa Juliesta, joka itkee. Kun olin au pairina heti lukion jälkeen, kumpikin hoidettavista pienokaisista purskahteli tuon tuosta itkuun kanssani. Oli ikävä äitiä, pelotti uuden hoitotädin käsitykset nurmikolle astumisesta ja hanhien ruokkimisesta, ylipäänsä vierastutti ja kauhistutti moni asia, jotka juuri kotoaan muuttaneen teinin mielestä olivat vain tosi cooleja. Julie oli kotona päivät, tai emmehän me kotona olleet. Otin pyörän, ja pistin Julien lastenistuimeen tarakalle, ja ajelimme milloin minnekin eväsretkelle sen ajan, joka kotitöiltäni jäi. Julie itki usein ja paljon. Ensiksi koetin selittää asiat parhain päin, lopulta soitin äidille Helsinkiin, mitä hemmettiä oikein teen väärin. Perheen äiti kun oli sitä mieltä, että Julie nyt on semmoinen itkupilli, antaa penskan karjua. Ja minua taas alkoi itkettää itseäkin, kun näin Julien hädän.

Äiti sanoi jotain, josta tuli myöhemmin kauhean tärkeä ohjenuora, niitä harvoja, joita jaksan olla kyseenalaistamatta säännöllisin väliajoin. "Ei vika ole Juliessa vaan sinussa. Sinä olet vanhempi, kokeneempi. Sinulla pitäisi olla sen verran mielikuvitusta, että keksit tavat, joilla voitte tehdä samoja asioita ilman että Julien tarvitsee itkeä." Siitä pitäen olen ajatellut, että jos joku itkee menetelmieni takia, vika on minussa, ei itkijässä. En jaksa ollenkaan niitä keskusteluita, joissa itkevä ihminen leimataan toisten tunteiden manipuloijaksi. Eivätkö ne ihmiset kuule, kuinka he julistavat kovaan ääneen omien toimintatapojensa jäykkyyttä ja kankeutta, haluttomuutta muutokseen? Eivätkö he todellakaan tule ajatelleeksi, että jo pienin muutoksin tilanne saattaa muuttua aivan toisenlaiseksi? Ei toisten surusta, hädästä ja ahdistuksesta tarvitse vain ahdistua, niille voi myös koettaa tehdä jotakin.

Lakkasiko Julie itkemästä? Lakkasi. Lopulta, kun lähdin kotiin tullakseni jälleen osaksi jotain yhteisöä, saadakseni olla rauhassa ja lukea paksuja kirjoja, hävetäkseni kyvyttömyyttäni elää vieraassa maassa, toisella kielellä, Julie itki taas pitkästä aikaa takiani. Tällä kertaa en voinut tehdä mitään Julieta helpottaakseni, sillä jos olisin jäänyt, en olisi nyt tässä. (Tämä ei tietenkään ollut silloin syy; silloin syy oli jokin toinen, enkä ole enää varma, muistanko oikein.) Kun ovi sulkeutui takanani ja ajattelin, että tämä on lopullista, en palaa, tajusin Julien opettaneen minua enemmän kuin toisin päin. (Tämänkö takia opettajat kaipaavat vanhoja oppilaitaan?) Tajusin myös, aivan oikein, että aina sen jälkeen kuullessani jonkun alkavan itkeä, Julien muisto nousee esiin. Julie itkemässä rengaskeinussa, hevoskastanjapuussa, takiainen hiuksissa, pyörän lastenistuimessa, nurmikolla, aamiaismuroihin, naapurin kissan raapaisua.

Kun istun lentokoneessa Lontoosta Helsinkiin ja on yhdeksäntoistavuotissyntymäpäiväni, ja vieressä istuu nuori pukuherra bisnesmatkallaan - jostain syystä minut pistetään bisnesluokkaan vaikka lippu onkin normaaliin - en ajattele särkeviä korviani, lähestyvää äitiä ja isää, valkoista tekoturkkiani enkä sitä, katoavatko matkatavarat. Olen kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa ja näen ainoastaan sen, kuinka Julie itkee. Viereisen penkin mies koettaa keskustella, mutta olen hajanainen ja toisaalla.

Se on huono ominaisuus. Toisaallaollessa ei kuule, näe, tunne. Ei tajua äkkiä, että toinen on näennäisestä sujuvuudestaan huolimatta vaivaantunut jostain. Että sitä surettaa jokin, jollakin tavalla. Ehkä bisnesmiehellä ei ollut mikään hätä, mistä minä sen tiedän. Mutta aina välillä tuntuu, että kaikilla on koko ajan jokin vaivaava asia, joka olisi kohteliasta ja inhimillistäkin huomata ja kenties myös huomioida jotenkin. Vaikkei sitä ymmärtäisi lainkaan.

En tiedä, voinko sanoa olevani kiinnostunut toisten ihmisten maailmoista, suruista ja iloista. Mutta olen jollain tavalla kiinnostunut siitä, etten aiheuttaisi toisille tuskaa näennäisen mukavilla teoilla. Ja omituista kyllä, olen yhä kiinnostuneempi siitä, että voisin jotenkin helpottaa niiden oloa, jotka ovat ahdistuneita. En tiedä vielä, miten. Muuttuminen on vaikeaa. On pakko muuttua, sovittautua, keksiä uusia tapoja olla läsnä tarvittaessa.

En voi olla ajattelematta, mitä Plutarkhos kirjoittaa pienessä ja vain osittain säilyneessä tutkielmassaan Lihansyönnistä: "Mutta mikään ei meitä estä, ei eläimen kauneus, ei äänen vetoava melodisuus, ei neuvokkuus, ei eläinraukkojen elämäntapojen puhtaus eikä hämmästyttävä älykkyys. Sen sijaan me häpeämättä riistämme niiltä hengen pienen lihanpalan tähden, riistämme niiltä auringon, valon, koko olemassaolon, johon ne ovat syntyneet ja kasvaneet." (suomennos Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg)

Plutarkhos kirjoittaa tietysti tässä lihansyönnistä, mutta idea on helposti siirrettävissä oman elämän muidenkin tapojen kritisointiin. Riistämme häpeämättä ja mielellämme toisilta oikeuden pahastua ja kärsiä omalla tavallaan ja omien tulkintojensa mukaan yksinomaan sen takia, että emme itse tahdo muuttua, onhan niin paljon helpompi tehdä asiat samalla tavalla kuin ennenkin ja paheksua niitä, jotka kokevat tilanteet toisin.

Tahtoisin kuulla ja nähdä paremmin, ymmärtämisestä viis. Tahtoisin huomata, jos jollain on jokin hätä, ja oppia kuuntelemaan, miten hän epämieluisuuden tunteensa jäsentää. Tahtoisin keksiä keinoja helpottaa epämukavuutta, uusia tapoja tervehtiä ja kirjoittaa ja ajatella, vaikken ymmärtäisikään, miten toinen tarkalleen tuntee. Tahtoisin oppia muistamaan, että ihmiset ovat erilaisia. Erilaisia siinä määrin, että joskus sekin ahdistaa ja tuntuu uhkaavalta, mikä on tietenkin täysin irrationaalinen tunne. Eiväthän ne sellaisia ole sen takia, että minusta tuntuisi omituiselta tai kurjalta tai että ne haluaisivat, että tajuaisin niiden käytöstä vasten, että omat toimintapani ovat edelleenkin puutteellisia ja pätevämmän ohjauksen tarpeessa. Joku tuntee samalla tavalla katsoessani omaa elämääni - säikähtää. Se tuntuu kummalliselta. Samoin kuin se, kuinka voi säikähtää äkkiä jonkin muiston myötä, kun tajuaa, miten erilailla itse eli kymmenenkin vuotta sitten.

En haluaisi enää todeta, etten jossain elämänvaiheessani vain ymmärtänyt, että oikeasti minun olisi pitänyt silloin tehdä tai ajatella niin tai näin. Että en olisi saanut tuntea sillä tavoin kuin tunsin. Että en vain ymmärtänyt mitään tilanteestani silloin.

Hetkittäin tulee autio olo. Ymmärränkö nykyisestä omasta tilanteestanikaan, tunteistanikaan? Ymmärränkö niitäkään sen paremmin kuin toisten tilanteita? Vai tapahtuuko sama, mihin toisten parissa pyrin, tässä kohden vain hiukan helpommin - hyväksyn niiden olemassaolon ja laadun niitä sen kummemmin ymmärtämättä? Ymmärtäminen, jota olen kukkunut kyllästymiseen saakka, alkaakin tuntua väärältä, liian vaativalta ideaalilta. En ole vielä selvillä, mihin suuntaan olen liukumassa, mutta epäilemättä jonnekin toisaalle.

(Olipa pitkä ja puuduttava kirjoitussessio. Suosittelen lämpimästi Taidetta ja toiseutta etenkin, jos ette aio antaa sen vaikuttaa bloggaukseenne ajatuksia liikkeelle tönäisten.)