Haikeudesta
Yritän keskittyä kuuntelemaan huolellisesti, mutta valveuni kiusaa minua heittelehdittyäni yön sängyssä edestakaisin kehoni kieltäydyttyä unesta.
Se on kummallinen mielikuvaharjoitus takaperin. Ei sellainen, joka lausutaan hämärässä huoneessa silmät kiinni, selän kaari hitaasti lattiaa kohti madaltuen, ei sellainen, joka alkaa: "Olen vahva ja tahtoinen yksilö. Oloni on turvallinen. Tiedän kuka ja missä olen ja mitä haluan." Ei, tämä mielikuva harjoittelee minulla. Se tunkeutuu maailmaani kutsumatta ja näyttäytyy yhä uudelleen, unen ja valveen rajalla, unessa, valveessa. Se piinaa minua jo monetta päivää.
Koetan takertua arkeni yksityiskohtiin, tuomarin korvakoruun, sihteerin korvakoruun, lautamiehen kiiltävänoranssiin kynsilakkaan, kaljuun syyttäjän päälaella, yhden syytetyn perunanenään. Koetan kuunnella ja ymmärtää tarkasti jokaisen sanan. "Se oli reilu tappelu. Molemmat löivät nyrkeillä. Se on jo sovittu. Reilu tappelu... molemmat..." Ja silti sanat häipyvät ja olen siinä taas.
Seison laiturilla. On pilvinen sää. Jalassani ovat ne kengät, jotka ostin kauan sitten erään teatterin poistomyynnistä, ne joilla ei voi lainkaan kävellä. Päälläni on se mekko, joka on ostettu Oopperasta, se on balettitanssijan esiintymisasu, kustavilaistyylinen yläosa, hame tarpeeksi väljä nouseville ja hyppääville jaloille. On kylmä, miltei marraskuu. Iho nousee kananlihalle, kylmä hiki selkään.
Koetan takertua korvakoruun, pahoinpitelyn yksityiskohtiin, rattijuopon puheenvuoroon, reilun tappelun käsitteeseen. Mutta ei, seison laiturilla. Käsissäni on laivan köysi, painava ja reidenpaksuinen. Sen päässä on silmukka. Köyttä on painavaa kannatella. Laiva on suuri, kannella seisoo ihmisiä heiluttamassa, laivan kannella täytyy olla erilainen sää, joillain on pelkät sortsit ja bikinit yllä, vilkuttavat, joku nenäliinallakin, mikä helvetin romanttinen parodia tämä on, melkein tulistun. HUUT, sanoo sumutorvi. Puristan köyttä syliini, hellin sitä rystyset valkoisina.
Erotan hahmoista yhden, mutta en ole varma. Siirrän köyden vasempaan kainalooni, nostan oikean käden silmieni päälle, jospa ei häikäisisi näin. Mutta kasvot ovat epäselvät, en muista tarkalleen, miltä niiden piti näyttää. Huiskutan epävarmasti oikealla kädelläni, koetan huutaa yli tuulen ja välimatkan, että minäkin olen ollut siellä, enkä tiedä, tulinko sieltä ikinä pois. Vaikka tietysti tulin, koska seison tukevasti laiturilla köysi kainalossa.
HUUT, sanoo laiva. Väkijoukko kannella on nuppineulankokoispäistä, lokit kaartelevat, huutavat kesää. Palelee, takki on jäänyt jonnekin, ja sukkahousut, hattu, tumput. Potkurit käynnistyvät, polkevat vettä. Merimiespukuinen herra käy irroittamassa muut köydet, ne kelataan laivaan. Hän katsoo pitkään köyttä sylissäni, kohtaa katseeni, pudistaa päätään surullisesti. Tuuli hakkaa hiukset nutturalta. Ei tarvitse sanoa, etten luovu köydestäni. Sen näkee rystysistä. Sen näkee kengistä ja puvusta. Naurettavaa, melkein talvessa tuollalailla.
Laiva lähtee hitaasti liikkeelle. Suuret esineet kääntyilevät hitaasti, valtavat potkurit vatkaavat mustaa vettä, kylmää vettä. Puristan köyttä.
Joku huutaa nimeäni takaa sitkeästi ja herkeämättä. Käännän päätä, koetan nähdä, kuka huutaa. Rantakatu on tyhjä, ikkunat mustat, onkin hiljaista. Jossain ikkunoista liikkuu kenties jotakin, mutta en ole varma, kuka tai mikä se on. Katson taas kannelle, koetan muodostaa sanat: "Odota hetki, heitä tikkaat!" En erota, onko hahmo, jonka koetan nähdä, siellä. Eikä kukaan odota, laiva etenee hitaasti, köysi minun ja sen välillä pingottuu vähitellen, suoristuu kaareltaan.
Tajuan, että jos päästän köydestä irti, en putoa mustaan veteen, jota potkuri silppuaa. Ja silti, en osaa päästää irti. Tempaudun irti, korvakorua, puhetta, päätöksiä, ruokataukoa, kävelyä Keskuskadulla, mutta köysi on edelleen sylissäni, märkä ja painava köysi laivasta, joka lähtee. Käännyn katsomaan taaksepäin Keskuskadulla, kuka minua huutaa, mutta siellä ei ole ketään, ei edes oikeaa katua, rantakatua autioin ikkunoin. On vain ihmisiä, jotka tulveksivat päämäärättä keskustassa. Kiirehdin kuusikymmentäneljään kuin järjellinen ihminen.
Köysi on edelleen sylissäni. En osaa päästää irti enkä osaa olla pelkäämättä. Mutta en osaa pelätäkään. Köysi kiristyy. Pian se nykäisee, ja vastaan nykäisyyn sillä tavalla kuin ihminen tekee, kun hänen käsiään viedään väkisin eteenpäin - painan ristiselkää notkolle, koukistan polviani, madallan painopistettäni, nostan leukaa, teen kaikkeni, ettei tasapaino menisi. Ei se onnistu. Pitäisi vain antaa käsien liukua eteenpäin, pitää keskivartalo suorana, ei päästää rintalastan kärkeä nousemaan eikä alaselkää painumaan notkolle.
Pitäisi tuntea köyden veto, nauraa ja antaa tuulen sotkea nutturat ja helmat. En avaa pääsykoekirjaa, koska sama näky vaivaa minua. Sen naurettavuus vaivaa minua. Ja silti, kirja on avattava ja luettava, oltava ja luettava, keskityttävä kirjaimiin ja niiden tekemiin sanoihin. Valtamerilaivoja, en tiedä sellaisista mitään. Farkkujen alla on pitkikset ja päässä virkattu punainen baskeri. Istun matkalla kotiin, en uskaltanut lähteä pyörällä, kun oli lumisateen mahdollisuus eikä vielä nastarenkaita vaihdettuna.
Mielikuva harjoittelee minulla lupaa kysymättä. Kengät, puku, köysi. Vilkuttavat ihmiset, käsi otsalle häikäisyä estämään, yritys sanoa sanoja äänettä tai tuuleen. Köysi kiristyy. Ne potkurit, se vesi, hakattu ja silvottu ja läpeensä sotkettu vesi. Hypotermiavesi.
Kävelen kotiin, horkassa. Olisi pitänyt pukeutua järkevämmin. Itkettää. Typerä laiva, typerä köysi, typerä haikeus, typerä mielikuvaharjoitus hiertää. Keitän kamomillateetä, yllätän itseni turskumalla itkua. Makaan hämärässä huoneessa, koetan hokea selälläni vastaharjoitusta varmuudesta ja tahtoisuudesta. Mutta siitä ei tule mitään, ei mitään. En osaa olla vain minä, en osaa olla eläytymättä. Ja mikä se minä on, sekö joka löytää UFFin kolmen euron päiviltä ne Onlyn farkut kokoa kolmekymmentäkuusi, juuri ne mitä etsin, uudet ehjät haarat pyöränsatulaan kulutettavaksi. Ja kengät, samanlaiset kuin minulla on ennen ollut, mutta vihreinä, ei viininpunaisina. Ja ajattelee köyttä, pukua, kenkiä, laivaa, autioita ikkunoita, veden pimeyttä joka on kuin avaruus rantojen tuntumassa. Kalaplaneettoja, planktontähtiä, kuolleita koralliriuttoja, valaslaulua, onnellisia delfiinejä.
HUUT, sanoo laiva.
Se on kummallinen mielikuvaharjoitus takaperin. Ei sellainen, joka lausutaan hämärässä huoneessa silmät kiinni, selän kaari hitaasti lattiaa kohti madaltuen, ei sellainen, joka alkaa: "Olen vahva ja tahtoinen yksilö. Oloni on turvallinen. Tiedän kuka ja missä olen ja mitä haluan." Ei, tämä mielikuva harjoittelee minulla. Se tunkeutuu maailmaani kutsumatta ja näyttäytyy yhä uudelleen, unen ja valveen rajalla, unessa, valveessa. Se piinaa minua jo monetta päivää.
Koetan takertua arkeni yksityiskohtiin, tuomarin korvakoruun, sihteerin korvakoruun, lautamiehen kiiltävänoranssiin kynsilakkaan, kaljuun syyttäjän päälaella, yhden syytetyn perunanenään. Koetan kuunnella ja ymmärtää tarkasti jokaisen sanan. "Se oli reilu tappelu. Molemmat löivät nyrkeillä. Se on jo sovittu. Reilu tappelu... molemmat..." Ja silti sanat häipyvät ja olen siinä taas.
Seison laiturilla. On pilvinen sää. Jalassani ovat ne kengät, jotka ostin kauan sitten erään teatterin poistomyynnistä, ne joilla ei voi lainkaan kävellä. Päälläni on se mekko, joka on ostettu Oopperasta, se on balettitanssijan esiintymisasu, kustavilaistyylinen yläosa, hame tarpeeksi väljä nouseville ja hyppääville jaloille. On kylmä, miltei marraskuu. Iho nousee kananlihalle, kylmä hiki selkään.
Koetan takertua korvakoruun, pahoinpitelyn yksityiskohtiin, rattijuopon puheenvuoroon, reilun tappelun käsitteeseen. Mutta ei, seison laiturilla. Käsissäni on laivan köysi, painava ja reidenpaksuinen. Sen päässä on silmukka. Köyttä on painavaa kannatella. Laiva on suuri, kannella seisoo ihmisiä heiluttamassa, laivan kannella täytyy olla erilainen sää, joillain on pelkät sortsit ja bikinit yllä, vilkuttavat, joku nenäliinallakin, mikä helvetin romanttinen parodia tämä on, melkein tulistun. HUUT, sanoo sumutorvi. Puristan köyttä syliini, hellin sitä rystyset valkoisina.
Erotan hahmoista yhden, mutta en ole varma. Siirrän köyden vasempaan kainalooni, nostan oikean käden silmieni päälle, jospa ei häikäisisi näin. Mutta kasvot ovat epäselvät, en muista tarkalleen, miltä niiden piti näyttää. Huiskutan epävarmasti oikealla kädelläni, koetan huutaa yli tuulen ja välimatkan, että minäkin olen ollut siellä, enkä tiedä, tulinko sieltä ikinä pois. Vaikka tietysti tulin, koska seison tukevasti laiturilla köysi kainalossa.
HUUT, sanoo laiva. Väkijoukko kannella on nuppineulankokoispäistä, lokit kaartelevat, huutavat kesää. Palelee, takki on jäänyt jonnekin, ja sukkahousut, hattu, tumput. Potkurit käynnistyvät, polkevat vettä. Merimiespukuinen herra käy irroittamassa muut köydet, ne kelataan laivaan. Hän katsoo pitkään köyttä sylissäni, kohtaa katseeni, pudistaa päätään surullisesti. Tuuli hakkaa hiukset nutturalta. Ei tarvitse sanoa, etten luovu köydestäni. Sen näkee rystysistä. Sen näkee kengistä ja puvusta. Naurettavaa, melkein talvessa tuollalailla.
Laiva lähtee hitaasti liikkeelle. Suuret esineet kääntyilevät hitaasti, valtavat potkurit vatkaavat mustaa vettä, kylmää vettä. Puristan köyttä.
Joku huutaa nimeäni takaa sitkeästi ja herkeämättä. Käännän päätä, koetan nähdä, kuka huutaa. Rantakatu on tyhjä, ikkunat mustat, onkin hiljaista. Jossain ikkunoista liikkuu kenties jotakin, mutta en ole varma, kuka tai mikä se on. Katson taas kannelle, koetan muodostaa sanat: "Odota hetki, heitä tikkaat!" En erota, onko hahmo, jonka koetan nähdä, siellä. Eikä kukaan odota, laiva etenee hitaasti, köysi minun ja sen välillä pingottuu vähitellen, suoristuu kaareltaan.
Tajuan, että jos päästän köydestä irti, en putoa mustaan veteen, jota potkuri silppuaa. Ja silti, en osaa päästää irti. Tempaudun irti, korvakorua, puhetta, päätöksiä, ruokataukoa, kävelyä Keskuskadulla, mutta köysi on edelleen sylissäni, märkä ja painava köysi laivasta, joka lähtee. Käännyn katsomaan taaksepäin Keskuskadulla, kuka minua huutaa, mutta siellä ei ole ketään, ei edes oikeaa katua, rantakatua autioin ikkunoin. On vain ihmisiä, jotka tulveksivat päämäärättä keskustassa. Kiirehdin kuusikymmentäneljään kuin järjellinen ihminen.
Köysi on edelleen sylissäni. En osaa päästää irti enkä osaa olla pelkäämättä. Mutta en osaa pelätäkään. Köysi kiristyy. Pian se nykäisee, ja vastaan nykäisyyn sillä tavalla kuin ihminen tekee, kun hänen käsiään viedään väkisin eteenpäin - painan ristiselkää notkolle, koukistan polviani, madallan painopistettäni, nostan leukaa, teen kaikkeni, ettei tasapaino menisi. Ei se onnistu. Pitäisi vain antaa käsien liukua eteenpäin, pitää keskivartalo suorana, ei päästää rintalastan kärkeä nousemaan eikä alaselkää painumaan notkolle.
Pitäisi tuntea köyden veto, nauraa ja antaa tuulen sotkea nutturat ja helmat. En avaa pääsykoekirjaa, koska sama näky vaivaa minua. Sen naurettavuus vaivaa minua. Ja silti, kirja on avattava ja luettava, oltava ja luettava, keskityttävä kirjaimiin ja niiden tekemiin sanoihin. Valtamerilaivoja, en tiedä sellaisista mitään. Farkkujen alla on pitkikset ja päässä virkattu punainen baskeri. Istun matkalla kotiin, en uskaltanut lähteä pyörällä, kun oli lumisateen mahdollisuus eikä vielä nastarenkaita vaihdettuna.
Mielikuva harjoittelee minulla lupaa kysymättä. Kengät, puku, köysi. Vilkuttavat ihmiset, käsi otsalle häikäisyä estämään, yritys sanoa sanoja äänettä tai tuuleen. Köysi kiristyy. Ne potkurit, se vesi, hakattu ja silvottu ja läpeensä sotkettu vesi. Hypotermiavesi.
Kävelen kotiin, horkassa. Olisi pitänyt pukeutua järkevämmin. Itkettää. Typerä laiva, typerä köysi, typerä haikeus, typerä mielikuvaharjoitus hiertää. Keitän kamomillateetä, yllätän itseni turskumalla itkua. Makaan hämärässä huoneessa, koetan hokea selälläni vastaharjoitusta varmuudesta ja tahtoisuudesta. Mutta siitä ei tule mitään, ei mitään. En osaa olla vain minä, en osaa olla eläytymättä. Ja mikä se minä on, sekö joka löytää UFFin kolmen euron päiviltä ne Onlyn farkut kokoa kolmekymmentäkuusi, juuri ne mitä etsin, uudet ehjät haarat pyöränsatulaan kulutettavaksi. Ja kengät, samanlaiset kuin minulla on ennen ollut, mutta vihreinä, ei viininpunaisina. Ja ajattelee köyttä, pukua, kenkiä, laivaa, autioita ikkunoita, veden pimeyttä joka on kuin avaruus rantojen tuntumassa. Kalaplaneettoja, planktontähtiä, kuolleita koralliriuttoja, valaslaulua, onnellisia delfiinejä.
HUUT, sanoo laiva.
Halaus,Veloena at 16:50
1 Comments:
Elävä ja vahva mielikuvitus on minusta suurimpia syntymälahjoja, mitä ihminen voi saada. Onko mikään riemukkaampaa kuin käännellä päänsisäistä kaleidoskooppiaan yhä uusiin asentoihin, miten ikinä tylsiin ja harmaisiin olosuhteisiin sitten sattuukaan ulkoisesti joutumaan. Puhumattakaan siitä, miltä voi parhaimmillaan tuntua kun saa juoksuttaa materiaalia todellisuudesta toiseen, neuroniverkosta ulos nuottivihkoon, kankaalle, blogiin ja toisten viritelmiä aistinelimien kautta sisään. Kerätä, muokata, leikkaa-liimata, kierrättää kokemuksia aineksiksi myllyyn, jota pyöräyttämällä pääsee taas katsomaan, mitä kaikkea kummaa ilmoille suoltuu. Ja koko prosessin ajan viehättävä, mystinen epätietoisuus siitä, mikä tarkalleen ottaen pulpauttaa ideat pintaan...
Kaipa maksuksi sellaisesta on joskus annettava kuvien riehua ja möykätä valtoiminaan, ottaa hetkeksi valta projektorista. Etenkin kun moisesta kaaoksesta tuntuu siitäkin syntyvän ainakin vaikuttavaa dokumenttia (ja myöhemmin varmaan muutakin). Hienoa, että olet yhä täällä!!
Lähetä kommentti
<< Home