29.9.05

Raskas, lämmin olo

Joskus jo aamuisin tietää, että päivästä tulee kirkas ja liukuva. Kun lukitsen pyörän uimahallin oven tienoville ja vilkaisen vielä aamun harmaata kosteutta ja mosaiikkidelfiinejä, tiedän jo. Hengitys on ehjää, syvää ja merkityksellistä eilisen pilateksen jäljiltä.

Väsytän itseni vähän kerrallaan tilaan, jossa hermostuksella ei ole mitään sanomista. Se ei ylety lihasten venyneisyyden ja käytettyyden ylitse eikä sivuitse. A tulee myöhässä, roikun aulassa vasemman jalkani päällä selkä pyöreänä, pää lähellä quick dry -housujen polvipussia. Olen jo valmiiksi uupunut. A kumartuu tarkistaakseen, että se olen minä, mustan virkatun hatun alla.

Juoksemme tunnin. Altaassa väsymys ei tunnu. Hien tuntee vain otsassa, muuten maailma on viileä ja vastustava, kelluttava ja kantava. Äänet eivät kaiu kuten matalakattoisissa uimahalleissa. Katon tukiranka on esillä. A ymmärtää heti oikean juoksuasennon toisin kuin Ilves, joka juoksee kuten koppakuoriainen. Tänään Ilves ei ole mukana, koska hän on valvonut myöhään, kahteen saakka yöllä. Minäkin valvon kahden tienoille, koska Kissa tekee töitä olohuoneessa enkä osaa nukahtaa vaan luen Vita activaa niin väsyneenä, että en ymmärtäisi television päällekään. Kissan sammuttaessa valot tajuan, ettemme ole avanneet televisiota varmaankaan kuukauteen tai jotain. Viimeksi olemme katsoneet muistaakseni The Wickermanin. Pyörin vatsan, kylkien ja selän väliä, lopulta nukahdan.

Saunottuamme ja hyvästeltyämme lähden pyöräilemään. Metsässä on viileää ja kirkasta, ohitseliukuvaa ja runkoista. Hevoset ovat haassa, lukiolaistytöt suunnistamassa. Kun palaan takaisin samaa reittiä, pysähdyn ottamaan hevosesta ja niitystä kuvan. Olen ikävöinyt kameraamme liikaa. Se on esine, se on työkalu, se on tapa olla yhtä.

Myöhemmin nostan Hildan, koiranhoitajamme, pään rulokaapin päälle. Pää on espanjalaisesta veistosmassasta ja sen esikuva Santa Barbarassa Teen kanssa. Hilda näki minut itkeneenä, kun potkaisin etuvarpaani tyvinivelen kahtia heinäkuussa. Kaikkein omituisinta on, että joku puolituttu näkee, kun itkee. (No, Hilda ei sentään ottanut minusta kuvaa pyytäen näyttämään "mahdollisimman tuskaiselta" toisin kuin eräs bloggaajatoveri tuona iltana. Jälkeenpäin olen useasti ajatellut, että se olisi propagandakuvaajalle oiva repliikki.) Hilda katselee silmittä ja melko ilmeettömänä olohuonettamme, joka on myös työhuone ja tanssisali sekä pyykinkuivatustila. Televisio on makuuhuoneessa, jossa sitä ei katsota.

Toivon tapaavani Hämeentiellä jonkun, jotta voisin sanoa, että repussa on ystäväni tyttären pää. Mutta en tapaa ketään. Ostan vain Punnitse ja Tuhlaasta välttämättömyyksiä, kuten paahdettuja mausteisia kikherneitä ja luomusuklaata ja Reilun Kaupan Tähdestä rooibosta. Kurvissa ei roiku edes spugeja neljän aikaan. (Ajatus spugeista alkaa aina naurattaa, koska yksi ruotsinkielinen ystävä kysyy kerran: "Miksi niitä alkoholister nyt suomeksi sanottiin - alkkareiksiko?")

Tuntuu omituiselta liikkua kivikaupungin katuja. Vasta täällä kaupunginmuurin toisella puolella tuntuu syksyltä selvästi, erehtymättömästi. Pari haapaa on aivan sadetakinkeltaisina. Vaahterat herättävät levottomuutta, koivut eivät osaa päättää. Hevoskastanjat kurkistelevat piikikkään siveysvyönsä sisältä. Olen tahtonut monta vuotta kivikaupunkiin, mutta emme me sinne muuta. Tahdon liikaa ja liian ristiriitaisesti, jotta jaksaisin pahastua. Ei, ei omakotitaloa järven rannalla keskustassa, herra paratkoon ja rouva myös, vaan korkeita huoneita, jugendikkunoita ja suurta lasitettua parveketta. Moskiittoverkkoa. Ikuista hellettä.

Äkkiä tajuan, mikä päivä tänään on. Tänään on rakastumispäivä tai jotain sinnepäin. En muista, minä päivänä rakastuin Kissaan. Mutta näillä tienoin vuotta se oli, yhdeksän vuotta sitten, samanlainen sää. Kirkkaankuulas, yllättävän lämmin. Muistan, että sinä päivänä kukki jokainen syreeni. No, muistini nyt on tunnetusti epäluotettava... Sinä päivänä kukki jokainen syreeni. Uskokaa silminnäkijän todistusta. "Tiedättekö, että syreenit normaalisti kukkivat kesän aluksi, eivät lopuksi?" Pahastus. "Totta kai tiedän. Mutta sinä päivänä kukki jokainen syreeni tässä kaupungissa. Ja myös vaahterat olivat täynnä punaposkisia omenoita. Oli ihan pimeää, mutta näin ne aivan selvästi." Onneksi ihmistä ei laiteta oikeuteen rakastumisistaan. Tai siis, en haluaisi olla siellä lautamiehenä kuulemassa niitä houreita. Tiedämmehän toki, mitä rakastuminen tekee etuotsalohkon loogisen päättelyn alueille. Rakkaus, tuo älyn vaimennuspedaali. Mutta jos jokin laittaa syreenit kukkaan lokakuun tullen...

Piti mennä tänään Höyryklubille, mutta kun olen jo raskas ja lämmin, hengityksen pehmeäksi nuijima ja altaissa vanutettu, en kykene. Sulaisin siellä osaksi laudetta. Istun pimenevässä olohuoneessa ja muutun osaksi atmosfääriä, hankalaksi sisustuselementiksi, joka on vaikeaa sijoittaa tuolille asiallisen näköisesti. En jaksa olla pahoillani enkä huolissani mistään. Jos tämä olisi jatkuva asiaintila, voisin kutsua itseäni holtittomaksi Pollyannaksi, mutta eipä mennä asioiden edelle.

Tänään on lähes syyskuun loppu. Se tarkoittaa monia asioita. On huolestuttavaa, kun kaikki tuntuu olevan hyvin, kirkasta ja rauhallisesti tajuttavissa olevaa. Eikä mihinkään satu eikä mikään kiristä. Näen kummallisia unia, taas: unia, jossa tanssin sammaleenvihreässä samettimekossa katrillia kissankasvoisten ihmisten kanssa ja käänteissfinksit sanovat vastauksia kysymyksiin, joita en ole kuullut kenenkään esittävän. (Osaanko kuvitella kysymykset, en ole varma. Mutta tiedän, unessa.)

Hämärän tullessa tulee unetus. Uni on maininki, joka kohisee pitkää päivää ja lopulta pyörittää hiekasta kaiken särmikkyyden mielikuvitukseen. Tahdon olla taas selälläni ruohossa, ja että on lämmin, ja että on tulossa yö, rinteessä mustavatukkaa. Että laivojen mastot kilahtelevat niin kaukana, että ne kuulee juuri ja juuri, kun pinnistää. Että taivas on läpikuultava, että on yö, että on Münchenissä ja Hastingsissa ja Venetsian karnevaaleilla, että nauraa, että horisontti on pitkä ja arvaamaton. Että ei osaa, ei jäsenny eikä ole varma.

Että kukaan ei tiedä, mitä tahdon.
Ei kukaan.
Tänään kukaan ei tiedä, mitä tahdon.

1 Comments:

Anonymous velikulta said...

Ehkäpä kukaan ei tiedä mitä tahdot
mutta saahan siitä huolimatta arvata?

Tahdot käpertyä kissankarvoilla koristeltuun
nojatuoliin aidon intiaanihuovan alle
lukemaan Leena Vilkan uutuuskirjaa
"Susi kulttuurissa ja luonnossa"
aivan liian suurta baklavapalaa mutustellen. ;)

30/9/05 13:15  

Lähetä kommentti

<< Home

<