30.9.05

Joku senkin tajusi

Lukiessani Anssin mietteitä tajuan yhden syistä, jotka sysäävät itseäni jatkuvasti kauemmas lehdistä ja lehdistöstä: minä-muodon hyljeksynnän. Voi tätä suuntausta, jonka vuoksi Thoreau joutuu aloittamaan Waldeninsa pahoitellen esipuheessa itsestään kirjoittamistaan (mutta esittäen sille perustelut, jotka on syytä lukea, jos ette jo ole lukeneet - mielestäni Thoreau on niissä oikeilla jäljillä, vähintäänkin).

Sanottakoon objektiivisuudesta mitä hyvänsä - kuinka pystyisi uskomaan siihen uskomatta samalla jumalaan yksikössä - tai laimennettakoon vaade intersubjektiivisuudeksi, kaikkien subjektien jaettavissa olevaksi mitä nuo subjektit sitten lienevätkään (Halleluujaa! Taas huomaan rienaavani länsimaista filosofiaa... on helppo rienata sitä, mille on ulkopuolinen: mutta en näytä olevan ainoa, kun kukaan ei ole englanninkieliseen Wikipediaankaan kirjoittanut intersubjektiivisuudesta tuon enempää - toivottavasti johtuen sanan subjekti herättämistä huonoista viboista ), mielikuvitusprojektioita vissiin, niin kyllähän se nyt on niin, että tekstin tuottaa joku, jolla on näkökulma, joka on yhtä tilanteiden kanssa ja jonka keho - lihaa, lihaa - aiempien kokemustensa perusteella valikoi automaattisesti ja tajuntaa vaivaamatta yksityiskohtien kaoottisesta määrästä relevantit piirteet. On asioita, jotka ovat kommunikoitavissa vaivatta. Mutta epäröisin silti sanoa, että kyse on intersubjektiivisista asioista siinä mielessä, että näkökulmaisuudesta voisi sanoutua irti ja jakaa kaiken jäännöksettä.

Kun kuljen metsässä, huomaan pienet harmaakirjovahakkaat, uudelleen lämpimän syyspäivän innoittamana kukkivan mustikanvarvun - se ei kyllä selviä ja tee jälkeläistä, ajattelen ohimennen, luonto ei katso liikaa karehdintaa häähumussa hyvällä - jorpakossa, tavan jolla puut kiskovat klorofyllia keskivartaloonsa talvivarastoon, harakat lennossa, tiaisen koivunrungolla, maahan pudonneen ja kurautuneen punaisen tumpun ja pyöränurat mutaisessa paikassa. Kun luet tekstin, huomaat samat asiat, mutta tekstissä, tekstuaalisina, tekstualisoituina. Metsässä, muista tämä, näkisit toisin. Mutta kertomuksessa olet hetken minä, relevanssiluokituksiltasi, jos tulet kertomukseeni ilman ennakkoluuloja ja sinisiä muovipusseja kenkien päällä (tartuntojen estämiseksi). Olet lihaa, joka on eilen vesijuossut. Tietysti voit jäädä päätiellekin, ja katsoa tekstin katoamista puiden väliin. Niistää ruudulliseen nenäliinaasi ja sanoa, että paskaa kaikki tuo, tuo on aivan irrelevanttia. (Älä välitä, niin minäkin teen, kun olen yliväsynyt.)

Näkisit metsässä toisin. Sen tiedän, sillä olemmehan olleet yhdessä metsässä (vai kuvittelenko vain), monissa metsissä, ja olen nähnyt sinun huomaavan asioita, joita en tajua, vaikka ne ovat aivan siinä vieressä, intersubjektiivisesti nähtävissä. Intersubjektiivinen nähtävyys ei takaa, että näkee. Niinpä asiat, jotka näen, ovat piilossa, kunnes kerron ne. Ja sinun näkysi myös. (Tule tarinaan, liiku sen ehdoin kunnes on niin pimeää, ettet enää näe lukea ja nostat katseesi ja on jo ilta ja velvollisuudet tekemättä.)

Tänään surettavat vauvat, joka jo kuuden viikon ikäisinä luopuvat toivosta saada ääntä kourin kiinni ja lopettavat äänen tapailun käsillään. Kuka valaisi vastasyntyneisiin rohkeutta käsitteellistää toisin, yrittää mahdottomuuksia? Ja - oikeassa olet, ehkä ne eivät sitten koskaan lisääntyisikään. Ei se olisi mikään vahinko, se.

Kun luen lehtijuttuja, ne eivät houkuta astumaan polulleen kaartumalla puiden taakse, piiloutuen maaston muotoihin ja lymyten väijyssä rydön keskellä. Ne väittävät olevansa Tie. (Ja joskus myös Totuus, mutta eivät sentään Elämä. Eivät ne halua rienata!) Kaikkien kuljettavissa, asfaltoitu, keskellä pimeän välkkyvä kestopäällysteinen väylä, joka lakaistaan päivittäin puhtaaksi roskasta. Roskaa ovat puiden tuulta orgastisesti huiskuttavat kädet, ljotka kerran vuodessa putoavat väylille tiedätte-kyllä-miksi, suklaapatukoiden kääreet ja sen sellaiset. Niillä ei ole tekemistä tien kanssa, ne ovat sille ulkopuolisia. Tietä ei ohjaa kukaan eikä mikään lukuunottamatta ideaalia päästä paikasta A paikkaan B mahdollisimman nopeasti, kätevästi ja mukavasti. Asiallisesti. ("Työnantaja hyvä, ymmärrän, että olen myöhässä kaksi tuntia kolmetoista minuuttia, mutta kun nyt kävi niin, että päätin tänään tulla töihin kiertotietä--- niin, läksin yhdelle polulle, jonka varrella oli kauniisti punertuneita varpuja--- ei, soitan tästä puhelinkioskista, jossa ei enää ole puhelinkojettakaan--- anteeksi, taisin vain kuvitella sinun vastaavan, eihän ilman kojetta voi soittaa. Ainakaan intersubjektiivis-realistisesti. Vittuako tässä omaa kantaani nimeämään!")

Kuljen polkuja, joilta näkyy tielle. Tien tuntumassa on pysyttävä, muuten eksyy hetteikköön ja joutuu soiden pussittamaksi. Anteeksi, teiden tuntumassa, sanon sen näin, ettet erehtyisi ajattelemaan, että tätä maata halkoo vain yksi tie. Ei. "Tien tuntumassa" tarkoittaa vain "jonkin tien tuntumassa". Toisinaan näkymä tielle katkeaa, mutta koska tämä on tiheään halottu maa, kahdessakin mielessä, puupinoja teiden vierin, voi metsässä liikkua hiljakseltaan, lymyten, luottaen siihen, että ennen pitkää ojan takana on taas suoristettu ja salaojitettu väylä. Ei saa unohtaa äidinkieltään, ei saa mennä hunningolle ja lakata tiedeuutisten seuraamista. Pitää meikata toisinaan, jaksaa salsabileisiin tänään... vaikka siellä ei olekaan ruokaa kuin sekasyöjille, eli on otettava omat eväät mukaan.

Olenko koskaan halunnut edetä vaivatta? Olenko koskaan pitänyt asfaltoinnista? En muista. Mutta lehtiä en ole koskaan oppinut lukemaan. Aloitin päivälehtitavan alkeisopettelun liian myöhään, opiskeltuani jo pari vuotta teoreettista filosofiaa, ja olin heti alkuun sopimattoman kriittinen intersubjektiivisuuden mahdollisuuksia kohtaan. Lehdet ovat melkein kaikille hyvin tärkeitä. Ainakin kaikille, jotka tahtovat vaikuttaa maailmanjärjestykseen, tuottaa positiivisempia instituutioilmentymiä ja vaikuttaa älykkäiltä. Tunnen pientä syyllisyyttä siitä, etten osaa tuntea syyllisyyttä lehtiälukemattomuudestani.

"Mitä vikaa journalismissa ammattina olisi?" kysyy urasuunnittelupsykologi kesäkuussa. Kohautan hartioitani ja lysähdän takaisin vakioruttuuni. "Juurihan sanoit, että yksikin kirjoittamasi juttu oli lukijoiden sen lehden parhaaksi äänestämä. Ja että tiedonhaku ja kirjoittaminen on sinulle helppoa. Ja että haluat auttaa ihmisiä tajuamaan." Auttaa tajuaamaan mysteerin, auttaa tajuamaan, että eksyksissä ei tarvitse pelätä. Katselen ulos ikkunasta, lintuja taivasta kesää. En voi sanoa ääneen, että vihaan teeskentelyä - teeskentelyä, että asiat ovat näin riippumatta siitä, kuka kulkee kivien lomitse ja kallioiden yli, painautumien läpi polun tehden. Etten saa kirjoittaa, että tämä rivi pisti silmään, koska olen viime aikoina kelannut kovasti erästä G.H. Meadin huomautusta siitä, kuinka visuaalisesti elliptinen muoto nähdään pyöreänä kolikkona, viivettä tietoisuudessa, automaattista päättelyä käyttöesineiksi tässä yhteisten käytäntöjen ihmemaassa.

Minua kiinnostaisi se eniten muidenkin teksteissä, sitä jään miettimään. Miten se tämän huomasi? Miksi sen huomio oli jo alunperin suuntautunut tännepäin? Harvoin sitä selitetään tai pohditaan. Ihmisiä ei näytä kiinnostavan kausaalisuus laajemmissa kytköksissään. Ajatellaan, että se näkee, koska sillä on silmä joka nyt sattuu pään mukana osoittamaan tuonnepäin, optinen aisti, joka heijastaa aivojen valkokankaalle kuvan kaikissa detaljeissaan, tai että ehkä koko kausaalikuvion kertoittaminen on liian monimutkaista, liian monimutkaista edes yritettäväksi. Että kaikkia assosiaatioiden ketjuja ja mieltymyksiä ja kieltäymyksiä ei voida jäljittää. Ei voida, tietenkään, mutta kadonneelle jäljelle voi löytää uudestaan.

Sekin, mikä ei ole polku (Teistä puhumattakaan!) voidaan jäljittää. Tarvitaan asiantuntemusta erilaisista seikoista: lyhytkestoisen muistin asioiden siirtymisestä pitkäkestoiseen muistiin, siitä miten hormonaalieritys ja vireystila vaikuttavat tähän, siitä kuinka mieliala vaikuttaa tähän, henkilöhistoriallista dataa, aikaa ja halua.
Tiedän, mitä haluan. Haluan olla oman maailmani Dersu Uzala. Kuunnella, kuinka tiikeri liikkuu metsässä kuten Villitty tasangolla. Olla kiitollinen, kun se ei koske meihin, jotka seisomme tässä ja olemme jähmeitä sen läheisyydestä. (Villitty, stevensinkielellä Berserk, on karhunnahkaan pukeutunut soturi. Se vähä, mitä siitä sukuhaarasta, johon tunnen kuuluvani, tiedetään, on että he tulivat Inkerinmaalle Norjasta, ja heidän sukunimensä - he ovat berserkkejä jopa nimessäänkin.) Karhu, tiikeri, tuhoisa peto - se on nimetty, määritelty minä, kuvitelmaminä, toiveiden minä, tuhoava suurikyntinen ja -suinen peto. Mutta suojaako tiellä pysyminen pedoilta? En usko siihen, tippaakaan. On parempi samota aluskasvillisuutta, tuntea metsän taskut, oppia miten metsä liikkuu ja ajattelee.

Onko ihmisiä, jotka eivät säikähdä omia tunteitaan, vihaansa ja pelkoaan? Rakkautta, joka puskee uhmakkaasti ja täysin järjettömänä kehoa haluamaansa suuntaan? Sitä, kuinka miehistä ei voi pitää ihmisinä, ennen kuin heidät on käsitteellistänyt ohimennen seksuaalisestikin? (Olen pahoillani, ystävät. Luulen, että tekin, mutta en tiedä.) Onko ihmisiä, jotka tuntevat olevansa turvassa tahdoltaan?

Tämä on kirjeistä viimeinen, jonka kirjoitan tällä määräyksellä. Pestini aluskasvillisuudessa loppuu tänään. On syyskuun viimeinen päivä, kolmessadaskuudeskymmenesviides päivä. Olen kirjoittanut tätä vuoden luvaten itselleni kirjoittaa joka päivä, kun kone on saatavilla.

En tiedä, tulenko takaisin. Ehkä palaan, ehkä Mrs Morbidin ja Syksyisen takia. Toisin kuin koksukauppiailla, minulla on sosiaalinen vastuuntunto.

Ja on uusi vihko, sain sen sisareltani. Vihko on viininpunaisissa kansissa, paperi luonnonvalkoista ja paksua, satiininhohtoista ja viivoittamatonta. (Viivoitetut ja etenkin ruudutetut vihkot ovat tylsille ihmisille. Tylsä kieltäydyn olemasta, kiitos.) Katsokaa nyt, mitä kirjeenvaihto teettää. En tiedä vielä, kirjoitanko seuraavan kerran vihkoon vai tänne. Tavallaan vihko houkuttaisi, siellä voisin puida yksityiskohtaisesti asioita, joita en voi tänne kirjoittaa, koska ne ovat jonkun muun asioita - voisin siis juoruta itselleni, mikä sen mukavampaa, olla yhtä mieltä, paheksua ja nyrpistellä - mutta tavallaan, en osaa olla ajattelematta teitä, jotka olette kirjoittaneet kommentteja ja sähköposteja ja joiden kanssa olen ystävystynyt. Varmuuden vuoksi kiitän powerpointeista, suklaasta ja baklavasta sekä sanoista, sanat tiedättehän ovat tärkeimpiä, eivät ulkopuolisia, vaan teitä, elän toisista ihmisistä, me kaikki teemme sitä. Jos en päätä palata, en palaa, ja olisi ilkeää lähteä kiittämättä. Luulen, että palaan, mutta pidän harkintatau0n. Ja jos palaan, en ole sama, koska tällä kertaa en lupaa itsellenikään mitään.

Aivan kuin joku olisi antanut uuden selän, ja polvet, ja sydämen. Rohkeamman, eteenpäin katsovamman. Jos kirjoitan seuraavan kerran, jos kirjoitan, tiedät jo. Ja minäkin. Nyt en vielä tiedä. Jos kirjoitan tänne, tiedät, että haluan kirjoittaa tänne juuri nyt ja tästä asiasta.

Aina en ole halunnut kirjoittaa. Vuoteen on mahtunut päiviä, jolloin kirjeenvaihto on tuntunut pahalta ajatukselta. Pennebakerin luokituksissa olen ihminen, joka kirjoittaa, kun kaikki menee nappiin, ei kipuillessaan. Kun kaikki on huonosti, en jaksa edes kirjoittaa, kuvittelen vuosi sitten. Nyt tiedän paremmin. Kirjoittamiseen ei tarvita jaksamista. MOT.

Lopuksi vielä runo, jota Lokki toivoi.

Laulujen laulun sijaan petaathan paikan
avoimen ikkunan alta
kuunnella kärpästen kiireitä
verkon takana, valossa

Kuinka kaikella onkaan tarinansa
kehon painon näkymättömissä jäljissä

Voi hyvin. Muista syödä kunnolla ja nestetankata. Venytellä, soitella äidille. Älä turhaan mieti, mitä pitää tehdä. Elät kerran. Elät melko automaattisesti ja pienellä viiveellä, tajunta aina hieman laahautuen, viehättävä laahus. Älä anna kenenkään seistä laahuksellasi, koska muuten kompastut, kun sinun pitäisi astua valoon ja näyttää kävelevältä, hymyilevältä ja otetulta. Äläkä kärsi koti-ikävästä.

Ylipäänsä, unohda tylsyys.

19 Comments:

Blogger marinadi said...

Kiitos näistä kaikista teksteistäsi! Toivottavasti vielä palaat takaisin, tekstisi ovat ainakin minulle antaneet paljon pohdittavaa.

30/9/05 14:00  
Anonymous va said...

Kiitos kaikista sanoistasi :) Hieman on kaihoisa olo, blogistasi tuli niin osa arkipäivää. Mutta elämä kutsuu aina eteenpäin, ja näin sen kuuluukin olla. Se mikä elää, muuttuu.

Kaikkea hyvää.

30/9/05 14:19  
Anonymous Anonyymi said...

Olen ollut 11 kuukautta hyvin epäkohtelias, enkä kertaakaan antanut mitään takaisin vaikka olen itse saanut paljon.

Kiitos

30/9/05 14:20  
Blogger pagisija said...

Voi. Toivoisin voivani sanoa jotakin viisasta, mutta rämpiessäni tieskuinkamonettapäivää aanelosista, hakemuksista ja laskuista koostuvassa epäolennaisuuksien suossa pääni on tyhjää täynnä. Liian tavallinen olotila nykyään.

Onneksi, onneksi on kaltaisiasi ihmisiä, joilla on silmät auki ja joille elämä on jatkuva kyselytunti. Hyviä hetkiä toivotan, tervetuloa taas jakamaan niitä - ja huonompiakin- kanssamme, jos se tuntuu oikealta.

Kiitos.

30/9/05 14:36  
Anonymous Lokki said...

Ettäs kehtaatkin tuolla lailla poruuttaa ihmisiä kesken työpäivän!

Mutta pakko on niellä kyyneleensä ja lausua sinulle kaunis kiitos kaikesta minkä olet sanoihisi pukenut. Tuntuu hassusti siltä, että koko tämä maailma ja puolet tuonpuoleisestakin olisi marssinut päreparaatina ohitseni. Ei sellaista voi unohtaa.

Jos jostakin oikusta satut ikinä vierailemaan luonani (niin, olemmehan olleet yhdessä metsässäkin), tunnistat minut tuosta runostasi seinälläni.

30/9/05 14:59  
Anonymous Anonyymi said...

mietin monesti tarinoitasi. vielä joku päivä minäkin kokeilen vesijuoksua. halauksia.

30/9/05 15:29  
Blogger Eufemia said...

Kiitos kauniista kirjeistä, toivottavasti niitä tulee vielä lisää.

Länsimaisen filosofian historian ainakin viimeiset sata, mutta ehkä parisataakin vuotta ovat muuten subjektin käsitteen kritiikin kyllästämiä, joten ethän sinä mitään rienannut ... hyvivä metsääneksymisiä!

30/9/05 16:47  
Blogger Anita Konkka said...

Veloena, on ollut ilo lukea sinun kirjeitäsi. Säilyväthän ne täällä, niin että niitä voi lukea myöhemminkin? toivoo Anita ja kaksi kissaa

1/10/05 00:56  
Blogger Anita Konkka said...

Veloena, on ollut ilo lukea sinun kirjeitäsi. Säilyväthän ne täällä, niin että niitä voi lukea myöhemminkin? toivoo Anita ja kaksi kissaa

1/10/05 00:57  
Anonymous ruu said...

No, jos Mrs. Morbidin takia palaat tai jäät, niin sitten Morbidilla on -lopultakin!- ollut jotain MERKITYSTÄ tässä Blogimaailmassa!

Ei, ei. En hyväksy kirsin enkä Mrs. Morbidinkaan puolesta, että jätät meidät! Joillekin sanotaan, että hanki elämä, mutta Veloenalle pitää sanoa, että hanki läppäri ja laajakaista!!!:)

Siitä Kuukausiliitteen jutusta, nyt tajusin taas yhden asian, eilen siis, mikä hiukan ärsyttää... Mainitsit tuon (näennäisen) objektiivisuuden, minua taas ärsyttää järkevyys. Se on niin järkevää bloggausta, se Anssin bloggaus, että siitä on eliminoitu kaikki virhemahdollisuudet pois, ja se ihminen siellä on jossain piilossa. Kaikki tehtaillaan, mennään lehden linjaa pitkin, yhdessä mietitään parhaat startegiat, (heh, tuli froidit)eiku strategiat, että pomon kanssa ja sitten isomman pomon kanssa jne. En minä sitä vastusta, en. Sillai se tehdään ammattitaitoisesti ja hienosti, mutta MISSÄ SE BLOGGAUSFIILIS on? Missä? Sitä minä vaan.

Ja tämähän tietty tukee tuota objektiivisuutta, tai sen tavottelua.

Maailma on hirveän tylsä ilman pieniä virheitä tai vallattomia ajatuskulkuja. Blogimaailma varsinkin, mtta yhä enenevässä määrin myös se toinen, tuolla ulkona oleva, se oikea maailma.

ruu

1/10/05 03:43  
Blogger kiltti ihminen said...

Perhana, mitäs sinä nyt noin... Mutta rauha päätöksellesi, iso tyhjä aukko lukemistoon kylläkin nyt jää.

1/10/05 17:24  
Anonymous va said...

Törmäsin tänään kirjastossa esittelyhyllyyn, jossa oli tarjolla Siddharta. Lainasin kirjan, ja oi, miten kaunis kirja se onkaan :)

Ajattelin tämän muillekin kertoa. Jos kaipaa yksinkertaisia ja kauniita rauhoittavia sanoja elämän virrassa, kulkumiehen evästä, niin ehkä tässä on kirja kulkijalle.

Kirjassa vuori on vuori, joki on joki, ja elämä on niinkuin se on, avautuvana kukkana aamuruskossa.

1/10/05 21:39  
Blogger Marleena said...

Kiitos kauniista kirjoituksista sinulle! Ehkä se päivä vielä koittaa, jolloin palaat.

Sinunlaisia kirjoittajia jäämme kaipaamaan Pinserilässä. Ei hyvästi vaan näkemiin :)

3/10/05 00:23  
Anonymous Kirsti said...

Tää on jotenkin liian surullista. Mutta kiitos tähänastisista ajattelemisenaiheista.

3/10/05 09:13  
Anonymous LL said...

Kaikkea hyvää sinulle.

3/10/05 13:11  
Blogger Riikka said...

Minäkin olen lukenut tekstejäsi jo tovin ja jään niitä kaipaamaan.

Journalistin ammatista voin kyllä sanoa sen, että tekstini kyllä ahdetaan muottiin ja näkökulmaan, kiire tappaa luovuuden liukuhihnatyöksi, mutta siltikin -sisäinen kapina on ja pysyy.

3/10/05 13:20  
Blogger Veloena said...

Kukapa vaatisi kirjeenvaihtokollegoilta takaisin omia kirjeitään ne tuhotakseen?

Älkäähän nyt vielä hyvästelkö. En ole päättänyt vieläkään mitään. Sori.

3/10/05 13:50  
Blogger KK said...

Minun kiitokseni tulee vähän niin kuin tajunta, laahuksena perässä. Ja ole hyvä.

KK

3/10/05 13:55  
Anonymous Joakim said...

Hyviä vihkoiluja! Kiitokset, mutta ei hyvästejä.

3/10/05 23:20  

Lähetä kommentti

<< Home

<