6.9.05

Tervaleppävyöhykkeeltä vaahtera- ja kuusivyöhykkeelle

Vaikka aamu alkaa toisella tavalla kuin kahvimainoksissa, kurkun raspatessa ja lihasten painaessa tonneja - sinivalaskyynärvarret - ei mikään päivä ole täysin tuomittu. Kun lukee, mietiskelee ja kaataa sisäänsä riittävästi luomurooibosta ja itse viljeltyjä huulikukkaisia, jossain vaiheessa kykenee kohottautumaan vällyistä ja pyöräilemään palstalle.

Kuinka oikeassa Gary Snyder onkaan kirjoittaessaan, että kaikki työ voi olla meditaatiota ja että kymmenen tunnin mietiskely päivässä henkilökohtaisen viisauden ja rauhan saavuttamiseksi on meditaation harjoittamisen väärinymmärrystä. Hän ei jaa maailmaa mietiskelyyn ja hyörinään, enkä halua jakaa minäkään. Kaikki ne vuodet, jotka koetin päntätä filosofiaa, olivat tyhjiä muutamaa välähdystä lukuunottamatta. Ja niitäkään välähdyksiä en olisi onnistunut tunnistamaan, ellen olisi koko ajan pitänyt jotakin muuta moninverroin tärkeämpänä ja kasvattavampana.

Käännän ylös ylemmän valkosipulipenkin. Aleksandra-valkosipulit ovat keskimäärin kahden yhteenpainetun nyrkin kokoisia. Niissä on neljä tai viisi kynttä, jotka ovat kukin yhtä suuria kuin Alepassa myytävät kiinalaiset yksikyntiset valkosipulit. Yläpenkistä nousee kaksikymmentäkolme tällaista jättiläistä. Maa niiden ympärillä kuhisee meheviä lieroja, jotka ovat koko kesän saaneet ruokailla ruohosilppupöydässä ja kaivaa käytäviään edellisvuotisten, maahan haudattujen kähärämalvan rankojen lomitse.

Yläpenkin valkosipulit ovat jo kypsät, maanpäälliset osat keltaiset, hauraat ja murheelliset. Alapenkissä sen sijaan lehtien päät ovat vasta alkaneet kellastua. Kohopenkin lämpö sen teettää. Ehkä tänä syksynä jaksan kääntää koko aarin kohopenkeiksi. Se kannattaisi. Vanhat kiinalaiset viljelymetodit ovat jokseenkin lyömättömiä. Onhan se tietysti työvaltaista maanviljelystä, mutta entä sitten. Jos työ on meditaatiota, kohopenkkeilyä voisi kutsua meditaatiovaltaiseksi ruoantuotannoksi.

Kotiin pyöräillessä katselen pihlajanmarjat vauhdista. Pian ne voisi kerätä, suuren lasipurkillisen, ja kaataa vodkaa niiden päälle. Antaa seistä joulun yli, ja puristaa pyhinä marjat vanhalla perunapuristimella, jotta jokainen pisara rubiininestettä saadaan talteen. Pihlajavodka on kirkkaanpunaista ja hapanta, raikasta. Emme koskaan lisää siihen sokeria. Eiväthän marjat itsessäänkään ole makeita, miksi juoman siis pitäisi olla?

Kohopenkin ja tavallisen penkin ero tuo pyörii mielessä koko matkan, viitisen minuuttia. Mietin Snyderin kirjoituksia bioregionalismista, ehkä sen voisi suomentaa luonnolliseksi alueellisuudeksi tai jotain. Idea bioregionalismissa joka tapauksessa on, että alueet ovat parhaiten rajattavissa ja erotettavissa toisistaan tarkkailemalla niiden kasvillisuutta ja eläimistöä. Ajatus on luonteva: kun muutin Lauttasaaren etelärannalta, tervaleppävyöhykkeeltä, asfaltoitujen Kallion ja Alppilan kautta tänne Käpylän kuusi- ja vaahterametsiin, tuntui kuin olisi sukeltanut ulkomaille. Vaikka rusakot ja linnut ja oravat ja perhoset ovat samanoloisia, täällä on paljon vähemmän lokkeja ja fasaaneja. Metsässä kasvillisuus on aivan toisenlainen.

Välimatkaa ei ole kartalla paljonkaan. Annalaa ymmärrän jo astetta paremmin - Annala on lähempänä rantaa. Lepikkoon ei ole pitkä matka. Kellomäen rinteen juurellakin on muutama leppä.

Syksyssä on ihanaa se, että saa toteuttaa luontaista haalimisviettiään haalimalla ruokaa talven varalle. On paljon vaivalloisempaa, mutta myös palkitsevampaa kääntää valkosipulia talikolla maasta ja raahata pyörällä kotiin, leikellä mangoldia ohuiksi suiruksi uunikuivatukseen ja pakastaa ryöpättyjä, valtavia härkäpapuja kuin ostaa ruokaa kaupasta. Talvella pussit ja rasiat todistavat siitä, että joskus on lämminkin vuodenaika, jolloin tarkenee ilman ainaisia villakerrastoja.

Villakerrastoista puheen ollen, ystävättäret ovat kyllä ehdoton villakerrasto asenneilmaston koetellessa. Harva asia on yhtä antoisa kuin illallinen naisten kesken, vaikka aika harvoin moisissa sukupuolitetuissa menoissa käynkään. Kukaan ei sorsi ketään, toisen annetaan puhua loppuun ja toisten näkemyksistä ollaan oikeasti kiinnostuneita, vaikka paikalla on kuusi ihmistä eli potentiaalinen verbaalinen nyrkkitappelullinen. Eikä kukaan rehentele, se on niin omituista, kun on tottunut miesten puhetyyliin. No, eiväthän toki kaikki miehet sellaisia ole, onneksi, mutta aika monet pitävät jotenkin itsestäänselvyytenä, että he ovat seurueen keskipisteenä ja nimenomaan itse sanallistettujen ansioidensa vuoksi. Se tietysti oikeuttaa toisen keskeyttämisen ja kiusoittelun, jotka ovat aina yhtä rasittavia piirteitä.

Ei voi kuin olla hämmästynyt, näin jälkikäteen - voiko kommunikointi olla niin helppoa?

Vaikka olen illalla surullinen ja yliemotionaalinen italialaisen ruoan, parin punaviinilasin ja limoncellon jälkeen, halattuani aurevoirit ihmisen kanssa, joka tuntee minut toisiksi parhaiten tässä elämässä, maan kääntäminen loksauttaa asiat paikalleen. Hän ei viihdy täällä, talvi on hänelle kärsimys. Mieluummin hän on toisessa maassa puhumatta äidinkieltään. Minä taas, en minäkään mikään lumientusiasti ole, mutta olen oppinut vuosien varrella pukeutumaan riittävästi, vyöttäytymään jos jonkinlaisiin huiveihin ja kynsikkäisiin, niin että kotona sisälämpötilakin voi olla alle viidentoista. Tästä taidosta saattaa joskus olla hyötyä. En osaa jättää tätä kieltä, ja mikä olisin ympäristössä, jonka kasvien ja eläinten tapoja en tuntisi edes siinä alkeisoppimäärässä, jonka olen täällä saavuttanut? Vaikka saisin minkälaista ystävyyttä, rakkautta ja luottamusta osakseni ihmisiltä ja kotieläimiltä, en taitaisi silti selvitä. Olen liian paikallinen. Kaipaan laihamutaisia niittyjä, joille meri nousee ja joilta se vetäytyy jättäen salaperäisiä viestejä: rikkoutuneita simpukankuoria, rakkolevää, lokinhöyhenistä ja jauhautuneesta järviruo'osta syntynyttä merimuhjua.

On vaikeaa ymmärtää ihmisiä, jotka elävät enemmän ihmisten kuin puiden ja pieneläinten maailmassa. Jotka ovat kadottaneet sisäisen villinsä, kielestään ja rakastumisestaan, jotka kontrolloivat itsensä laatikkomaisissa toimistoissaan ilmastointilaitteen humistessa ja tyytyvät haaveilemaan työpaikkaromanssista. Heidän tapansa meditoida on epäilemättä toinen. En osaa kuvitella, miltä tuntuu sellainen tapa. Tapa, joka saa jakkupukuun sonnustautumisen arjeksi. Kun hyvä ystävä astuu sellaiseen maailmaan siitä toisesta, siitä missä leikitään hevosta mutaisilla poluilla ja koivukujilla, kävellään viisi kilometriä räntäsateessa ihan vain päästäksemme paijaamaan hevosia, istutaan kalliolla tai maataan selällään Itämeressä aaltojen heitettävinä kellukkeina, onko muuta vaihtoehtoa kuin tuntea pientä kaihoa ja kauhua siitä, ettei itse osaa seurata perässä? Tai ei tahdo, ne ovat sama asia.

Illalla, kotimatkalla pysähdyn vaahterametsän laitaan ja lukitsen pyörän. Hiivin varjoihin punaisissa kengissäni. Polulla ratisee jo muutama hapero lehti. Kallion sivussa oleva oopiumunikkokasvusto on näemmä jo korjattu. Istun hetken kalliolla ja katselen kaupunginmuurin valoja metaforana sähköriippuvaisuudesta. Kävelen takaisin pyörälle, taas oopiumunikkopenkin ohi. Viime vuonna ne olivat toisessa paikassa. Kasvattaja taitaa pelätä virkavallan puuttuvan unikoihin. Ehkä kyseessä on sama tyyppi, joka kävi korjaamassa oopiumunikkojen siemenkodat palstaltani pari vuotta sitten. Olin aika äkäinen, olisin tahtonut kuivattaa ne ja maalata kirkkaanpunaisiksi. Joulupöydässä ne olisivat olleet lyömättömät.

Vaikka olen seikkaillut öisissä metsissä ja sen sellaista, olen tänään virkeä raspaavasta kurkusta huolimatta. Pieni lämpö ei haittaa tekemisiä, kun tekee vaan. Ehkä kaikkien tuttavien röhimä flunssa talttuu, kun sitä tarpeeksi pyöräillään, käytetään palstalla ja saunotaan.

Ai niin, minun piti kertoa, minkä kirjan annoin. Annoin Naiyer Masudin Kamferin tuoksun. Se on jotain niin epäeurooppalaista, kaukaista, välkehtivää. Ehkä ystäväni elää sellaisessa maailmassa. On vaikeaa kuvitella metsää, jossa ei ole kuusia, tai vaahteroita, tai leppiä tai edes koivuja. Tai edes pinjoja, tai kuusamaa aidoissa kiipeämässä, tai siellä täällä pilkottavia voikukkia. Maailma ilman talvea kuulostaa käsittämättömältä. Säilöttäisikö silloin mangoldia kuivaten?

Tänään se, että ystävä on erilainen ja kaukana, on jo fakta ilman assosiaatioita.

4 Comments:

Anonymous Johan W said...

Kuulostaa tutulta!

Ilmastoitu toimisto odottaa huomenessa. Varmaankaan mikään ei muuta tätä asiain valitettavaa tilaa.

Tosin eläimiäkin on mulla, useita tässä kotona ja kasveja metsässä.

Voisitko ajatella, että nämä kaksi asiaa eläisivät sopuisina yhdessä?

6/9/05 22:34  
Anonymous velikulta said...

Teillä on siellä etelässä
kadehdittavan komeat pihlajat!
Täältä ei löydy koko kylästä
noin paljon marjoja kuin kuvassa.

Mitähän muuta pihlajanmarjoista voisi
valmistaa ilman vodkaa jos niitä
sattuisi jostain kopallisen löytämään?

7/9/05 00:06  
Blogger Veloena said...

Hilloa, tietysti.

Ja kuivattaa marjoja linnuille lumikuukausiksi.

Johan W, varmasti on ihmisiä, jotka osaavat yhdistää nämä asiat. Useimmat eivät tunnu osaavan. Itse taidan kuulua näihin useampiin. Niinä kuukausina, jolloin olen tehnyt kokopäiväduunia, olen jaksanut työn jälkeen vain maata sängyssä lukemassa tai katsomassa teeveetä, ja lenkittänyt koiria hävettävän säästeliäästi. Koko ajan on ollut nokka tukossa ja silmät vuotamassa typerän ilmastoinnin takia.

Ja sitten haen koko ajan toimistotyötä... hoh hoijaa.

7/9/05 11:02  
Blogger Anu said...

Velikulta, minä kyselin juuri samaa mummoltani. Hän neuvoi, että pihlajanmarjoista saa erinomaista puuroa, grahamjauhojen kanssa.

Äiti teki niistä aina hyvää hyytelöä. Maistui ruuan kanssa.

Eilen ripottelin hieman pihlajanmarjoja puolukkasmoothieen, siitä seurasi ihania happamia puraisuja.

7/9/05 13:12  

Lähetä kommentti

<< Home

<