Ikkunassa tummana hahmona

Voiko fantasioista puhua ilman että ne alkavat kuulostaa tylsiltä ja omituisilta, jotenkin hävettäviltä?

Ihmiset sohvilla ja seinien vierillä ovat vieraita ja näyttävät paikkansa löytäneiltä. En ole varma, onko se hyvä asia, mutta tiedän, että sellaisten kanssa on vaikeaa löytää yhteistä kieltä. Haluan itkua ja hysteeristä naurua, viinin turskahtamista sieraimista ja tunnustuksia allaskaapin faunasta.

Harhailen ikkunan luokse. Taivaallinen kaupunki, aina jostain heijastumassa valoa suorille seinille, muuratuille seinille, jotka osoittautuvat vesivaa'alla vinoiksi. Napolinkeltainen raplinki, yö, ikkunoiden nelikentät. Valonjakajakasvit, helpot lohikäärmepuut, näennäisen hyödylliset kahvipensaat ja harkitsemattomat perhoskämmekkähybridit vailla tajua siitä, mitä liika kukoistaminen merkitsee eliniänodotteessa. Joku maksaa laskuja läppärillä keittiössään, muki höyryää. Toisessa olohuoneessa perheriita, naisen kädet käyvät tuulimyllynä, Don Q syöksyy pelotta päin, halaamaan. En jaksa seurata, mitä sitten tapahtuu. Käännän selän yölle.

Mustiin pukeutuneet tytöt imevät vaatteisiinsa kesän. Boolimaljan pinta vajuu. Viinipullot tyhjenevät. Olen ikkunan luona, en jaksa hämmästyä mitään. Lasi lasilta käyn sentimentaalisemmaksi ja tunnen nikamien pehmenevän. Keittiössä on taas paras keskustelu. Olohuoneessa puhutaan Kuubasta ja sosiaalisista väliaikaisverkostoista ja oletetaan, ettei niitä löydy täältä. Ei, haluaisin sanoa, minäkin elän rahatalouden ulkopuolella, hymy- ja halaustaloudessa. Haen vain lasini, ojennan sen, purppuraa kaatuu. Kunpa mekin kaikki kävelisimme paikallisissa kasviöljyissä ja kokisimme olevamme viimeisiä lajissamme.

Ikkunan luona on hyvä olla. Lopulta istun lattialla enkä enää näy vastapäiseen taloon tummana hahmona valkeudessa.

Sunnuntai on turvallinen päivä: Juhlimme HOK-Elannon satavuotisjuhlaa unelmieni kaupunginosassa Hakaniemessä baskerimummojen kanssa, Kissa syö minunkin kakkupalani, tee on Earl Greyta. Kotona juomme Tukholmasta tuotua Boira'a, syömme tofu-hasselpähkinäsalaattia ja polenta-kurpitsagratiinia. Keskustelemme varjohistoriasta, siitä kuinka ystävämme Tukaani Novartiksella työskennellessään arkistoi Hoffmanin alkuperäiset, ensimmäiset LSD-näytteet ja tapasi Hoffmanin vaimoineen, ja kuinka Dalai Lama pyysi Gary Snyderin ystävältä, voisiko tämä pyytää ystäväänsä Mr. Learya Amerikan Yhdysvalloista lähettämään hänelle psilokkeja, jotka hänestä kuulopuheen perusteella saattaisivat olla hyödyllisiä buddhalaiselle traditiolle. (Omalaatuista, kuinka joidenkin aiheiden tabuus siivoaa ne tiettyjen piirien teepöytäkeskusteluista. Ikään kuin sodasta puhuminen tarkoittaisi, että on tappanut jonkun tai pedofiliasta puhuminen, että väijyisi koululaisia porttikongeissa. Minulla on ikävä kirjoittajaa nimeltä Bonanza S. En edelleenkään tiedä, kenestä tarkalleen on kysymys, mutta hänen filosofian opiskelijoiden lehden toimitukselle lähettämät novellinsa olivat käsittämättömän hienoja. Luin nekin, joita ei koskaan uskallettu julkaista viranomaistoimien pelossa. Luultavasti se pinkka on edelleen exäni irtaimistossa, joka ainakin seurustellessamme säilytettiin lukuisissa Alepan muovikasseissa.)

Syksy maistuu luopumiselle. Poltamme kynttilän pitkästä aikaa. Mehiläisvaha ei tuoksu eikä räisky. Ei saisi laittaa soimaan Airia, se on liian surullista musiikkia. On jo pimeää. Täällä seinissä ei ole kiiltävää valkeaa maalia. Ei yhtään halogeenilamppua. Kun levy loppuu, kuuluu vain kahden näppäimistön äänet.

Äkkiä palautuu mieleen - pitkällinen Platon-pohdinta uurtaa arpensa - kuinka eräs nainen sanoo, että hän ei voi ymmärtää erästä pariskuntaa, joka tuskin puhuu keskenään yksityisasioitaan, mutta viihtyy silti hyvin yhdessä, sanatta. Hänestä se on ihme. Emme sytytä valoa, läppärien näytöt valaisevat riittävästi, keittiössä on lieden yllä valo. Mehiläisvahakynttilä on vasta puolessa välissä. Ulos ei näy muuta kuin tummuutta. Huoneen tummuutta, kasvien tummuutta, tummuuden keskellä arabianjasmiinin valkea, pullea nuppu. Eivät ne sitä näe. Sekin on ulos tummuutta.

Tarkkailen nuppua ja vaalin sitä kuin sanoja ulkoavaruudesta tai toisenlaisen turkin alta, mahdottomia sanoja, joita en vielä ymmärrä, mutta joita kuuntelen joka tapauksessa. En haaveile kuningatarunelmia, vaan niitä toisia: jossa jasmiinin nuppu avautuu, yöikkuna paiskautuu auki ja äkkiä osaan lentää ilman siipiä, ilman hahmoa, ilman aikomustakaan tehdä mitään. Tarvitsematta mitään. Kuvittelematta.