Pointillisti ja pyhät naiset

Sanoin kirjoittavani ehkä pointillististakin, mutta enpä tiedä. Pointillisti kun on keväinen hahmo ja nyt on vaikeaa kuvitella kevättä (mitä ihmettä olen viime syksynä oikein ajatellut?) kun vaahterat ovat paikka paikoin niin räikeitä, että melkein huimaa. Kun siirrän runoja kovalevylle, en voi olla huomaamatta toistuvaa tematiikkaa: lakastunut pioni, lepakot, kissat, koirat ja koiratar kissojen talossa, meduusa ja Odysseus, talon varjo oopiumunikoilla. Pointillisti vierailee vain kerran.

Pointillisti, tuo keväinen silmukoija. On ikävä kevättä, avautuvaa lämpöhorisonttia.

Paikatakseni vajetta menen heti herättyäni uimahalliin ja vesijuoksen kirkkaudessa, silmät ylös pyöräytettynä, selkärankani asentoon ja syvään hengittämiseen keskittyen. Jos joku olisi kertonut minulle viisitoista vuotta sitten, että orgasmin voi saada hengittäen, olisin varmaan yrittänyt ja rimpuillut huomattavasti vähemmän ja kehittynyt sopuisaksi ja viisaaksi naiseksi. (Olettehan jo lukeneet Rauno Räsäsen päreen naisen orgasmista - Kirstin vastauksineen? Se on aivan tajuttoman hilpeä, mutta myös tärkeä päre. Juuri siltähän se tuntuu - kaikki analyyttisyys pyyhkiytyy pois, sanat katoavat, taju siitä, mikä kehonosa kuuluu itselle, katoaa ja niin edelleen. Ylipäänsä, katoaa hetkeksi. Palatakseen ikävänä yllätyksenä. En ole erityisemmin ihastunut tajuisuuteen. Kissalta kysyi joku vanha spuge kymmenisen vuotta sitten eräässä baarissa, haluaisiko tämä olla loppuelämänsä jatkuvassa nousuhumalassa vai jatkuvassa orgasmissa. Kissa vastasi hetken mietittyään edellisen ja spuge ylisti oikeaa vastausta: nousuhumalassahan voi kokea seksuaalisen täyttymyksen, mutta seksuaalisen täyttymyksen hetkellä ei tule hapuiltua kaljapulloa. Pyhä jysäys, miten pölkkypäinen ajatus, että pitäisi saada molemmat. Minä en miettisi hetkeäkään. Se tarkoittaisi, etten kirjoittaisi ja kuolisin nälkäänkin aika pian. Mutta kyllä, se olisi sen arvoista.) Joka tapauksessa, juoksen kirkkaudessa, halon vettä, katselen uimahyppyjä harjoittelevia solakoita poikia ja kuuntelen mummojen juttuja polvileikkauksista. Reunalla, reunalla. Äkkiä hengittäminen käy vaivattomaksi, jalat vatkaavat hullun lailla, kädet kauhovat, etenen veden läpi kuin vettä ja syvyyttä alla ei olisikaan, ei vesivyötä eikä muita altaassa, mikä tärkeintä, ei mitään minua, pelkkä lämmin ja liikkuva keho, ei edes sitä, liikettä vain, liikkeeseen kiedottua liikettä.

Jälkeenpäin vilkaisen nopeasti hieronta-allasta, mutta se on täynnä epäillyttävän näköisiä miehiä ja olen yksin liikkeellä. Kävelen naistenosastolle, livahdan uimapuvustani ulos ja annan suihkun vasaroida kasvoja ja kaulaa. Venytän niskaa, selkää, kaulaa, takareisiä. Tulee kylmä. Käännyn mennäkseni saunaan, kun näen Puhin.

Puh työntää vammaista tyttöä pyörätuolissa. Kummallakin on uimapuku, Puh kikattaa. Epäröin hetken, onko tämä luonteva hetki tervehtiä, mutta lähestyn kuitenkin. "Puh", sanon. Hän kääntyy, katsoo hetken. Ihmistä, jonka on tottunut tapaamaan vaatteet päällä, ei tunnista helposti alasti. Puh katsoo hetken todella tarkasti ja kysyvästi, sitten kasvot rentoutuvat hymyyn. "Vee", hän sanoo pehmeästi ja yllättyneesti, "käytkö usein täällä?"

Saunassa on parempi venyttää kuin suihkussa. Lihakset antavat periksi, pitkittyvät. Väsymys hiipii kehoon, se ei jaksa pyristellä minnekään eikä tahtoa mitään. Vammaiset tytöt eivät osaa rentoutua. Kädet huiskivat ilmaan omia kuvioitaan, ranka on huonossa asennossa. Hoitajat pyytävät tyttöjä laskemaan käsiä reisille, viemään takapuolta lähemmäs selkänojaa ja niin edelleen. Katselen ja kuuntelen tarkasti. Puh esittelee minut tyttönä, joka on jo jotain mutta haluaisi silti opetella vielä fysioterapeutiksi. "Ja sinä aloitat siellä koulussa..." Virnistän. "Ei se ole sanottua, pääsenkö sinne. Sinne on vaikeampi päästä kuin filosofiaa opiskelemaan."

Katselen hellävaraisia tapoja, joilla terveet, alastomat naisenkehot ohjailevat spastisia, tahdonylisiä naisenkehoja. Ajattelen Elizabeth Costelloa. Romaanihenkilöä, en romaania. Uskomuksia, joihin ei kykene uskomaan, ja joista ei silti osaa ravistautua irti. Yksi omistani, joista en pääse, on ajatus hoivaavista naisista jotenkin pyhinä. (Sanomattakin on selvää, että Elizabeth Costellon lukeminen järkyttää - miten joku voi ajatella eläinasioista niin samalla tavoin kuin minä? Helpotus, mikä helpotus. Ehkä on muitakin, joilla on näkemyksiä, joihin he eivät oikein pysty uskomaan, mutta jotka silti tuntuvat oudolla tavalla paikkansapitäviltä.) Ehkä muilla on sama intuitio ja siksi kehollisuuden ohjaajaksi on niin vaikeaa päästä?

Tietynlaiset kehitysvammaiset ja aivan pienet lapset kiehtovat minua samasta syystä - he elävät jatkuvassa orgasmissa. (Kuka väitti sen olevan pelkkää nautintoa?) Tai ainakin jossain sitä kovasti muistuttavassa. Ei voisi tehdä pahaa viettää enemmän aikaa sellaisten ihmisten läheisyydessä. Toisaalta, ei se niin yksinkertaista ole. Saunassa valo on pehmeää ja kehot alastomia, on helpompaa ajatella orgastisuutta kuin ulkosalla, vaatetettuna. Ratsastusleireillä oli usein pari vammaistakin fysioterapeuttinsa ja toimintaterapeuttinsa kanssa. K oli kahdeksantoistavuotias tyttö, me viidentoista. K:lla oli pinkkejä collegeasuja ja hän rakastui tallin vuoheen ja osti sille irtokarkkeja. "Haalluuttekonähdä?" hän kysyi, ja me nyökkäsimme Herkkupepun (kyllä, tätä nimeä ystäväni itsekin käytti) kanssa. K avaa vuohen huulet sormillaan, työntää oman suunsa lähelle hampaita ja nuolee niitä perusteellisesti. Tuijotamme, enkä ainakaan minä tiedä, mitä ajatella.

Se ei ole ällöttävää muttei myöskään kiihottavaa eikä taatusti neutraalia. Se on vain kovin kummallista. Tahtoisin ymmärtää, mutta ymmärrän tulleeni rajalle. Sitten K päästää vuohen huulet ja antaa sille salmiakkipöllön irtispussistaan. Vuohi rouskuttaa palkkionsa ahneesti. K hymyilee iloisesti ja sanoo: "Ki-kielipusu!" Jälkeenpäin sanomme Herkkupepun kanssa keskenämme yök ja hirveetä, mutta jo tuolloin minussa on tämä heikkous: jos joku rakastaa, en osaa ajatella sitä pahaksi tunteen tasolla, kuinka yhteisöllisesti murskaavaa tuo rakkaus tai kiintymys sitten onkin. Kuten olen joskus aiemminkin kirjoittanut, on tilanteita, joissa on asetuttava rakastetun pöksyihin - jos juttu on toiselle osapuolelle liikaa, jääköön mielikuvituksen tasolle. Mutta tuskin vuohi kielarista loukkaantuu, etenkin kun saa karkkia sen jälkeen. Sanon yök silkasta komppaamisen halusta.

Jään saunaan istumaan vielä Puhin, vammaisten ja merenneitoselkäisen jumpparin kadottuakin, luvattuani lähettää lapsirakkaalle Puhille kuvan satukirjapoika Peteristä. Tunnen syvää kyvyttömyyttä olla pyhä, kyetä sellaiseen. Minulla ei ole tuota kärsivällisyyttä, ei tuossa määrin. Jaksan olla vanhan koiran omaishoitajana, mutta siihen se taitaa jäädä.

"Sinun temperamentillasi", sanoo äiti. Useammin kuin kerran. Ihan totta, Lontoossa kypsyn kerran Pauliin ja jätän hänet keskelle Kew Gardensin isoa niittyä, juoksen ensilumen poikki ja kiroilen. Paul juoksee perässä ja itkee. Hanhia ei näy. Tästä Jules Renard pitäisi, ajattelen juostessani, yskittää, heikottaa, kuume on alhaalla lääkkeiden takia. Sitten pysähdyn ja yskin. Se on ensimmäinen kerta, kun yskin verta. Keuhkoputkentulehdus on edennut pahaksi. Siitä on niin kauan, ja silti jaksan toisinaan olla surullinen siitä, että jätän Paulin sillä tavalla, että saatuaan minut kiinni hän ei suostu päästämään otettaan oikeasta reidestäni, ja lopulta kaadumme lumeen, joka on oikeastaan loskaa, ja kastelee meidät, ja olemme märät ja ryvettyneet ja veritumppuiset kävellessämme ulos Leijonaportista.

Muistaako näitä enää vanhana? Unet eivät toistaiseksi anna unohtaa.

Ajattelen Elizabeth Costellon alkua, josta tämänkertainen mottokin on. Että on vain kuin olisi jo siellä, missä haluaakin olla. Enkö ikinä opi? Miksen vastaa puhelinhaastattelukysymykseen, mikä haluaisin olla isona, että kolmikymmenvuotias on kyllin iso? En halua paisua missään suunnassa, kiitos, korkeintaan kitistyä ja tiivistyä.

Millainen kiire onkaan ollut, tänne saakka. Lähtenyt kotoa heti, kun pystyi taloudellisesti, opetellut lukemaan nelivuotiaana ja suunnilleen samaan aikaan leikkaamaan kynnet ja valitsemaan omat vaatteet ja karjunut äidille: "Minäitte, minäitte, minäitte, etsaa, minäitte päätän!" Toisin kuin Kissa, joka alkaessamme seurustella kysyy, haluanko tästä lähin leikata hänen varpaankyntensä vai leikkauttaako hän ne edelleen äidillään. Alan tässä iässä opetella toisiin kiintymistä, riippumista ja ynisemistä. On kolme yhteisöä, joissa olen tuntenut olevani tervetullut: filosofian opiskelijoiden löyhä yhteisö (alkuaikoina muttei enää sitten kun aloin kokea itseni liian vanhaksi ikiopiskelijaksi joka halutaan pullauttaa nopeasti "työ"elämään), Dodo ja Blogistan.

Pyöräillessani kotiin annan itselleni kaiken anteeksi. Senkin, ettei minusta taida olla pyhäksi naiseksi. Kolme tai neljä päivää on minulle pieni ikuisuus. Sitäkin pitää pyytää anteeksi, kun muut valittavat, että vuodet ne vain viuhuvat ohitse. Ja toisinaan, he kiskaisevat mukaansa. On soitettava, lähetettävä sähköpostia, lypsettävä teekannuun korva. Kuunneltava Beatlesia, silloin tällöin.

Ooh I get high with a little help from my friends.