Hitaita ajatuksia

Kaikki tapahtuu pikakelauksella työn saamista lukuunottamatta. Kissa kieltää minua hakemasta siivousduuneja, joihin olisin jo muuten menossa. Hän epäilee, että siivoan loppuikäni toisten huusholleja, kahviloita ja kampaamoita, jos joku ei estä minua aloittamasta maisterissiivousta. Soitan ihmiselle, jota on kuristettu. Hän kuulostaa hyväntuuliselta, joskin aavistuksen verran vittuuntuneelta. Alleviivaan lauseita, että minulle voi soittaa koska tahansa ja että olen valmis milloin hyvänsä hylkäämään senhetkiset toimet ja tulemaan nostamaan tavaroita laatikoihin ja kantamaan niitä ulos. "Hei stop", hän sanoo. "Mä saan uuden asunnon vasta marraskuun alusta, jos nyt päätän ottaa sen." Ja jos olet vielä silloin hengissä sen psykon jäljiltä, lisään itsekseni. Puhelun loputtua jää valju olo. Mistä helvetistä minä tiedän, mitä on tapahtunut?

Parisuhteet päättyvät ilkeästi, se tiedetään. Kuinka moni esittää asiat juuri niin kuin ne tapahtuvat? Hyväntuulisuus hämää. Päätän, etten usko kuristamiseen ennen kuin näen mustelmat. Ja silti toivon, että ystävä älyää korjata luunsa. Jo tilanne, jossa pitäisi kertoa sepitelmiä siitä, että toinen kuristi, kertoo jonkinlaisesta hädästä. Eikä väkivalta ole ollut yksipuolista, itsehän hän kertoo huitaisseensa toista veitsellä. Minä olisin jo jossain muualla, itkemässä. Hän sen sijaan miettii, muuttaisiko muualle marraskuun alussa.

Meidän suhteemme väkivaltaan on erilainen.

Ikään kuin tässä ei olisi riittävästi täytettä päivään, ihmettelen Kissan äidin käytöstä ja hermostunutta suihkimista eestaas kirjastossa. (No totta kai kirjastotyöpaikkani on saatu suhteilla.) Kysymyksiä, että jos hänellä on menoa, voisinko hoitaa sen ja tämän. Illalla Kissakin kyselee omituisia, kuten voinko käydä ruokkimassa hänen siskonsa kissat huomenna. Koska vielä J ja Kissa kittaavat viskiä pöydän ääressä ja olen väkivaltaepisodista aivan puhki, en osaa päätellä, mitä on tapahtumassa. Ajatukset kiertävät kehää väkivallan liepeillä, uskoako vai ei, soittaako tutulle psykologille ja kysyä neuvoa vai ei, soittaako äidille vai ei. Kuntoilen kotikuntosalilaitteella ja teen perusteelliset syvävenytykset, sillä lihakset ovat liiasta problematiikasta kivuliaat, jännittyneet ja lyhyet.

Aamulla herään siihen, että Kissa näkyttelee tekstiviestejä. "No nyt systeri poiki", se sanoo. "Se on tyttö." Tunnen huikaisevaa typeryyttä. Kuinka ihmeessä en tajunnut? Siksi siis juokseminen ja kissojen ruokkiminen, sitä ne kummalliset menot. Kissa on hermostunut, kyselee, pitäisikö hänen nyt olla jotenkin innoissaan ja touhottava ja rynnätä sairaalaan. Kummastelen kysymyksiä. Kaipa hänen perheensä tietää jo, millainen Kissa on.

En muista nähneeni ikinä Kissan touhottavan.

"Joka tapauksessa, en minä tässä ole enouslomaa saamassa, joten vauvankatsomiset jääkööt toiseen päivään", toteaa Kissa lopulta topakasti keskusteluamme hetken siitä, onko innostus asia, jota tai jonka puutetta voisi moraalisesti paheksua. Hieman huvittavaa tilanteessa on se, että hän miettii ainoastaan sitä, suuttuvatko muut hänelle siitä, ettei hän oikein osaa innostua vauvasta. Vauva sinänsä ei näytä kiinnostavan häntä lainkaan, ainakaan vielä. Eikä hän oikein osaa suhteuttaa asioita - eivätköhän muut perheenjäsenet ole vauvasta niin tohkeissaan, etteivät huomaa lainkaan, mitä Kissa tekee tai sanoo.

Ehkä se kaikki on vain shokkikäyttäytymistä, mene ja tiedä. Joka tapauksessa halaan ja suukottelen Kissan tavanomaista huolellisemmin ennen tämän lähtöä työtehtäviinsä. Lupaan käydä etsimässä kaupungilta lahjan vauvalle, Kissa ei ehdi. Minulla taas ei ole muuta kuin aikaa.

Vauva-asioihin törmätessään ei voi tuntea itseään muuksi kuin avaruusolioksi. Kun menen sitten aikanaan Kissan kanssa käymään sairaalaan, en mene katsomaan vauvaa, vaan Kissan siskoa, josta pidän kovasti. Vauvaahan en edes tunne vielä ja siihen liittyy kiusallisia mahdollisuuksia. Niin kuin että joku yrittää antaa sitä pideltäväksi, ja joutuu kieltäytymään, ja kaikki katsovat kummasti. (Toisaalta, mitä sillä on väliä?) Vauvat ovat pelottavampia kuin vainajat. Ne voivat mennä rikki, ihmisinä, vielä niin lukemattomin tavoin. Sellainen on aika kammottavaa. Aikuiset ihmiset (vainajista puhumattakaan) ovat paljon kestävämpiä ja kiinteämpiä.

Siitä huolimatta on aina hauskaa katsoa, kuinka vauvat ja äidit sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Synnytyslaitoksella se ei vielä luonnistu viihdyttävällä tasolla, prosessi on pahassa kriisivaiheessa vauvan pulahdettua kohdusta ja tietenkin myös emättimestä ulos ja osapuolten vielä etsiessä suhdetta toisiinsa kulmikkaasti ja kipuillen. Parin viikon kuluttua Kissan sisko ymmärtää jo, mitä vauvan erilaiset äänet merkitsevät. Lopulta suhde on samanlainen kuin kenen tahansa äidin ja tyttären: äiti näkee jo ennen yhdenkään sanan sanomista, jos jokin painaa tyttären kehoa. Väärin solmittu lettinauha, se vakio "vittu sä oot yks läski lehmä" tai jokin muu.

Tuntuu siltä, että maailmaan syntyy pelkkiä tyttöjä. Helpompaahan se näin toki on. En ole ikinä ollut kenenkään pienen pojan kaveri enkä oikein tiedä, mitä pienet pojat tekevät tai ajattelevat. Kuusitoistavuotias on nuorin miespuolisikä, josta minulla on edes jonkinlaisia ensikäden havaintoja. Tytöt sen sijaan, heille on helppoa puhua. Tietää, miltä tuntuvat pohkeita vasten läpättävät hameenhelmat ja ikuinen pelko siitä, että joku nostaa hametta takaapäin ja huutaa: "A-LUS-HOU-SUT!" Ikään kuin niiden puuttuminen ei olisi vielä vakavampi moite.

Tietää, mitä ne sitten myöhemmin itkevät, ja kuinka leopardikettumaisesti ne nauttivat silloin, kun huomaavat jonkun pojan seuraavan niitä kadulla vuoroin taivaaseen, vuoroin maahan katsellen, uskaltamatta kuitenkaan itsekään tehdä tilanteelle mitään. Miten ne itkevät äitiä halaten, kun joku spurgu on saanut ensin äidin itkemään kommentoimalla tämän rintoja dösiksellä, ja miten ne myöhemmin miltei suuttuvat, kun äiti tilittää, kuinka raskasta on, kun vastaantulevat miehet katsovatkin kuumana kesäpäivänä tyttäriä, tai oikeastaan tyttärien rintoja ja sääriä, eivät enää häntä ollenkaan. "Minusta on tullut näkymätön täti", sanoo äiti kärttyisesti. Ja tytär tuntee halua muistuttaa äitiä siitä, miten tungettelevaa katsominenkin joskus on, mutta sulkee suunsa ja ajattelee äidin tulleen hulluksi. Tuon täytyy olla vaihdevuosioire, lepyttää itseään.

Äiti se siinä vain ikävöi leopardikettuutta, ehkä.

Minun pitää koota itseni ja lähteä kaupungille. Etsimään muumilaulujen levyä, yhteen toimituskokoukseen, ottamaan vähän kuvia aikani kuluksi. Ehkä otan muutaman kuvan pilvistäkin. Ihmiset väsyttävät tänään ylenpalttisesti. Eniten olen väsynyt itseeni ja siihen, kuinka sitoumusten narut kiskovat raajojani eri suuntiin. Olen uupunut ajatuksesta, että ihmiset eivät ehkä ole kovin rehellisiä toistensa kanssa kommunikoidessaan. Mitähän he sillä kuvittelevat saavuttavansa?

Ulkona on kaunis sää. Takapihallamme traktori kantaa puujätelavalle myrskyn kaatamaa ja palokunnan sahaamaa poppelia kauhallisen kauhallisen jälkeen. En tiedä, miksi kuvittelen hajottavani ihmiset, joihin kosken. Kaikkine niine varotoimineni, jota teen ikävyyksien estämiseksi, kuvitelmani on jokseenkin omalaatuinen.