18.10.05

Korealaista merilevää

Tarkastelen pussia, jossa on merilevää. En ymmärrä kirjaimista mitään muuta kuin että tyylikkäiltä näyttävät. Merilevä pussin sisällä on tummaa ja kiharaista, kuivaa ja rapeaa. Pussin kyljessä on korealaisten kirjainten lisäksi valkeita kukkia, jotka näyttävät etäisesti arabianjasmiinin kukilta. Voiko se muka elää ulkona Koreassa, missä sentään kai on ihan kylmäkin? Nyt on mihin verrata, omani nuppu on auki ja olohuone tuoksuu yhden ainoan kukan voimin.

Ainoa, minkä ymmärrän, on keskellä tekstiä pala "3 - 4". Teen samoin kuin korealaisen uuden sadon teen kanssa: keitän 3-4 minuuttia. Sitten isken levän pannuun marinoitujen tofukuutioiden, sipulin, valkosipulin ja hapankaalin kera. Teen juon rakumukista aterian kera.

Tänään menemme Turkuun. Liput on jo varattu, tapaan A:n junassa.

Jos jotain omituista tapahtuu, se tapahtuu junassa. Mitään omituista ei tapahdu, olen siitä varma. En ole ennenkään kuollut vierasmaalaisiin elintarvikkeisiin, joiden valmistusohjeet ovat täysin vierain merkein. Merilevä on merilevää, sitä kasvaa kaikissa valtamerissä. Suomenlahdessakin kasvaa pari syötävää lajia, mutta en ole vielä oppinut tunnistamaan niitä. Ja liekö niitä edes täällä, Helsingin rannoilla. Väitetään, etteivät syötävät levät kasva niin saastuneilla paikoilla, että niistä voisi saada ikäviä myrkkyjä. Toisaalta kirja, joka väittää näin, väittää myös, että merilevistä ja hapankaalista saisi B12 -vitamiinia, mikä ei pidä paikkaansa. Niissä on sitä kobalamiinin analogeja, mutta ihminen ei kykene käyttämään niitä hyväkseen.

Tarvitsemme syanokobalamiinia.

Pohdin edelleen, ovatko punaiset kengät riittävän lämpimät, vai pitäisikö laittaa villasukat ja raudoitettukärkiset, painavat ja tukevat kävelykengät.

Stressini ilmenee niin, etten kykene kuin irrallisiin toteamuksiin. Toisilta irtoaa hiuksia, toisilta toteavia lauseita. Pahennan asiaa uuden sadon teellä, joka tärisyttää kädet. Teetä, olen hullu. Unilääkettä tässä tarvittaisiin, ajan venymistä. Minun pitäisi lukea pääsykokeeseen päästäkseni unelmieni ammattiin, mutta hitto vie, enkö vain kohta lähdekin apostolinkyydillä juna-asemalle ja siitä Turkuun, viemään kirjallisuuden luontokäsitysten ilosanomaa.

Suurimmassa osassa kirjoja luonto tai ympäristö on pelkkä tausta, joka tuskin mainitaan, ellei se merkittävällä tavalla heijastele päähenkilöiden tuntemuksia ja sosiaalista asemaa. Sen sijaan, että asiat olisivat toisinpäin. (Minusta ne ovat. Me olemme ympäristömme tuotteita. Se tarkoittaa: psyykemme on muotoiltu huolellisesti lottomainoksin ja Archie Bunker-hirviöin emmekä osaa kuvitella maailmaa ilman deodoranttia.)

Korealainen merilevä on hyvää, aavistuksen verran sitkeää ja suolaista.

3 Comments:

Anonymous kati said...

Mielenkiintoisia juttuja sulla. Olen niitä pidemmän aikaa seuraillut, vaikken kommentoinut. Nyt tuli kuitenkin mieleen kysymys. Olisi kiva lukea sellainen fiktiivinen teos, jossa luonto tai ympäristö olisi jotain muutakin kuin tausta varsinaisille taphtumille. Sattuisko sulla olemaan mielessä nimiä? Ei-fiktiivisistä, jossa luonto on toimijana, tulee mieleen esim. William Crononin Nature's Metropolis: Chicago and the Great West.

20/10/05 03:20  
Blogger Veloena said...

Kati, tottahan toki on. Jean Heglandin SUojaan metsään siimekseen on yksi, Ursula Le Guinin Buffalo Gals and other animal stories toinen. Vladimir Arsenjevin Dersu Uzala. Jean Gionon Mies joka istutti puita. Aino Kallaksen Sudenmorsian. H D Thoraun Walden/ Elämää metsissä. Nämä nyt ainakin. Omalla tavallaan ehkä myös Will Selfin Suuret apinat. Runoilijoista ainakin Wislawa Szymborska, Margaret Atwood, Wallace Stevens, Gary Snyder... yleensäkin ottaen kyllä lyriikassa luonto on itsenäisempi momentti kuin proosassa.

20/10/05 17:18  
Anonymous kati said...

Kiitos vinkeistä. Otanpa perehtyäkseni.

20/10/05 22:04  

Lähetä kommentti

<< Home

<