5.10.05

Kun syyspäivänä pyöräilijä - aloittamisesta, lopettamisesta ja jatkamisesta

Ingressillä: Alfa ja omega - nyt on aika syntyä uudelleen. Se alkaa mistäpä muusta kuin alusta!

Seuraa asiaankuulumatonta itsensäruoskintaa ja muuta kukkua. Koettakaa kestää. Minun on tutkittava, mitä olen tekemässä. Muuten koen vakavaa epäilyä aiheesta onko minussa vapaata tahtoa (sekaantumatta toki yleisempään ikuisuuskysymykseen siitä, onko vapaata tahtoa ja miten se voisi ilmetä).

Kohta yksi: Miten aloitin ja miten olisi pitänyt aloittaa

Realismi eli ensimmäinen merkintäni yli vuosi sitten: Tervetuloa Veloenan ajatuksiin ja elämään. Ihmeteltävää, makusteltavaa, käsitettävää - toivottavasti.
Lyhyesti nimestäni: Joskus joku on luonnehtinut minua elovena-tytöksi. Haloo, sillä tädillä on polkkatukka ja jonkin sortin kansallispuku! Ei oikein passaa. Veloena on parempi. Kiidän isältä saadulla 70-luvun kotimaisella retkipyörällä ympäri kaupunkiseutua milloin en istu kotona tai kävelytä koiria.
Lyhyt esittäytyminen: Kohta valmistuva FM, hion parhaillaan graduuni viimeiset kommentit ennen tarkastajille jättöä. Inhoan televisiota ja henkistä laiskuutta vaikka sorrun toisinaan molempiin. Enemmän jälkimmäiseen, anyway. Olen kiinnostunut lähes kaikesta ympärilläni. Diggailen Richard Shustermanin huomautusta, että se, että jotain yleensä tehdään ilman intellektuaalista panosta, ei tarkoita, ettei tuossa toimessa olisi älyllisen kiinnostavuuden mahdollisuuksia. Kokkaan puolisolleni ja hoivaan viittä löytöeläintä. Minulla on laaja kasvikokoelma. Kaikki elollinen sinilevistä sinivalaisiin saa sympatiani. Flunssaviruskin.
Lupaan olla ahkera ja rehellinen omalla sluiballa tavallani täällä kirjoittaessani.

Miehinen ideaalipullistus: Kirjoitan tänne rahasta. Saan päreeltä tonniviissataa, siihen hintaan voinkin pistää itseni alttiiksi. Minulla on paljon hävittävää. Esimerkiksi vakavastiotettavuuteni. Kirjoitan nimimerkillä, sillä jos laittaisin tähän oikean nimeni, sähköpostilaatikkoni täyttyisi hatemailista.

Epätoivoinen: Hei, olen kunnon ihminen! Valmistuin jo ja käyn varmaan joku päivä viel duunissakin! Poikaystäväkin on, en oo ihan friikki! Inhoan henkistä laiskuutta! Itkettää! Olkaa mun kavereita jotta olen olemassa! Vitut pilkkusäännöistä!

Viettiperäinen dystopia: Sain thaimaalaisessa ravintolassa eteeni valkoisen suolaisenhytisevän möllön, joka maistui spermalta. Mieheni söi sen, kun vilkas visualisointikykyni loihti näkyviini erilaisia peniksiä, joista jälkiruoka olisi voinut pursottua takahuoneessa lautaselle, ja nälkä katosi. En minä nyt sentään spermaa lautaselta syö. Tarjoilijan mielestä jälkiruoan oli kyllä tarkoituskin olla suolainen. "No eikö se muka maistu spermalta?" kysyin mieheltä, mutta tämä ilmoitti, ettei ole pahemmin spermoja maistellut. Mihin en tietenkään usko.

Tosikkomainen: Minulla on missio. Aion pelastaa maailman ja näyttää teille, kuinka se tehdään. Siinä ei ole mitään huvittavaa.

Nonsensikaalinen: Hula hei, tänään kiedon otsalleni höyhenboan ja avaan ovet oranssiksimaalatuilla kynsillä avainten asemesta.

Anonyymi: Paha olo. Vituttaa. Paha olo. Tahtoo seksiä. Tahtoo suklaata. Paha olo. Soitan mutsille, vituttaa. Paha olo. Krapula. Vittu mä inhoon maailmaa.

Nuoreen intelligentsiaan kyynärpäätaktiikalla: Eikä unohdeta myöskään Fernando Pessoaa!

Suhteellinen: Mieheni suhde minuun muistuttaa Jemoryn suhdetta Taneli Tuhmakissaan. Tai niin ainakin kuvittelen mielelläni. Suloinen eläin, joka hymyilen ja riemuitsen ja laulan pyöräillessä lastenlauluja, ja sittenkotiin päästyä hyökkään sänkyyn olkapäästä purren selittämättä mitään. Ja turskun jälkeenpäin itkuräkää, kun seksi ei taaskaan kestänyt kuolemaan saakka. Aina se loppuu, itkuhan tässä tulee.

Rehellinen: MITÄ VITTUA TÄNNE KUULUU KIRJOITTAA? MIKSI IHMEESSÄ KUKAAN TÄTÄ LUKISI? EIKÖ NIILLÄ OLE OIKEASTI OMAA ELÄMÄÄ?

Kyllä teillä on omakin elämä, tottakai. Uudestisyntyjälle nämä asiat ovat helpompia kuin syntyjälle. Oma elämä tarkoittaa minunkin tapauksessani toisten kuuntelemista korvat hörössä. Kirjoittaminen on ihan oma lajinsa. Se on vaikeampaa kuin kuunteleminen, koska kun kirjoittaa, istuu takapuolellaan tuolilla eikä ajattele, mitä koneelle roiskaisee. Mutta kun joskus erehtyy lukemaan päreen jälkeenpäin, voi olla melko varma järkytyksestä: herramunjee, tolleenkomä ajattelen?

Kohta kaksi: lopettaminen

Tahdon loman. Tai siis, tahdon olla muuta kuin riippuvainen ajatusten nettiin kanavoinnista. Inhoan riippuvaisuuksia ja kartan kaikkea, mistä tulee riippuvaiseksi. (Biologisia perustarpeita lukuunottamatta.) Röökinkin vetämisen lopetin sillä siunaamalla kun alkoi tehdä mieli seuraavaa sen sijaan, että oli aivan hikinen ja jäykkä ja hermostunut siitä, että piti koettaa vetää henkeen ja olla yskimättä, mikä on joltisenkin mahdotonta. Lopetin, vaikka olin varma, että jään sen seurauksena ikuneitsyeksi. Voi, nuo teini-iän pelot!

Niinpä kun olen ajatellut kokeilla vuoden kirjoittamista blogiin ja vuosi on kulunut, päätän pitää loman, ja laittaa uuden kirjoituksen vasta sitten, kun jokin päivä minua ei enää kaiherrakaan ajatus siitä, että juuri tästä pitäisi blogata. En osaa päättää, haluanko sellaisen päivän tulevan. Toisaalta on selvää myös, että olen liian itsepäinen bloggaamaan, kun haluan oikein kovasti. Riippuvuus pitää ensin juuria, vasta sitten voin päättää jatkavani.

Tätä tarkoitan vapaalla tahdolla. Jos on pakko, ei tahdo. Tahtoa voi vasta sitten, kun osaa nauraa omalle kaurapuuronkiertämiselleen. Tulevaisuudentutkimukseen erikoistunut siippani kyllä väittää koko ajan, ettei tämä tähän jää, kun ilmoitan juhlallisesti, että vuoden pestini on loppu. Oikeassa on, kuten tavallista. Ja tavallaan, väärässä. Vuoden pestini on lopussa. Mutta minä jatkun. Ja koska satun niin haluamaan pahimman ikävän mentyä, Veloenakin jatkaa olemassaoloaan.

Oikeastaan saisitte kiittää erästä puhelintyöhaastattelua tänään. Haastattelija, jolle olin laittanut blogini osoitteen osoitukseksi siitä, ettei minua hirvitä kirjoittaa nähtäville, kysyi, onko idea jotenkin sama kuin Warholin vartin kuuluisuudessa. Alkoi vituttaa taas tämä ei-bloggaavien ihmisten suhtautuminen bloggaamiseen (ei tämä nyt sentään Big Brother ole), ja se, että laitoin blogin osoitteen työhakemukseen (kyllä, tiedän eläväni slapstickia - juuri siksi tietysti laitankin blogini osoitteen työhakemukseen), ja ehkä myös se, että kerran tähän identifioiduttuani en tietysti ikinä pääse tunkkaisen narsistin leimasta irti. So what, ajattelen luurin laskettuani. (Sowhat ajatellaan englanniksi, joten en ala suomentaa sitä jatkossakaan.) Minulla ei ole mitään hävittävää. Tai ainakaan sellaista hävittävää, jonka voisin hävitä näkyviin kirjoittamista jatkaessani. Huomatessani olevani vähän vittuuntunut blogien ikuisesta väärinkäsittämisestä astelen koneen ääreen. Tässä istun, kirjoitan.

Tietysti Ruu Morbidi on vielä tärkeämpi syy. Jos joku, joka kirjoittaa hyvin, tuntee sanojen tungeksivan ja astuvan hermostuneesti eestaas ovesta tähyillen juuri Veloenaa lukiessaan, kai minä jatkan kuin mitään halua varmistua vapaatahtoisuudesta ei olisi ollutkaan. Ajatus siitä, että jokin teksti, josta pidän itse, katkeaisi osittainkin omasta vaikutuksestani, tuntuu kammottavalta.

Kohta kolme: jatkamisesta

Tänään kirjoittaminen ei himota kovastikaan, kuten päreen alusta näkee. Puujalkahuumorilla päähän ja niin edelleen. Koetan pitää sisälläni asiat, joista olisin halunnut kirjoittaa eilen, ja toissapäivänä, ja niin edelleen. Eräät korkeilla koroilla liikkuvat tytöt, joiden varpaiden tyviniveliä ajattelin huolissani, pohdintaa näennäisestä varmuudesta, muun olenkin jo unohtanut. Olen kova unohtamaan ja kuvittelen, että kun kirjoitan jonkin muistiin, se on ulkoistettu ja helposti löydettävissä.

Tuotan liikaa tekstiä, että sen lomasta mikään olisi erityisen helposti löydettävissä. Onneksi sentään on olemassa etsi seuraava -toiminto, jolla tekstiä voi selata vaivatta. Ei tarvitse tehdä kortistoa, kuten Umberto Eco neuvoi tekemään yliopisto-opintojen alkutaipaleella.

Kortisto. Oikein tuntuu, kuinka tietynlainen elämäntapa haihtuu naurettavaksi näpertelyksi. Pahvikorteille kirjoittamista, niiden lajittelua ja laatikointia. Mutta katsotaan uudestaan, kun netti kaatuu tai tulee maksullisemmaksi. Kauhuskenaario: jokin päivä Visalaskuun tulee reikä jokaisesta minuutista netissä, jossa seikkailee etsimässä ajatuksiaan ajalta, joka on jo kadonnut työmuistista ja pitkäkestoisesta muistista (sehän ulkoistettiin).

Osittain pituus on suojakeino. Koska blogini osoitteen tietävät todennäköisesti kaikki kanssani tekemisissä olevat ihmiset, jokin keino on oltava. Kukaan tuttu ei jaksa lukea tällaista määrää tekstiä vain siksi, että sitä kirjoittaa joku, jonka hän tuntee.

Ai niin, sain viimeinkin loman aikana kaikki runoni siirrettyä viimeistä myöten tietokoneelle. Nyt ne saavat ulkoistua ja muuttua objektiivisiksi ja katson niitä kahden viikon kuluttua ja editoin lisää ja sitten jokin päivä huiskaisen ne menemään maailmalle. Olen kykenemätön editoimaan runoja niin kauan kuin ne ovat loktapaperilla omalla käsialallani. Mutta tiedostona niistä tulee käsiteltäviä, säälittäviä ja parantelua kaipaavia. Odotan verenhimoisena kiireideni keskellä pääseväni niiden kimppuun.

Myös Kelasta tulee kirje: olen ansainnut liian paljon saadakseni työttömyysturvaa. Liian paljon tarkoittaa noin viittäsataa euksua kuussa ja noin seitsemää työpäivää. Se tarkoittaa: kun en kuitenkaan hanttihommillani enemmän saa, mutten osaa tehdä vähemmänkään, voin sanoa hyvästit Kelalle ja paperisodalle. Semmoinen määrä palkkakuittien metsästämistä ei-minkään-eteen. Vaan kas, näemmä Imatran työvoimatoimistossa on joku täti laskenut asian - olen siis työllistävä voima teidän verorahoillanne. Kippis sille! Nyt tämä pelleily saa kyllä riittää. Miksi hemmetissä ne eivät voi Kelasta suoraan sanoa, että jos ansaitset näin ja näin paljon, ei kannata hakea mitään turvia? Murjotan tajuttuani rasittaneeni sosiaalihuoltoa turhaan. Olisi taas pitänyt ajatella itse ja älytä kysyä eikä vain tehdä niin kuin työvoimatoimistossa käskettiin: "Sitten menet Kelaan ja..."

Herranjumala mikä sanatulva. Palattava hommiin. On hauskaa olla takaisin. On hauskaa jatkaa. Olla elossa, kuormittaa nettiä. Jokin tehtävähän sitä on oltava - kuten Hubert Selby jr:n romaanissa Odotus. Lukekaa ihmeessä. Taidokasta rienausta. Ja silti - siinä on järkeä. On oltava jokin syy pysyä hereillä ja valppaana.

Pahinta tässä aamussa on ollut se, etten ole nähnyt mitään tai kuullut mitään. Kirjoittamatta (tietenkään en ole ehtinyt viininpunaiselle vihkolle saakka, vierastan sitä ja sen kommentoimattomuutta) vajoaa helposti aistianestesiaan ja ideasokeuteen. Jos haluan olla jostain riippuvainen, ja tehdä jotain opittua tahtomatta, tahdonylisesti, olkoon se sitten havainnointi jotain varten jäsentäen.

Sivumennen sanoen, tunnen itseni vähän naurettavaksi takertuessani omalaatuisiin periaatteisiini addiktioiden välttämisestä jne. Siinä ei ole mitään uutta minulle, mutta ehkä teille. Siitä huolimatta, onpa virkistävää palata - vuosi sitten kirjoitin siitä, millaista on olla pähkähullu. Etenen näemmä suurta ympyrää. Huomenna kirjoitan kenties yhteisestä ystävästämme pointillistista.

6 Comments:

Blogger Teemu Antero said...

Onpa tyylikäs ulkoasu. No, ei sisällössäkään vikaa ole.

5/10/05 18:04  
Anonymous Anonyymi said...

Ei sinulla mitään vapaata tahtoa ole. Kaikki oli jo Herrain kesken sovittu: pikku blogiloma ja uusivanha alku. Elä illuusio(i)ssa tai hyväksy totuus: olet kumipäinen sätkynukkemme!

-JUMALA (yksi monista)

5/10/05 20:31  
Anonymous velikulta said...

Hei vellova! :)

Aina kun puhutaan uudestisyntymästä
minulle tulee mieleen elokuva "Bad Taste"
Aivan totta; minä katson taidetta!
Hetken uudestisynnyttelyä muisteltuani
ei minullakaan ole enää nälkä.
Voi siis hyvällä omallatunnolla jäädä
makustelemaan tätä uutta, pitää lastua.
Kerro sitten kun saa toivoa.

Osaamatta lopettaa. Mitään.

;)

5/10/05 23:38  
Anonymous ruu said...

"Etenen näemmä suurta ympyrää. "

Tästä meikäläisen diksurssista katostettuna hyvä juttu:)

Jiihaa, sano mummo ja polkaisi taas pollen käyntiin.

PS. En ole pahemmin luottanut esim. telkkarissa esiintyviin tulevaisuuden tutkimusasiantuntijoihin, mutta täytyy sanoa, että tämän bloggauksesi luettuani kaikkien tulevaisuuden tutkijoiden osakkeet nousivat.
Kyllä Kissa tietää.

6/10/05 10:09  
Blogger Veloena said...

Ja minä kun kuvittelin, että aivoni ovat suurimmaksi osaksi kolesterolia ja kalloni luuta, kuten muidenkin ihmisten. No, kenties JUMALA vaihtoi pääni nukkuessani, mistäs sitä tietää :)

Se on kyllä vissi, etten ole hyvä lopettamaan mitään TARKOITUKSELLA. Sen sijaan VAHINGOSSA onnistun vaikka minkä lopettamisessa.

Millainen elokuva on "Bad Taste"? Minä kun en katso taidetta... ainoastaan pikakelaan sitä.

Sisällöntuottaja kiittää. Ingressi oli kyllä tyylitön ja saa olla viimeinen jonka tässä osoitteessa näette.

6/10/05 12:23  
Blogger Doom Black said...

- thong tin gia xe fortuner 2017 nhap khau
- tin tuc gia xe tai dongben uu dai nhat tai ha noi
- gioi thieu gia xe attrage 2017 phien ban hoan toan moi

10/4/17 10:43  

Lähetä kommentti

<< Home

<