21.9.05

Tavallisuudesta ja pekuliarismista

Postissa tulee toinen kirjoista, joista olen väsäämässä arvostelua. Luen ensimmäisen luvun, joka kertoo taviksista. Vajoan jonkinlaiseen vetelehtivään mietteliäisyyteen tavallisuudesta.

Lapsesta lähtien minulle on tolkutettu, että olen erityinen, erilainen ja erikoinen. En ole koskaan osannut uskoa siihen muuta kuin siinä triviaalissa mielessä, että tietenkin olen aika-avaruudellisesti ja henkilöhistorialtani uniikki - mutta niin on jokainen tylsänbeige lehmuksenlehtikin asfaltilla jauhajajalkaa odottamassa. Se, etten osaa pukeutua valkoiseen kauluspaitaan tai se, että laitoin rastat viisitoista vuotta sitten ei kerro mistään "erilaisuudesta". Päähänpistoja ja kyvyttömyyksiä kaikki tyynni. Mitä vanhemmaksi tulen, sen tyynemmin suhtaudun ajatukseen, että kaikki yksilölliset piirteet ovat ikävien kyvyttömyyksien positiivisia kääntöpuolia, että luonne on sattumaa ja heikkoutta.

Kyvyttömyys olla vakava, kyvyttömyys olla vakavasti otettava, kyvyttömyys pistää silmälasit nokalle ja todeta, että elämä liukuu.

Silti jokin hiertää. Tavis on niin selkeästi negatiivinen termi. Siinä on jotain luovuttavaa, kangistunutta. "Enhän minä ole mitään, turha edes yrittää." Joo, en minäkään ole mitään objektiivisin mittarein, mutta on aika epärehellistä väittää, että omat kehontuntemukset eivät olisi kokemusmaailman napa. Vitut objektiivisista mittareista. Kas niin, nyt suuttumus puskee jo päälle. Se ei käy. On hengitettävä syvään ja ajateltava kaikkea ihanaa. Kuparipyttyjä, esimerkiksi, ja Learin limerikkejä. Friteerattua kylpypyyhettä.

Ajatus itsestä tavallisena, yhtenä monista keskenään kaikissa relevanteissa suhteissa samanlaisena yksikkönä, on äärimmäisen tyynnyttävä. Mistä se johtuu? Siitäkö, että massalla ei ole tahtoa eikä siten vastuuta? Tuudittelen itseni uskomaan omaan tavallisuuteeni ja norminmukaisuuteeni aina kun mahdollista. Mutta sitten, aina välillä, joutuu kohtaamaan muita ihmisiä ja kuvitelma särkyy. Ne eivät, piru vie, koe pientäkään tuskaa siitä, että ovat paskoissa duuneissa. "Elämä kuule vaan on sellaista."

Luimuilen ja virnistelen hermostuneesti ja koettaessani keskustella normaalisti ja sanoa tavallisia asioita pilaan vaikutelman vieläkin selkeämmin. Ihan selvästi tätä tyyppiä vaivaa snobismi ja hybris, kun kerran kehtaa ostaa luomutuotteita, huolehtia kunnosta ja vielä - tämä on kaiken huippu - olla opiskellut alaa, joka ei valmista ammattiin, jossa ei ole erityisen hyvä mutta joka kiinnostaa vähäsen, muttei kuitenkaan siinä määrin kuin muita alan tyyppejä. Ja sitten on vielä vaihtamassa alaa, koska on kerran mahdollisuus kouluttautua lisää. Koulutusta ei voi olla liikaa! Enkä edes käy etelänmatkoilla tai katso televisiosarjoja, koska niiden ääressä koen vain lievää pahoinvointia siitä, että ruudussa on ihmisiä sisätiloissa, ja että meitä lietsotaan uskomaan, että maailma on ihmisiä sisätiloissa, ja että moraalin kuuluukin rajoittua ihmisiin sisätiloissa.

Koeta siinä sitten sanoa, että ihan tavallinenhan itse, joo. Nautin metsässä kävelystä ja siitä, että saamme liput Sigur Rósin konserttiin. Tunnen ylpeyttä harjoitettuani vatsalihaksiani ja tyytymättömyyttä ahmittuani kaksi tummasuklaalevyä stressiini sen sijaan, että olisin syönyt eilisen linssikeiton tähteet. Ja vaikka olenkin ibuprofeiinille yliherkkä, parasetamoli vaikuttaa tähän tässä samoin kuin teihin. Ai mikä minä? En oikein usko mainitsemisen arvoiseen minään, ainoastaan itseen. Sori. En osaa kuvitella, miten te pystytte olemaan onnellisia, vaikka tiedätte, mitä teidän viiden kilometrin autolla ajonne tai jokapäiväiset greippinne tarkoittavat bensiiniriippuvaisuuden mittapuulla. Tai miten teitä koskettaa lapsenne käteensä saama haava, mutta ei se, kuinka jollain toisella lapsella ei ole mahdollisuutta välttää ympärileikkausta. Tai että se koskettaa, mutta ette olisi valmiit tekemään asialle mitään, koska kunnon ihmisyys - johon sisältyy pelko erottautumisesta - ei oikein sovi yhteen sellaisen kanssa.

Toteaisin mielelläni koulutukseni poispilanneen ajatusmaailmani, mutta se olisi aika räikeää valehtelua. Vaikka kieltämättä koulutus onkin korostanut joitain epäterveitä piirteitä, kuten lietsonut epäluuloisuutta kaikkia vakiintuneiden käytäntöjen kyselemättä hyväksymistä kohtaan. Kysyminen takaa epäsuosion. Epäsuosio takaa, ettei ole helppoa ajatella olevansa tavis.

Huolestuttaa ajatus, että seitsemänkymmentä prosenttia suomalaisista tahdotaan korkeakouluttaa. Kykenevätkö he enää sitten tavistelemaan? No, kukaan ei sentään liene vielä esittänyt, että seitsemän kymmenestä suomalaista olisi yleissivistettyjä humanisteja ilman johtolausetta (lukuunottamatta sumeaa jorinaa tikkaiden potkaisemisesta - jonka senkin merkityksestä ja tulkinnasta on väännetty peistä niin pitkään, että sanoista on jäljellä pelkät kädensijat). Joskus kyllä tekisi mieli sanoa humanoideja, sillä sellaiseksikin toisinaan itsensä tuntee rysähtäessään tavisseurueeseen, jossa tärkeintä on naureskella toisten omituisuuksille selän takana.

(Olen näemmä ilkeällä päällä. Anteeksi.)

Joku luonnehti vuosia sitten erästä seuruetta, johon löyhästi kuuluimme, pekuliaristeiksi. Termiä ei koskaan määritelty ainakaan alkuillasta. Pekuliaristit, näin sen olen järkeillyt, ovat ihmisiä, jotka keräilevät erikoisia ystäviä. Se on hyvä määritelmä, joka ainakin natsaa tietystä näkökulmasta. Joskin huomauttaisin, että keräily ei ole tietoista - pikemminkin kyse on siitä, että täysin tavisidentiteetin ostaneet eivät oikein näytä tuntevan oloaan kotoisaksi kanssamme. En tiedä, miksi, koska itselläni on taviskodissa vieraana yleensä ihan mukava olla. (Esimerkiksi chiliä tai maapähkinävoita sisältämättömät perunaruoathan ovat jo eksoottisia, ja on äärimmäisen kiinnostavaa keskustella sohvanvalintaprosessista. Ei, tämä ei ole ironiaa. Minusta on jännittävää kuunnella toisenlaista elämää, herkistellä sen äärellä, kuvitella, millaista sellainen olisi. Opin yhtä sun toista sohvakankaista ja Kehä Kolmosen liikkeistä yhden keskustelun aikana, vaikka toisaalta päätän entistä vankemmin, että meille ei sohvaa tule.)

Ystäväpiirini koostuu osin naisista, jotka eivät tule lainkaan toimeen miesten kanssa, koska miehet ovat "likaisia", "psykoja" ja "seksiorjia". (Toisinaan huvittelen kuvittelemalla, mitähän mieltä he olisivat, jos onnistuisivat tiirikoitumaan seksuaaliseen mielikuvitukseeni. Ehkä he lakkaisivat puhumasta ylipäänsä.) Peseytymisneurootikkoja on useammin kappalein; heistä imuroinnin jälkeen on välttämätöntä käydä suihkussa, sillä kevyt hiki syövyttää ihoa. Toisaalta on myös hivenen eltaantuneenhajuisia ystäviä, jotka käyvät suihkussa vain etsiessään sinä iltana epätoivoisesti seksiä, eli noin kerran kolmessa viikossa. Monesta se persoonallisuusmalli, jota nykyään pidetään normaalina, on kroonisen obsessiivis-kompulsiivinen. (Tämä on tarkasti ajatellen puppua, sillä kulttuurinen keskivertohan on määritelmän mukaan normaali ja sen poikkeamat patologioita, vaikka ne olisivatkin itse asiassa pidemmällä tähtäimellä tai kulttuuria kriittisesti arvioiden lempeämpiä, hyödyllisempiä tai eettisesti kestävämpiä.) Nelikymppiset ovat katkeroituneita sisällöntuottajia, joiden rakkauselämä on kuihtunut kymmenisen vuotta aiemmin ja jotka kirjoittavat sairaslomalla yritystään sukupolviromaaniksi. (Miksei neljänkympin kriisistä puhuta enemmän?) Särkylääkkeiden väärinkäyttäjä ei syö vaaleaa leipää, koska pelkää tärkkelyksen tukkivan suolistonsa, ja "tärkkelyshän on pahin mahdollinen myrkky". Aamuyöstä selviää, kuka syö mitäkin psyykenlääkettä ja mihin salaliittoon kukin uskoo. (Ne lääkkeet kyllä järkyttävät joka ikinen kerta. Että ihmiset, jotka vaikuttavat niin mukavilta, normaaleilta ja niin edelleen, ovat niin rikki, etteivät selviä elämästään ilman psyykenlääkkeitä.)

Tämä on minusta normaalia, mutta sitten on myös kummallisia ystäviä. Niillä on mikroaaltouuni, vakityö ja lapsia. Ne ovat kouluttautuneet ammattiin, ostavat eineksiä ja tekevät pitkää päivää. Elämä vie niitä, ne sanovat. Ja ovat tyytyväisiä siihen, että eivät ole tyytyväisiä! Ne katsovat sarjakuvat ja uutiset ja käyvät ruskettumassa kerran vuodessa. Ovat surkeassa kunnossa, hieman ylipainoisia "mutta se on ihan ok" (tässä kohdin en koskaan tiedä, uskoako korviani vai kyynisyyttäni), omistavat Lindexin sukkabonuskortin. Ne pitävät romanttisena ja boheemina sitä, ettemme aio naimisiin ja hankkia lapsia. (Onko kyynisyys romanttista ja boheemia, tekee joskus mieli kysyä.) Ne ostavat halpaa leipää, margariinia ja epäreilun kaupan banaaneja ja niiden kaapissa on sokeripussi, jauhopussi ja suolapussi. Olen ymmärtänyt, että näitä kummajaisia kutsutaan taviksiksi. Minusta ne ovat yhtä pekuliaareja kuin luovan tuskan vallassa riehuvat salaliittoteoreetikotkin.

Ainakaan ne eivät ole yhtä taviksia kuin itse olen, sillä minähän olen tavallisuuden normi: puutarhanhoitoa, koiranulkoilutusta, akateemista työttömyyttä. Kukaan ei muista jälkeenpäin tavanneensa minut. Jotkut kirjoitukseni sentään muistetaan, mutta nekin lähes aina väärinkäsittäen. Siis kirjoittajan näkökulmasta. Teksti mokoma on irronnut, tullut itsekseen ja käyttää aivan omia merkitysrakenteitaan välittämättä tekijänsä intentioista. En kanna siitä kaunaa enkä ylläty, mutten ole erityisen onnellinenkaan, ainakaan jos ne koettavat ymmärtää sitten minua tekstintulkintansa perusteella. Veganismiin pyrkiminen on myös normi, eli voi teitä, erilaisia nuoria, aikuisia ja vanhuksia, jotka suostutte laittamaan vasikanruokaa suuhunne. Ja miehuus se vasta friikkiä onkin. Sori. Kuten kaikki kuusi miljoonaa, minäkin mietin jatkuvasti metaforaa tikkaiden potkaisemisesta. Useimmiten olen sitä mieltä, etten koskaan kiivennyt toista puolaa korkeammalle, vaan sain korkeuskammon, liu'uin maahan ja totesin tikkaiden olevan perseestä. Ei näiden, vaan noin niinku yleisesti.

Ehkä ainoa pointsi tavikseudessa onkin se, haluaako olla tavis vai ei. Tapani mukaan en osaa itse päättää, haluaisinko. Ainoa varma seikka on, että jos joku nyt ilmoittaa, että olen tavallinen, olen hänen kanssaan eri mieltä. Mutta olen eri mieltä myös, jos joku alkaa päivitellä, etten tietenkään ole tavallinen. Kysymys ei ole olemisesta, vaan haluamisesta olla. (Olen huono haluamaan kaikkea muuta kuin ruokaa, unta, seksiä ja silittämistä.)

Tämäkin on vain väliaikainen hypoteesi eikä missään nimessä tekemisissä sen arvostelun kanssa, jonka aikanani kirjoitan.

Inhottaa vähän tämä tällainen reaktiivisuus. Lukee nyt yhden pienen luvun mukavasta kirjasta ja heiluu mobilena. Myrsky aivoaltaassa. Aivoallas on keho. Mieluummin olisin kirjoittanut siitä, kuinka lehmuksenlehdet jauhaantuvat tomuksi rekkojen renkaiden alla. Sellaisia ovat syksyt. Tulee ajatelleeksi sitä, että omanapaisesta elämästä on takana ainakin kolmannes. Se ei tunnu pahalta. On lohduttavaa ajatella olevansa massaa luonnon jauhavassa kidassa. Kompostoituvansa jokin päivä, tulevansa kaliforniantuliunikoiksi. Niissä on jotain koskettavampaa kuin ihmisissä.

Niillä ei ole näkemyksiä.

9 Comments:

Blogger Mindy said...

Vitsi sä olet taitava sanailussasi. Erittäin kiehtovaa pohdintaa tavislaisuudesta, olen monasti miettinyt, että jos halveksin taviksia, olen itse pahin tavis, koska on niin tavallista ylenkatsoa muita. Ja taas toisaalta, mitä pahaa tai hyvää tavallisuudessa on...

Kirjoitustyylistäsi hehkuu viisaus, mutta ihastuttavalla tavalla siitä puuttuu besserwisserismi. Nöyrää.

Kiitos taas.

21/9/05 14:34  
Blogger Veloena said...

Taas minut ymmärrettiin väärin, mutta ei se mitään. :D Olen itsekin viime aikoina kehittynyt siinä lajissa taitavaksi.

Kuten kuka tahansa.

Nöyryyttä ja viisautta olen sen sijaan tänään kokenut ihan liian vähän; negatiivinen päivä, siitä en pidä. Toivottavasti päähäni ei nouse enää millilitraakaan lisää pissiä.

Kiitos kiitoksista, solmussa.

21/9/05 14:51  
Anonymous velikulta said...

Olin lapsena erityinen.
Heti koulun aloitettuani vanhemmat
olivat tekemässä minusta lääkäriä.
Suku puolestaan puhui opettajasta,
arkkitehdistä.. jopa kapellimestarista.
Teini-iässä peruskoulun päätteeksi
opo otti useaan kertaan puhutteluun.
Esitteli, suositteli, mairitteli ja houkutteli.
Se oli sitä aikaa kun vanhemmat
ihmiset tiesivät aina paremmin.
Onneksi nykyään jo tiedostetaan
että nuorellakin voi olla tunteet,
halut tai päämäärät ihan omasta
takaa eikä elämistä tarvitse "opettaa" tai
tulevaisuutta visioida lähes pelottelemalla
ankeista oloista ja huonosta elintasosta.

Pian tämän jälkeen hyppäsin kelkasta.
Ei minusta tullut edes insinööriä.
Minusta tuli tavis, enkä ole katunut.

21/9/05 15:07  
Anonymous lokki said...

Minäkään en oikein perusta W:n tikapuista. Minusta ne makaavat sammaloituneina pitkin pituuttaan maassa, mistä niitä on vaikea potkaista minnekään. En tietenkään sulje pois mahdollisuutta, että joku kokee niiden avulla valaistumisen, joten viisainta lienee selittää oma näkemyksensä vain rajallisella kyvyllä ymmärtää.

Vertaus sinänsä on kuitenkin osuva, informaatioyhteiskunnan lapsethan ohjataan kiipeämään tiedon tikkaita pienestä pitäen. Jokunen puolanväli lienee välttämätöntäkin edetä, koska selviytyminen monimutkaistuneessa maailmassa on muuten mahdotonta. Ennemmin tai myöhemmin käy kuitenkin selväksi, että lisäkiipeily ihmismittakaavassa äärettömillä tikapuilla on jokseenkin hyödytöntä. Mutta viidentoista-kahdenkymmenen vuoden harjoitteet jättävät jälkensä; yhä uudestaan haroo käsi otetta puolasta ja nousemisen illuusio panee jalan ponnistamaan.

Siinä yhdestä näkökulmasta kouluttautuneisuuden koko lopputulema, ainakin jos eksyy pohtimaan tietoa joltakin muulta kannalta kuin välinearvona toimeentulon takaamiseksi.

22/9/05 14:00  
Anonymous ruu said...

Haittaako se sitten kamalasti, jos käsitetään väärin..?:) Jotkut kumminkin käsittää just niin kuin sen kirjoitit. Itse en tiedä käsitänkö vai enkö käsitä kirjoituksiasi oikein vai väärin vaiko vain eri tavalla, mutta ajatuksia näistä tulee.

Mukavaa tarinointia jälleen kerran. Tykkäsin varsinkin niistä mikroaaltouuneista ja suolapusseista kaapissa...:D

Mitä tavis-sanaan tulee, niin se on aika kulahtanut jo, ainakin käsitteenä, ainakin minun mielestäni:)

ruu

23/9/05 06:00  
Blogger Veloena said...

Ruu, tähän liittyy tietysti se ikävähkö piirre, että jo lukiessani jonkin kirjoituksen puoli tuntia myöhemmin järkytyn itsekin: näinkö se menee, näinkö ajattelen? Sama efekti kuin oman ryhdin näkeminen valokuvissa, siis.

Ei se ole vakavaa, pikemminkin hupaisaa ja saa ajattelemaan uudella tavalla sitä, mikä kirjoituksen metafyysinen asema on: millä tavoin & ehdoin se on todellinen. Ainakaan tekijän intention varaan en paljon laskisi!

Lokki: miten hyvä näkemys! Aivan loistavaa. Alan heti miettiä kotiläksynä puolapuuta hamuavaa kättäni ja ehkä hankin sähköpannan, jolla voin tärskäyttää itselleni pienet rapsut, jos tapaan moista perverssiä käytöstä... :D Koska ONHAN siinä jotain kummallista.

Tätä pitää miettiä vakavasti.

25/9/05 08:36  
Blogger Timo said...

On hienoa, että et järkyty jo etukäteen, kuten minä. Kasautuvat järkytykset eivät myöskään näytä vieraannuttavan sinua kirjoittamisesta.

Heti kun ilmaisee jotain niin huomaa olevansa herkempi ja hankalampi kuin mitä pitää sopivana, ja silti on se jatkuva tarve ilmaista ilmiöt tarkasti ja oikein.

25/9/05 15:31  
Blogger Veloena said...

Timo, minä olen vain niin HYVÄ yhdessä asiassa, joka sekin on tärkeä... unohtamisessa.

Sitäpaitsi Timo, kaikki rakastavat tekstejäsi. Tai ainakin heidän pitäisi, tuolla urhoollisuudella.

28/9/05 17:23  
Blogger Timo said...

Unohtaminen on tosiaan tärkeää. Pysyy sisäinen työpöytä siistinä.

Rakastettavuus on rankka vaatimus... Vaikuttaako kirjoittamiseni todella niin vaikealta, että minua voi kehua urhoollisuudesta?

29/9/05 15:26  

Lähetä kommentti

<< Home

<