10.9.05

Kyselyiässä

Seisomme pöydän takana, koetamme näyttää rennoilta ja valppailta. Heti kun ajattelee, että pitäisi näyttää rennolta, jäykistyy. Hymyilemme, puhuttelemme ihmisiä. Ojentelemme esitteitä kiinnostuneille ja etäisesti kiinnostuneille. "Minä aloitan maailman parantamisen ihmisistä, eli ei kiitos", vastaa eräs tyttö. Kukaan ei vastaa, että mitäs jos aloittaisit ihan vaikka itsestäsi, hankkisit vähän tietoa siitä, minkä tiedeyhteisössä arvellaan olevan suurimpia ihmiskuntaa koettelevia haasteita sadan vuoden sisään. Hymyilemme, nyökkäämme. Ihmisiä ei voi pakottaa kuuntelemaan ja kiinnostumaan.

Hämmennystä lisää se, että Dodon koju on jostain syystä sijoitettu Animalian ja Oikeutta Eläimille väliin. Oikeutta Eläimille on ripustanut näkyville kuvan nyljetystä ketusta. Tai mistä minä tiedän, onko se kettu. Kehonmuoto viittaa enemmän kettuun kuin minkkiin, mutta punervasta lihaspinnasta on yllättävän vaikeaa päätellä. Monet yllättyvät kuullessaan, että olemme ympäristöjärjestö ja vilkaisevat nopeasti oikealle ja vasemmalle, toisiin kojuihin. Nyljetty kettu pysäyttää katseen. Omituista. Suurin osa näistä syö kuitenkin lihaa. Eivätkö ne ajattele, että lehmä ja sikakin nyljetään? Ehkä eivät. Kuva näyttää järkyttävän etenkin nuorempia opiskelijoita, vaikka jokaisen normaaleilla aivoilla varustetun kymmenvuotiaankin kuvittelisi tajuavan, mitä turkikset tarkoittavat, jos hän vain vaivautuisi hieman visualisoimaan.

Kuten vanha kiinalainen sananlasku toteaa: "Kuulen ja unohdan. Näen ja muistan. Teen ja ymmärrän." (Voi kyllä olla, että muistan väärin, kun en itse ole tuota nähnyt, vaan lukenut - ja lukiessahan kuullaan.) Suurin osa valitsee sokeuden ja lojumisen. Minä tietysti pidän tuosta sananlaskusta siksi, että se kiinnittää ymmärryksen ja merkitykset samaan seikkaan kuin Chicagon pragmatistitkin: käytäntöihin, tekemiseen. Minullakin on silmälaput, älköön kukaan väittäkö muuta. Mutta eteenpäin sentään katselen, minkä saatan.

Yliopiston rehtori, entinen professorimme, lähestyy hitaalla, sipsuttavalla tyylillään kultakäädyt kaulassaan. Virnistelemme ja moikkaamme. Hän sanoo ensin hei ja kääntää katseensa poispäin, mutta tajuaa sitten tuntevansa meidät ja katsoo uudelleen, nyt nähden, keitä pöydän takana seisoo. Helpotus rentouttaa kasvot. Hän astuu pöydän ääreen ja lehteilee esitteitä. Karehdin taas siinä maailmankaikkeuden loistavuudessa, että on mahdollista, että yliopiston rehtoriksi on valittu ihminen, joka on ujo ja jolla ei ole ajokorttia. Rehtori matkustaa bussilla kuten opiskelijansakin.

"Mitä tämä kesäkurpitsa edustaa?" kysyy rehtori hiplaten palstaltamme tuotua keltaista vonkaletta. Kissa ja Niko miettivät sen hetken, että kerkeän edelle: "Koristetta." Sitten he ryhtyvät paikkaamaan epäkorrektia vastaustani, pälpättävät sadonkorjuujuhlasta ja sen sellaisesta. Rehtori nyökkää hajamielisen näköisenä, vilkuilee meihin vielä ujosti ja sipsuttaa eteenpäin. Hän pääsee vain puoli metriä edemmäs, kun roolipelijärjestön turkoosihiuksinen tyttö tavoittaa hänet. "Rehtori, rehtori, ovatko roolipelit teille tuttuja?" Hämillisyyttä. "Kröhm, no tuota, en ole itse kyllä ikinä kokeillut, vaikka toki olen kuullut..." Kissa alkaa räkättää kovaäänisesti, vahingoniloisen kuuloisesti. Yritän tavoittaa Kissan katseen voidakseni kurtistaa kulmillani "tuo on mautonta" -viestin, mutta tilanne imee Kissan huomion.

Rehtori vilkaisee Kissaan hämmentyneen, äkäisen ja vähän loukkaantuneen näköisenä. Mutta ei, Kissa ei olekaan alkanut sydämettömäksi vaan hahmottaa tilanteen vain toisin kuin muut. "No huh huh, eiköhän rehtorin hommissa ole ihan kylliksi roolipeliä!" Ilme kasvoilla sulaa, hymähtää, nyökkää, jatkaa matkaansa taas tyynenä ja arvokkaana, kultakäädyt kaulassaan.

Kotimatkalla mietin, voisiko yliopistolla olla enää mukavampaa rehtoria, mutta päädyn ajattelemaan, että varmastikaan ei. Kysymys kesäkurpitsasta huvittaa silti edelleen.

Ilves ja Alvaro tulevat meille. Vaikka Alvaro on nähty viimeksi vuosi sitten ja Ilveksen näkemisestäkin on jo aikaa, välille jäänyt aika kutistuu ja menettää merkityksensä. Näin käy hyvien ystävien kohdatessa. Ero on kuvitteellinen, merkitys rakentuu suoraan edellisen tapaamisen jatkoksi ikään kuin hyvästit olisi sanottu pari minuuttia sitten. (En tiedä, kumpi on ystävyydestä vakuuttavampaa, se, että juttu jatkuu kuin katkoa ei olisi ollutkaan, vai se, että Nasu riemuitsee viiden minuutin kauppareissunkin jälkeen jälleennäkemisen ikään kuin emme olisi tavanneet vuosikymmeniin.)

Kun Ilves lähtee yöhön, jäämme katselemaan Alvaron kuvia Myanmarista, Kambodzasta ja Thaimaasta. Alvaron kanssa kommunikoidaan englanniksi, koska en osaa edelleenkään espanjaa. Katselen kuvia tarkkaan koneen ruudulta. Alvaro toistaa monta kertaa, että kun väsyn, minun pitää vain sanoa, niin lopetetaan. Vastaan, etten usko väsyväni. Sen sijaan teen hankalia kysymyksiä: "Are these lotus leaves?" Alvaro: "What is lotus?" Minä: "It's kind of a water lily like plant, growing in ponds and maybe even in slow rivers. It's leaves float on the surface and it raises its whitish flower above the water. It's a sacred flower in many eastern religions." Alvaro: "Sorry, I don't know..."

Eikä lootus ole ainoa hankaluus. Kysyn myös, ovatko pagodin yläparvekkeelta otetun maisemakuvan etualan punaiset kukat kenties puun latvuksessa, pensaikossa vai ihan nurmella. Onko tuo lintu pulu, onko sielläkin puluja? Entä tuo, näyttää vähän joutsenmaiselta. Miksi veneiden kärjissä on värikkäitä kankaankappaleita, miltä Angkor Vatissa tuoksuu? Esittääkö tämä veistos lohikäärmettä vai leijonaa? Onko tämä aarnikotka, miten niiden aarnikotkauskomukset poikkeavat läntisistä vastineistaan? Tuoksuuko viidakko enemmän maalle, humustuvalle kasvijätteelle vai elävälle kasvillisuudelle? Miksi tanssijattaren häpykukkulan päällä kiemurtaa käärmesolmu? Olen tottunut siihen, etten saa vastauksia. Niin kävi Valamossakin, jossa ahdistin opasta monimutkaisilla kysymyksillä munkkien omenanviljelystä ja kasvinsuojelukäytännöista. Vaikka lopuksi opas kyllä totesi, että oli mukava kierrättää luostarisaarella ryhmää, joka tuntui aidon kiinnostuneelta. Kuulemma suurin osa turisteista tyytyy töllistelemään ja nyökyttelemään, ja monet ovat krapulassa.

Pohdimme yhdessä pitkään, miltä Angkor Vatin löytämisen on täytynyt tuntua ranskalaisesta, jonka nimeä Alvaro ei muista. Kuinka viidakon intiimissä, tiiviissä kohdussa vastaan tulee kivinen seinä, ja kun sen kiertää, toisia. Alvaro sanoo, että uusia rakennuksia löydetään viidakon kätköistä edelleen. Joillain rakennuksista kiipeilevät suurten puiden (jotka näyttävät banyaneilta, mutta mistä minä sen tietäisin) ilmajuuret. Näen Angkor Vatista unta miltei joka yö. Se on yötajuntani magneetti. Kun näen kuvista, kuinka rakennuksilla on kaikkiin ilmansuuntiin katsovat kasvot, päätän päästä sinne hinnalla millä hyvänsä. Junalla matkustaen hintaa tuleekin ja aikaa menee. Toisaalta junamatka Moskovasta Pekingiin ja siitä eteenpäin olisi täysin uutta ja jännittävää. Junassa olisi aikaa lukea jokin suurteos.

Katselemme kuvia rakennusten ulko- ja sisäpinnoista ja ihmettelemme yhteen ääneen sitä, miten erilainen holvikaarirakenne idässä on omaksuttu. Siinä missä eurooppalainen varhainen kivistä tehty holvikaari kaartuu ulospäin, taivasta kohden, on itäinen holvikaari notkolla. Emme ymmärrä, kuinka kivet ovat pysyneet noissa asennoissa yli kaksituhatta vuotta. "I'd like to know more of architecture", tunnustaa Alvaro. Nyökyttelen, vaikka jo kysymysten tekeminen avaa uusia horisontteja.

Kuvasta, jossa erään uudemman pagodin seinästä Myanmarissa on tipahdellut rappauksia, näen pilkoittavan vanhan tuttuni, punasaven. Se on erivärinen kuin suomalainen tai latvialainen punasavi, joihin molempiin olen tutustunut. Ja myös erivärinen kuin italialainen punasavi, josta en ole koskaan muovaillut mitään, mutta jota olen katsellut tuhansissa ruukuissa. Aivan kuin myanmarlaisessa punasavessa olisi raudan lisäksi runsaasti kromia. Vai reagoisivatko nämä keskenään? Oranssinkellervää savi joka tapauksessa on, ja kromi on se mineraali, jonka yhdisteillä saadaan aikaan keltaista keramiikassa .

Alvaron lähdettyä kotiin pesen hampaat ja sammutan valot. Mobutu nukkuu sylissäni, Nasu tyynyllä pääni takani, kiinni päässä. Pimeää halkovat kommentit, alakerran parvekkeelta, hienoisen tupakansavun säestämänä. Vielä on riittävän lämmintä nukkua ikkuna auki. Kuulen puheen, vaikka koetan olla jäämättä kuuntelemaan. Keskustelu on toteamusta toteamuksen perään. Mietin ihmisiä, jotka tietävät keitä ovat, missä ovat hyviä ja mitä tahtovat tehdä. Koska en itse osaa toimia niin, edes falskata sellaista, en ymmärrä heitä. "Raivostuttava tyyppi", kuulen kerran itseäni luonnehdittavan vahingossa, kun luullaan, etten ole paikalla, vaikka seisonkin siinä ihan vieressä. "Ei ota mitään vakavasti ja kyselee koko ajan. On se kumma, kun jotkut eivät koskaan kasva ulos kyselyiästä."

Kasvaisin, jos tietäisin kuinka typistää mieleni ja peittää sen kapeankin kaistaleen, jonka edelleen näen. Sillä kuten Constance Classen toteaa, on yleisesti hyväksytty ja empiirisesti väärä oletus, että näkönsä menettäneet ihmiset tahtoisivat näkökyvyn takaisin tai kuurot haluaisivat kuulla. Useiden tällaisten operaatioiden tulos ei olekaan ollut hehkuva kiitollisuus ja vakaa ilo, vaan epätoivo maailman rumuuden ja riitasoinnun ääressä, ja itsepäinen, turha toivomus, että operaatiota ei olisi ikinä tehtykään.

Kuinka helppoa olisikaan ottaa kaikki sellaisenaan eikä koskaan toivoa mitään. Ei olisi utelias, ei haluaisi nimetä tai luokitella, mutta ei myöskään kokisi ristiriitaa koetun ja odotetun välillä.

Helppoa ja mahdotonta: ei voi vain päättää ryhtyä aivokuolleeksi tai aistianesteetikoksi. Ja olisiko se sen arvoista? Onko helppous muka jotenkin tärkeä asia siinä määrin, että siihen pitäisi tietoisesti tähdätä? Keskustelu jatkuu, mielessä häivähtää pelko, että Kissalla menee todella myöhään ja olen töissä väsynyt, en jaksa istua suorassa ja saan olkapääkivun.

Sitten nukahdan.

3 Comments:

Anonymous va said...

Nojatuolimatka Angkor Watiin

Kuvaa voi pyöritellä nuolinäppäimillä, ja edes ja taaksepäin pääsee liikkumaan shift ja ctrl näppäimillä. Vaihtoehtoinen liikehdintä hiirellä.

10/9/05 16:12  
Blogger Matti said...

Tästä linkistä pitää kai erityisesti kiittää.

10/9/05 18:57  
Blogger Veloena said...

Hui, ihan tajuton linkki. Joo, kiitos kovasti!

11/9/05 17:24  

Lähetä kommentti

<< Home

<