Elettävä tänään
Timon pyynnöstä: rekonstruktio, lyhyesti.
Sunnuntai: kuusi tuntia aikaa, viisi kiloa savea. Ensi sunnuntaina rakupoltetaan Stoan nurkalla. Se on huippua, tulitemppuja punaisina hehkuvilla keramiikkaesineillä. Saa tulla katselemaankin, mutta juttelemaan en kyllä kenenkään kanssa jouda siinä pihdeillä nostellessani, savusta köhiessäni ja nokeentuessani.
Maanantai: vesijuoksussa keksimme Ilveksen kanssa, että perustamme (kauno)kirjoittajapiirin Dodoon. Ilves vetää sitä, hänhän on kiertänyt jo aikapäivää sitten nämä Kriittisen korkeakoulun ja Nihil Interitin piirit. Minä en ole koskaan uskaltautunut sellaisiin, koska ajatus, että joku näkisi tekstini, on kauhean pelottava. (Älkää vaan kysykö, miten sitten bloggaan murehtimatta. Vahingossa ja lyötyäni vetoa itseni kanssa, että kykenen vuoden ajan pistämään tekstini näytille. Enimmäkseen kyllä löröän tänne aivan luokatonta tekstiä, mikä selittää sen, ettei minua hermostuta. Jos jotain tekee tosissaan, alkaa kauhistuttaa. Mutta kun pysyttelee kepeässä leikissä, voi heittäytyä miksi vain.)
Lisäksi kirjoitan siitä, miten loukkaavaa on, kun joku luulee erästä sattumustani kaupunkilegendoinniksi, vaikka olen oikeasti niin hölmö. Lienenkö jo kertonutkin siitä, kuinka ostan Dodon synttärikakun ainekset K-market Masurkasta, hopotan itselleni kuittijonossa, että kuitti pitää muistaa ottaa talteen, kuitin saatuani painun tohkeissani ulos ja näen kuin jokin ulkopuolinen, kuinka käteni heittää kuitin kepeästi roskiin, syöksän yläruumiini pönttöön kuitin perään, ja siinä pimeässä roskaa käsikopelolla roplatessani, juuri ennen kuin käteni tapaavat kuitin, joku koputtaa ristiluuni tienoville: "Anteeksi, unohdit ostoksesi kassalle..."? Kuulostaako tutulta? No, ei se kuitenkaan ole kaupunkilaislegenda, vaan elämääni.
Elämäni on slapstickia, traagista slapstickia. "Sä olet ihana", sanoo keramiikkaopettaja ilmeisen huojentuneena siitä, ettei ole maailman hölmöin.
Muistelut hiiteen. Mainostan kirjoittajapiiriämme lisää, kunhan pääsemme konkretian tasolle... aiheena on ihminen ympäristössään. Ei kovin lennokasta, mutta eivätpä ole perustajatkaan.
Tähän loppuvat eilisen muistelut. Sillä kuten "The bookloversissa" lauletaan,
"Happy the man, and happy he alone who in all honesty can call today his own;
He who has life and strength enough to say 'Yesterday's dead & gone - I want to live today'"
Koetan ajatella samalla kun kirjoitan, sillä toisin toimiessani käy siten, että teen lyhyitä ja ponnettomia referaatteja. Menneisyydessä ei ole oivaltamista, ellei sitä uudelleenjärjestä. Rekonstruktio on tehtävistä epäkiitollisin.
(Ja taas päädyin valittamaan.)
Tänään on hyvä päivä, ruskaa.
Sunnuntai: kuusi tuntia aikaa, viisi kiloa savea. Ensi sunnuntaina rakupoltetaan Stoan nurkalla. Se on huippua, tulitemppuja punaisina hehkuvilla keramiikkaesineillä. Saa tulla katselemaankin, mutta juttelemaan en kyllä kenenkään kanssa jouda siinä pihdeillä nostellessani, savusta köhiessäni ja nokeentuessani.
Maanantai: vesijuoksussa keksimme Ilveksen kanssa, että perustamme (kauno)kirjoittajapiirin Dodoon. Ilves vetää sitä, hänhän on kiertänyt jo aikapäivää sitten nämä Kriittisen korkeakoulun ja Nihil Interitin piirit. Minä en ole koskaan uskaltautunut sellaisiin, koska ajatus, että joku näkisi tekstini, on kauhean pelottava. (Älkää vaan kysykö, miten sitten bloggaan murehtimatta. Vahingossa ja lyötyäni vetoa itseni kanssa, että kykenen vuoden ajan pistämään tekstini näytille. Enimmäkseen kyllä löröän tänne aivan luokatonta tekstiä, mikä selittää sen, ettei minua hermostuta. Jos jotain tekee tosissaan, alkaa kauhistuttaa. Mutta kun pysyttelee kepeässä leikissä, voi heittäytyä miksi vain.)
Lisäksi kirjoitan siitä, miten loukkaavaa on, kun joku luulee erästä sattumustani kaupunkilegendoinniksi, vaikka olen oikeasti niin hölmö. Lienenkö jo kertonutkin siitä, kuinka ostan Dodon synttärikakun ainekset K-market Masurkasta, hopotan itselleni kuittijonossa, että kuitti pitää muistaa ottaa talteen, kuitin saatuani painun tohkeissani ulos ja näen kuin jokin ulkopuolinen, kuinka käteni heittää kuitin kepeästi roskiin, syöksän yläruumiini pönttöön kuitin perään, ja siinä pimeässä roskaa käsikopelolla roplatessani, juuri ennen kuin käteni tapaavat kuitin, joku koputtaa ristiluuni tienoville: "Anteeksi, unohdit ostoksesi kassalle..."? Kuulostaako tutulta? No, ei se kuitenkaan ole kaupunkilaislegenda, vaan elämääni.Elämäni on slapstickia, traagista slapstickia. "Sä olet ihana", sanoo keramiikkaopettaja ilmeisen huojentuneena siitä, ettei ole maailman hölmöin.
Muistelut hiiteen. Mainostan kirjoittajapiiriämme lisää, kunhan pääsemme konkretian tasolle... aiheena on ihminen ympäristössään. Ei kovin lennokasta, mutta eivätpä ole perustajatkaan.
Tähän loppuvat eilisen muistelut. Sillä kuten "The bookloversissa" lauletaan,
"Happy the man, and happy he alone who in all honesty can call today his own;
He who has life and strength enough to say 'Yesterday's dead & gone - I want to live today'"
Koetan ajatella samalla kun kirjoitan, sillä toisin toimiessani käy siten, että teen lyhyitä ja ponnettomia referaatteja. Menneisyydessä ei ole oivaltamista, ellei sitä uudelleenjärjestä. Rekonstruktio on tehtävistä epäkiitollisin.
(Ja taas päädyin valittamaan.)
Tänään on hyvä päivä, ruskaa.
Halaus,Veloena at 12:18
2 Comments:
On aina yhtä ilahduttavaa kuulla myös toisten joutuvan kummallisiin tilanteisiin. Enkä edes usko sen johtuvan pelkästä vahingonilosta vaan enemmänkin tunteesta ettei ole maailman ainoa kaistapää. Empaattisimmillaan koheltajan nauru toiselle koheltajalle on sydämellistä iloa, jossa ei unohdeta, että takaisinmaksun aikakin takuulla tulee.
Melkein velvoitteena pitääkin sitten muistella sitä helmikuista aamua, jolloin olin matkalla työyhteisön jäsenille tarkoitettuun luentotilaisuuteen. Koska odotettavissa oli pitkä sessio, tuli matkalla mieleeni käydä keventämässä suolta läheisessä yliopiston sivurakennuksessa. Tämä toki onnistui, mutta jatkossa seurasikin jo ongelmia. Noustessani istuimelta tulin vahingossa nostaneeksi viereisen käsisuihkun säätimen ylös sillä kovin märällä seurauksella, että seinässä oleva suihkukahva pompahti nilkoissa oleviin housuihini. Puolipaniikissa (luultuani sekunnin murto-osan aiheuttaneeni hälytyksen sprinklerijärjestelmässä) tungin vuotavaa kahvaa takaisin kuppimaiseen pidikkeeseen ja aiheutin lisää roiskeita koko käymälän täydeltä. Mieleen on erityisen selkeänä jäänyt tapahtuman jälkeinen tunnelmakuva ulkoa, missä sitten kävelen kohti kokouspaikkaa haaroväli lätisevän märkänä, ihmettelen kaupungin yllä liihottavaa kolmetuhatpäistä naakkaparvea ja pohdiskelen mahdollisuuksia livahtaa viime hetkellä huomaamatta auditorion takimmaiselle riville.
Muistoilla kelpaa myöhemmin herkutella, vaikka usein häpeänsekaisen tyrmistyksen ollessa hetkellisesti huipussaan toivoisikin omistavansa toimivat aivot. :)
Joo-o, kiitos muisteluksesta! Se, minkä kirjoitin alkuperäiseen tekstiin (nyt sen muistan, kiitos muistosi), oli: "Tällaisina hetkinä en unohda palauttaa mieleeni, että ihmistä on luonnehdittu kaiken muun ohella myös rationaaliseksi eläimeksi."
Kyllä, nämä asiat muistaa vuosia ja niille nauraa vuosia, vaikka itse tilanteessa saattaakin olla vähän valju olo... syy, miksi pidän Jacques Tatin elokuvista niin paljon, on se, että ne jos mitkä ovat täynnä tätä arjen absurdia.
Lähetä kommentti
<< Home