14.10.05

Uni nuoremmasta tyttärestä

Illalla katsomme elokuvan, joka tulee televisiosta. Tuntuu omituiselta, että on ihmisiä, jotka jaksavat katsella televisiota päivittäin. Tai lotota, tai pitää itseään myyntitykkeinä. Tykki haluan kaikista viimeisimmin olla. Mitä hienostunutta tuollaisessa massiivisessa putkessa on? Se, että myy mitä tahansa, kuulostaa ylimainonnalta. En ole vielä kysynyt keltään, paljonko seksi maksaisi, mutta ehkä jokin päivä olen riittävän pahalla päällä kysyäkseni ja jatkaakseni sitten tivaamista, että juurihan oli puhe minkä tahansa myymisestä, tässä on nyt tinkaamisen paikka.

Elokuvassa on yksinhuoltajaperhe, äiti ja kaksi tytärtä. Nuoremmalla tyttärellä on äitinsä kanssa samantapaisia ongelmia kuin itselläni vanhempieni kanssa. Tosin vanhempani eivät ole olleet aivan yhtä suorasukaisia kuin elokuvan äiti, mutta kyllä lapsi ymmärtää vähän hienotunteisemmankin "mitä se horisee?" -asenteen. Meillä sai olla kiinnostunut fysiikasta ja tähtitieteestä ja naisellisesta kaunistautumisesta sekä tietysti terveellisestä ruoasta ja liikkumisesta, jossain määrin myös jazzista vaikka klassinen asetettiinkin etusijalle. Mutta jos erehtyi vaahtoamaan vaikkapa jostain runosta tai matemaattisista yhtälöistä, vanhemmat vetäytyivät taaksepäin ainakin henkisesti, muuttuivat pidättyviksi ja epäileviksi, ja sanoivat: "No niin, sehän on... jännittävää. Selvästi se kiinnostaa sinua. Mutta saakohan tuollaiselta alalta töitä?"

Kerran suutuin tuhannentulimmaisesti, kun vanhemmat pitivät vakavan puhuttelun aiheesta "näyt hakeneen taidelukioon". He istuvat pöydän ääressä, minä lattialla tiskikoneen edessä, ja huudan, etten halua jatkaa samassa lukiossa, ja mitä pahaa on piirtämisessä? Seuraa saarna taiteilijaelämästä, joka on kyllästetty viinalla ja huumeilla. Puhisen ja rähjään takaisin, että ei kai kukaan niin ääliö ole, että piirtäisi kännissä. Seuraa esimerkkejä heidän tuntemistaan taidealan ihmisistä. "Minä en ymmärrä, että jos haluat kerta piirtää, miksi ylipäänsä menet lukioon? Eikö kannattaisi mennä ammattikouluun ja pääsisit nopeammin töihin ja saisit nopeammin omaa rahaa?" kyselee isä. (Isän asenne on sama siskon kohdalla, ja sen katsominen satuttaa: mitä nopeammin lapsi tuupataan maailmalle, mitä nopeammin sille ei enää tarvitse antaa taskurahoja, sen parempi.) "Valmistuisit vaikka graafiselle alalle, voitaisiin tehdä yhdessä mainoksia. Oikea perheyritys!"

Isän työkaverin poika on kulkenut tämän uran. Isäni ja tämän toisen isä-poika -parivaljakon pienyritys työllistää jäsenensä myös sunnuntaisin. Isää näkee harvoin muulloin kuin yönsuussa ja lauantaisin, jolloin äiti taas on töissä, ja silloinkin isä haluaa, että hänen istumisesta kipeää selkäänsä hierotaan. Isän työpaikalla toiset tupakoivat sisällä ja huudattavat Radio Citya. Seinillä on pornokalenteri. Kahvi seisoo Melittan keittimessä. Kaikkialla on paskaista, tyhjät pizzalaatikot ja cokispullot viedään pois parin kuukauden välein, kun niiden välistä ei enää mahdu kävelemään. Liikehuoneistossa ei ole edes veeceetä, ainoastaan pisuaari, joka haisee apinatalolle.

Tätä minulle maalataan tulevaisuudenkuvaksi. Suutun, huudan naama punaisena - olen viisitoista - että kun en ole sellainen kuin sinä, en ole sinä, enkä halua olla kuten sinä. En halua, että niskani ovat aina kipeät, en halua oikolukea pelkästään toisten tekstiä ja juoksuttaa sitä sarakkeisiin, puhua joistain hemmetin kirtsuista (joita nykyään sanotaan fonteiksi) ja olla tupakansavussa vain siksi, että jotkut ääliöt ovat liian laiskoja raahatakseen perseensä pihalle röökille. En halua istua pornokalenterin alla, kivuta tuolilla perse pitkällä pisuaarin päälle tasapainottelemaan halutessani kuselle, helvetti soikoon, minulla on lukuaineiden keskiarvo yli yhdeksän, ettekö te nyt tajua, että minä menen sinne, minne haluan, ja haluan taidelukioon. Jos se tarkoittaa viinaa ja huumeita, tarkoittakoon. Ainakaan ei tarvitse kahlata pizzalaatikoissa. Ja katsoa iltaisin jotain Napakymppiä, kun on niin turta, niin hajalla.

(Sillä sitä minä vihaan eniten lapsuudenkodissani - televisio pajattaa koko ajan, koskaan ei ole hiljaisuutta, aina televisio, typerät suomalaiset vitsi- ja visailuohjelmat. Ilmankos en pois muutettuani ole paljon toosaa katsellut.)

Isän kasvot käyvät ilmeettömiksi ja hän lähtee ulos kävelemään sanomatta mitään.

Seuraavana yönä en saa unta. Nukahdan koulussa uskonnontunnille. Näen unta isästä: kolme kiinalaismiestä sitoo isän istumaan tuoliin alasti ja johonkin ulosteennäköiseen tuhrittuna. Seuraa yksityiskohtaista kidutusta, isä huutaa. Kävelen tuolin ja kidutusryhmän ympäri valkoisessa laboratoriotakissani ja puukengissäni. Kop kop, kengät. Olen repinyt niistä kumiset liukuesteet, jotta ne kuulostavat enemmän kavioilta, kengittämättömiltä hevosenjaloilta. Isä huutaa, ja äkkiä tajuan, että rakastan isää kaikesta huolimatta. Koetan sanoa kiinalaisille, että nämä lopettaisivat, mutta he kaatavat isän päälle kuumaa mustekalaa ja paprikaa mustapapukastikkeessa eivätkä välitä. Tajuan, että he ovat niin vahvoja, etten voi estää heitä mitenkään fyysisesti. Herään naama märkänä itkusta, pää pulpetilla. (Pari vuotta myöhemmin näen uudelleen vastaavan unen, tällä kertaa kiduttajat ovat välimereisen näköisiä. Tällöinkin olemme riidelleet isän kanssa.)

Se uni isästä on eri uni kuin eilinen, kun nukahdan kesken hyvän elokuvan. Elokuva on hieno ja tarpeellinen, mutta olen herännyt aamukuuden maissa, joten se myöhään valvomisesta: liu'un uneen tajuamatta, missä kohden kulkee sauma elokuvan katselemisen ja unen välillä.

Nuorempi tytär työntää vanhaa vuokralaisnaista pyörätuolilla kolhuista asfalttia. Nainen heittää äkkiä hatun päästään, kokoaa helmat ja ponnistautuu jaloilleen. Nuorempi tytär katsoo häntä hämmästyneenä ja seisahtuen. Vanha nainen repii päältään villatakin, alla on balettihame. Potkaisee kengät pois, nousee varpailleen, tanssii asfaltilla. Nuorempi tyttö nostaa hatun päähänsä, kädet päänsä yläpuolelle, alkaa laulaa kummallisella kielellä, luultavasti latviaksi. (Yksi mielikaseteistani on latviankielistä laulua, Ilze Purmalieten lauluja.)

Maasta tunkeutuu auringonkukkia, nuput avautuvat, talot valtaa muratti, mikään ei voi kasvaa niin nopeasti, yli lentää kurkia, tulee yö, nainen tanssii, tyttö laulaa. Vaikka vanhuksen liikehtiminen on huomiotaherättävämpää, on tyttö silti keskushenkilö, hänen siirtymisensä hämmennyksestä säestämiseen. Kummallista, ajattelen ohimennen - ei, en minä, jokin siinä unessa, jokin pölyisen ikkunan takana - että lapset ja mummot tuottavat tässä maassa taidetta, eivät aikuiset naiset. Kohta eivät mahdu enää, auringonkukkaa nousee sitä tahtia.

"Orava", sanoo Kissa. "Hampipesu." Pöllämystyn, suu takussa. "Häh, loppuiko se jo?" Tajuan: olen nukkunut.

En aio taaskaan kirjata ylös, mitä en ajattele tänään.

9 Comments:

Blogger Marimba said...

Minusta tuntui kovin selvältä, että elokuvan äiti on nujertanut henkisesti nuoremman tyttärensä. Hyvänä esimerkkinä toimi se kohtaus, jossa äiti komentaa tyttären raaputtamaan selkää. Ne tytön ilmeet pajattavaa äitiä kuunnellessa, kepin liikkuessa pitkin äidin selkää ovat paljonpuhuvia.

Onneksi tyttö kuitenkin oli löytänyt oman alueensa, jolla olla hyvä. Tieteelliset kokeilut olivat hänen irtiottonsa köyhyyden näköalattomaksi runtelemasta kodista.

Vanhempi tytär rinnastui äitiin esin pilan tasolla äitiä matkivassa puuhkakohtauksessa ja myöhemmin vertaisena, äidin kertomuksessa itsestään nuorempana, jolloin hän oli tehnyt samanlaisia piloja.

Nuorempi tytär jäi sisäänpäin vetäytyvämpänä yksin katselemaan kovasuisten naisten pyörittämää arkea.

Tyttö oli minusta kylmäävän yksin, kun isosiskokin oli vain itseään ajatteleva letukka (kukapa oli liikeellepanija siihen, ettei äiti saapunut ajallaan palkintogaalaan).

Sen tytön kova elämä oli inhan taitavasti kuvattu. Hieno filmi.

14/10/05 19:17  
Blogger Timo said...

Huimaa, huimaa muistelua.

14/10/05 20:13  
Blogger Sven Laakso said...

"lapset ja mummot tuottavat tässä maassa taidetta, eivät aikuiset naiset."

Pirjo Honkasalo taitaa olla lähempänä mummoa, kuin lasta, mutta menee parhaiten aikuisesta naisesta. Parempaa taiteilijaa ei nyt Melankolian 3 huonetta tuoreeltaan katsoneena tule heti Suomesta mieleen.

Honkasalo on keksinyt tuon, että jos ihmissielusta todella on kiinnostunut, jos todella haluaa tietää mikä se on, kannattaaa mennä paikanpäälle, sinne missä jokaisella varpusella, ja jokaisella kulkukoirallakin on selvästi hahmottuva sielu, joka ylittää kaiken animaalisen ja persoonallisen.

Tämä kommenttina taiteilijuudenkaipailuun. Jos etsintä on todellista, silloin on alettava miettiä sitä, miksi laadukkaalla tekemisellä ei voi menestyä länsimaissa, jossa markkinat pyörivät sieluttomien massojen ydinenergialla.

Ensin täytyy löytää se sielu, tietää mikä se on, eikä vain aavistella ja fantasioida. Tässä argumentoinnissa Honkasalo on omaa luokkaansa. Käsky "Älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi" tarkoittaa Honkason käsittelyssä suurinpiirtein sitä, että me emme voi yleistää ihmistä, sen perusteella mitä meistä on tehty. Sillä ihminen ei ole niin pieni kuin meistä näyttää.

Täytyy hyväksyä se, että Honkasalo puhuu kuitenkin perimmäisessä milessä taiteen lähtökohdista, edellytyksistä. Niitä, joita meidän vanhempamme, koska todella hyvin tuntevat tämän elinympäristön, loputtomasti epäilevät. He antavat väärän todistuksen lähimmäisestä, koska elättelevät vanhoja viholliskuvia (toinen maailmansota), ja yleistävät sielullisen ihmisen oman sieluttomuutensa perusteella.

Tämä vain tällaisena välihuomiona.

15/10/05 00:03  
Anonymous ruu said...

Sven muuten kirjoittaa tuossa myöskin tosi hyvin. "Ensin täytyy löytää se sielu, tietää mikä se on, eikä vain aavistella ja fantasioida."
Ensin pitää nimenomaan aavistella ja fantasioida, ja se antaa sysäyksen sielun etsintään, sen löytämiseen ja ymmärtämiseen..

Tuli myös mieleeni (hienoa postaustasi) lukiessani, että ymmärsin kyllä myös isääsi juuri silloin, kun hänen ilmeensä meni kovaksi ja hän käveli pois. Jonkun täytyy elättää perhe, hankkia perheenelatusrahat. Joskus se tarkoittaa, että fonttien ja röökinsavun kustannuksella. Koska tällainen isä tietää kuinka tiukassa raha on, hän ei halua sitä samaa lapselleen. Ehkä hänen mielestään se pizzalaatikoiden ja ylitöiden täyttämä elämä on kuitenkin parempaa kuin epämääräinen, rahaton, "huumeiden täyttämä" taiteilijaelämä.

Tai en minä mistään mitään tiedä. Jotenkin sitä vaan yrittää olla avoin omien kersojen ajatuksille, ettei vaan kävisi niin, että kasvot sitten kovettuvat ja joutuu kävelemään pois. Unohtaa sanoa jotain tärkeää, jonka vasta unessa muistaa.

15/10/05 01:25  
Blogger Veloena said...

Huvittavinta tai traagisinta tietysti koko asiassa oli, että enhän minä taiteilijaksi kovin vakavasti ole tahtonut - halusin vain kuvataidelukioon, jossa saisi opetusta piirtämisessä, maalaamisessa, valokuvauksessa jne. eikä tarvitsisi olla kiusattu seuraavat kolme vuottakin. Taidelukiossa kyllä taiteilijuuden kaipuu karisi pois tarkkaan, samoin tavatessa niitä luokkatovereita, joista tuli kuvataiteilijoita. He joutuvat myymään itseään jatkuvasti alennushintaan ja otsikoin, jotka tuntuvat heistä vääriltä. Yksi heistä kuvasi, että puolen vuoden pesti puhelinkeskuksena tuntui taivaalta taidehelvetin lomassa.

Vanhemmat eivät oikein tajunneet sitä, että enhän siinä ollut nälkätaiteilijaksi heittäytymässä, vaan pyrkimässä lukioon.

Ruu, siinä taidat kyllä olla väärässä, että isä ei olisi halunnut minulle sitä elämää. Hän sanoo edelleen, että ei ymmärrä, miksi halusin opiskella jotain, millä ei saa edes työtä. Hän kaipaa kovasti työtään, se sopi hänelle niin hyvin. Kumpikin vanhemmistani sanoo aivan avoimesti, että töissä oleminen on aina mukavampaa kuin kotona oleminen, koska kotona pitäisi olla oma itsensä (mitä se sitten onkaan) kun taas töissä saa olla roolissa, ja tuntuu turvalliselta.

Tämä on tietysti jotain, mitä en ole ymmärtänyt ollenkaan.

Aina välillä isä tuo esiin, että minäkin olin huomattavasti rikkaampi, jos olisin aloittanut käytännön työt jo alle kaksikymppisenä. Taustaoletuksena tuntuu olevan, että rikkaana olisin onnellinen: minulla voisi olla vene ja kesämökki.

Isä kyllä pitää meistä lapsistaan omalla tavallaan, vaikka onkin todennut aika usein ääneen, ettei meitä olisi kuitenkaan pitänyt hankkia, koska emme pidä kotia siistinä vaan olemme sotkuisia, pukeudumme epämääräisesti ja tuotamme äidille surua. Ja myös, että se, mistä olen kiinnostunut, on paskaa. (Sisko sentään on onneksi kiinnostunut kaupallisesta alasta tätänykyä - kaupallinen ala kuulostaa hyvältä eläköityneen pienyrittäjän korviin.)

No, ei omia vanhempiaan voi olla rakastamatta, vaikka kieltämättä isä on kovin kulmikas äitiin verrattuna. En ole kuullut häneltä kovin montaa positiivista arviota itsestäni ja elämäntyylistäni, mutta toisaalta, kyllä hän usein soittaa ja tahtoo rupatella.

Se, mikä on askarruttavaa, on kuinka vanhemmat lopettavat puhelunsa: "Kiitos, hei!" Jään aina miettimään, mistäköhän nyt kiitetään.

Kyllä, Honkasalo on hieno. Siitä ei pääse mihinkään.

15/10/05 10:15  
Blogger Timo said...

Veloena, minusta on erityisen merkillepantavaa (onko muuten tälle ilmaisulle olemassa jotain vähemmän kyökkiruotsilta kuulostavaa synonyymia kiertoilmausta, "huomionarvoista" ei sovi tähän), että vanhempasi epäilivät taiteen ohella myös matematiikkaa haihatteluksi ja että heillä mahdollisesti oli myös perusteita käsitykselleen.

15/10/05 10:28  
Anonymous ruu said...

No joo. "Kiitos, hei!" selittää paljon. Nolottaa nyt hieman.

Mutta toisaalta, puolustuksekseni, sanoisin, että vasta vanhempana oleminen on saanut minut tajumaan omia vanhempiani. Vanhempiahan ei tarvitse hyväksyä, siis käytöstään, ja lapsi kai rakastaa aina vanhempiaan, enemmän tai vähemmän, mutta vanhempien motiivien, jopa heiltä itseltään piilossa olevien:), ymmärtäminen on helpompaa, kun on omia lapsia, joista näkee oman itsensä pilkahduksia... Minä muistan hyvinkin tarkkaan joitakin hetkiä lapsuudestani ja nuoruudestani, ja kun näen omien kersojeni käyttäytyvän tietyllä tavalla- sanovan tai ajattelevan asioita, joita muistan itse pohtineeni, tosin epäkypsemmin kuin omat lapseni nyt- sydän sulaa... Lapsuus ja nuoruus ei ole helppoa aikaa...

Minulle taas kävi niin, etten tiennyt maailmassa olevankaan mitään sellaista kuin kuvataidelukio, sillä sinnehän olisin mennyt vaika kiven läpi. Mutta mistään en mitään tiennyt. Enkä osannut kysyä. Jälkeenpäin ajatellen ehkä se oli vain hyväksi. En ollut kovin vahva, olin hirveän epävarma, ja ehkä "taiteellinen" koulu, jo murrosiässä, olisi vienyt lopunkin uskon itseeni. Vaikka olisihan se voinut olla hyväksikin, ehkä olisikin käynyt päinvastoin. Mitä en kyllä oikein usko.

Olen tullut siihen tulokseen, että lapseni saavat haluta mihin kouluun haluavat. Tai jos haluavat mennä töihin 16-vuotiaana oppivelvollisuuden loptuttua, senkun menevät. Tärkeintä on, että HALUAVAT jotakin. Sillä ilman haluamista ei ole elämää, ei synny intohimoa, ja ellei ole intohimoa mitään asiaa kohtaan, elämä on tyhjää ja vaillinaista.

Elämä on lyhyt. Mutta se opettaa. Ja koska elämä on yhtä aikaa myös pitkä, se ehtii opettaa paljon, jos haluaa oppia. Ilman intohimoja elämä on hukkaanheitettyä. Se on vetistä, raskasta, kumisevaa.

Joku voi tehdä rahasta intohimon. Silloin kyse ei ole enää rahasta vaan raha symboloi jotakin muuta. Se voi olla varmuustekijä, koska meidät ihmiset on tätä nykyä kyllästetty pelolla, tai se voi olla mittari omasta taitavuudesta.

Raha on mukavaa. Sillä voi ostaa kaikenlaista hauskaa. Sitä voi antaa muille, ja sillä tavalla siitä saa tyydytystä myöskin. Ilman rahaa elämä on perkeleellistä. (Nyt täytyy lopettaa. Tuli kiire. Tämä ajatuksenvirta olisi näköjään loppumaton tänä aamuna.)

16/10/05 02:34  
Anonymous uunilintu said...

Kun tietää, että isällä on ollut elämässään sellainenkin vaihe, jolloin naapureilta saatu akanasäkki oli suuri ilon aihe, on huomattavasti helpompi ymmärtää, että hän tarjosi lapsilleen tavoitteeksi vain kauppakorkeaa ja polia...

16/10/05 17:38  
Blogger Veloena said...

Enpä perusteista tiedä... vanhemmillani koulutodistuksen numerot ovat olleet vitosia, kutosia ja maksimissaan seiskoja. He eivät esim. osaa laskea minkäänlaisia polynomeja. Heille kaikki on ollut kovin vaikeaa ja varmasti he ovat säikähtäneet aivan kuollakseen saadessaan lapsen, joka tuntee viehtymystä lähinnä tuohon käsittämättömään sfääriin, jota he tuttavineen ovat tottuneet pitämään epäillyttävänä.

Totta kai myös Uunilintu on oikeassa. Materiaaliset olosuhteet ovat muuttuneet kovasti sukupolven aikana. Kumpikin vanhemmistani tulee kaiken lisäksi eroperheestä, jossa on kitkutettu viimeistäkin killinkiä. Ei mitenkään yllättävää, että heidän elämässään rahan kasaaminen on ollut merkittävä turvallisuuden takaava voima.

Osittain kyllä olen haistavinani itsessäni sitä lamavaikutustakin, mistä on jo hieman kirjoitettukin: oma ammatinvalintasuunnittelu alkoi juuri synkeimmän laman aikaan, jolloin sai sen kuvan, että on aika sama, miksi valmistuu, työttömyys taitaa joka tapauksessa läähättää niskaan koko elämän halki. Penkkariautossammekin luki "Tossusta sossuun". (Tossu = Torkkelin lukio, nyk. Helsingin kuvataidelukio) Miksei siis opiskella jotain, mikä kiinnostaa aidosti, vaikkei sillä töitä saisikaan, jos tylsemmilläkään tutkinnoillakaan työmenestys ei ole taattu?

Niin, vanhemmat elävät TÄYSIN toisenlaisessa maailmssa. Tämän toteamme yhä uudelleen ystävien kanssa. Vanhemmille omistusasunto, lapset ja vakityöpaikka/oma yritys olivat selviö kolmessakympissä. Kun taas omalle ystäväpiirilleni selviö tuntuu olevan lähinnä se, ettei kukaan muu tule koskaan antamaan elämisen arvoista elämää, vaan sen merkitys pitää itse luoda. (Tietysti elän vinoutuneessa maailmassa sikäli, että ystäväpiirini on tiiviisti humanisteja, yhteiskuntatieteilijöitä ja jonkin verran taiteilijoita. Muidenkin alojen ihmiset ovat vähintään vahvasti kansalaisjärjestötoiminnassa ja pitävät sitä palkkatyötään tärkeämpänä.)

En osaa enää olla vihainen vanhemmilleni, kuten olin murrosiässä. Ja silloin oli varmasti viisaintakin olla: piti jotenkin irroittautua siitä perinnöstä, kieltää heidän maailmankuvansa päästäkseen omilleen. Nykyään olen lähinnä surullinen, että kaksi niin läheistä ihmistä on kuitenkin niin kaukana kaikilla niillä tasoilla, jotka ovat itselleni kovin tärkeitä. Että he huolehtivat turhaan asioista, jotka ovat tähänkin mennessä lutviutuneet (kuten toimeentuloni). Että he eivät osaa nähdä, että elän varsin rauhallista elämää ja koetan auttaa toisia. Että he eivät ymmärrä, että kuitenkin tällaisen elämän ideaalit on opittu heiltä, kotoa.

Äiti ymmärtää sen hieman paremmin, koska hänellä on ollut vastaavanlainen kuvio omien vanhempiensa kanssa: ne halusivat hänestä sairaanhoitajan, äiti tahtoi kosmetologiksi ja piti lopulta päänsä. Isällä tätä kuviota ei ole: mummo päätti, mihin isä meni työharjoitteluun, eikä isä sano mummolle edelleenkään ikinä vastaan. Isäänsähän hän ei ole koskaan nähnytkään, joten siihenkään suuntaan kapinaa ei ole syntynyt.

On hirvittävän surullista olla vanhemmilleen pettymys, mutta sitä kai me kaikki olemme, niin kovasti kuin heille iloakin tuotamme.

17/10/05 13:46  

Lähetä kommentti

<< Home

<